”Olen muuten hullu”

23.07.2021

Teksti Harald Olausen

Tanssija Tero Saarinen on lähtenyt mukaan tanssin neromyytin kilpalaulantaan järkeä ja sanoja vastaan: "Haluan tavoittaa tanssilla sanomatonta, selittämätöntä, nimeämätöntä. Uskon tanssiin, joka koskettaa, tanssiin, joka puhuu puolestaan." Sitä hän on tehnyt koko tanssijanuransa. Ja vaikka tanssi vaikuttaa syvästi tunteisiimme, ei sen tarvitse olla epä-älyllistettyä pantomiimia ja puhdistettua selvästä järjestä, vaikka Saarinen niin antaakin rivien välistä ymmärtää muun maailman pysähtyessä siinä vaiheessa ihmettelemään, kun Saarinen keskittyy vain "siihen" hetkeen. Näin Saarisesta itsestään piirtyy silmiemme verkkokalvolle kehon, mielen ja sielun tanssivan tunnetilan ja olomuodon illuusio - lähes yli-inhimillinen, Saarisen liittyessä samalla tanssijan tunnesielun ja järkisielun välisen taistelun mystifiointiin osaksi ymmärtämätöntä mukamaailmaa kaikkine välttämättömyyksineen; liikkein ja sanoin tanssinsa tarjoavana olemassaolomme hämäriin syvyyksiin.

Olisi kiva olla kärpäsenä katossa, kun tanssijat yrittävät leikkiä fiksua ja puhua järkeviä. Olen tavannut kaksi kertaa tanssija Tero Saarisen. Kumpikin kerta jätti minuun epämiellyttävän jälkimaun. Jotain kummaa ja kireää hänessä oli yli sen kummallisuuden, joka on jokaisen taiteilijan oman salaisuutensa luonnollinen ydin. Hän ei ollut luonteva eikä avoin. Aavistelin, ettei tällä jättiläiseksi julistetulla monumentilla ole kaikki ihan kohdallaan, vai esittääkö hän vain sellaista? Jotain kiinnostavaa hänessä ja hänen kasvoissaan silti oli - se jäi vaivaamaan minua pitkäksi aikaa, ihan kuin hän olisi itämainen veistos. Tai kuin puussa lymyävä puuma, joka odotti mahdollisuutta hypätä ohikulkevan kimppuun. Oli selvää, että olin kohdannut ensimmäistä kertaa elämässäni suomalaisen nykytanssin salaperäisen neron, joka ei helposti avannut itseään tuntemattomille. Eräänlaisen näkyvissä näkymättömänä piilottelevan arvoituksellisen hengen, joka alkoi kiinnostaa siitä lähtien, kun hänen silmänsä hetkeksi kohtasivat omat silmäni.

Vasta myöhemmin tajusin, että Saarinen oli yhtä hämmentynyt ja varovainen tuntemattoman toimittajan edessä, kuin minä taiteilijan edessä. Ehkä hän halusi tehdä vaikutuksen ja olla omituinen. Ehkä tämä oli se tanssimaailmaan sovellettu joukoturkkalainen mediakaava, millä pöntöt ja mistään oikeasta mitään tietämättömät toimittajat saatiin hurmattua ja vakuutettua sen lyhyen ajan, kun kohtaamiset toimittajien kanssa kestivät. Samanlaista outoutta ja oveluutta olin kokenut aikaisempina vuosina tehdessäni Jorma Uotisesta juttuja. Heitä yhdistää myös kusipäisyyden vastustamaton houkutus kirouksesta, mikä tarkoittaa perinteisen "myyn sinulle sieluni Paholainen, jos saan menestystä ja kunniaa"- Keski-Euroopassa vahvasti elänyt tohtori Faustus-myytti, mitä ei voi vastustaa kukaan eikä mikään maineen ja mammonan ohitustiestä matkalla tähtiin kiinnostunut taitelija. Mutta tästäkään asiasta, kuten ei mistään todellisesta, kukaan nykytanssin Delfoin oraakkeleista uskalla/halua/osaa puhua mitään. Se on niin epätavallista suomalaisessa taidekeskustelussa. Sitä paitsi elämänkertoja kirjoittavat Suomessa ovat, toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, kavereita tai kaveeraavat kohteitaan luullen saavansa sitä kautta otteen ja hyvää aitoa materiaali kuvattavasta kohteestaan.

Ensimmäisen kerran tapasin Tero Saarisen hänen uransa alkuvuosina vuonna 1991 Täydenkuun tanssien yhteydessä. Tulin seuraamaan erään tanssiesityksen harjoituksia tyhjään saliin, missä istuivat ennestään Marjo Kuusela ja Tero Saarinen. Kuuselan kanssa olin tehnyt jo sinunkaupat. Vuorossa oli Saarinen. Kun esittelin itseni hänelle, hän vastasi: "Olen muuten hullu!". Silloin ymmärsin hänen yrittävänsä vain tehdä vaikutusta, luoda ympärilleen taianomaisen sädekehän, ja siihen keskelle itsestään suurta yksinäistä neroa. Hulluus oli oppikirjamainen työkalu yrittää vakuuttaa meidät mistään mitään tietämättömät toimittajat hänen erikoislaadustaan. Minuun se ei kuitenkaan uponnut. Oikea hullu olisi väittänyt olevansa tomaatti tai Yhdysvaltojen presidentti. Saarinenhan oli hillitty tunteidensa näyttämisessä kuin viilipytty ja osasi pitää itsensä aisoissa siitä huolimatta, että selvästi sen päässä viirasi ja tapulissa oli lepakoita. Hullua hänessä oli katse. En ole aiemmin nähnyt niin varauksellista ja kylmää katsetta. Se oli pelottava kokemus. "Olen muuten hullu"-lausuman jälkeen hän tapitti pitkään ja hiljaa silmiini. En tiedä mitä hän sillä yritti esittää, mutta kun katsoin hänen epätavallista hullunkiiltoaan silmissään, ajattelin hänen olevan joko huumeissa, väsynyt, kännissä tai muuten vain nyrjähtänyt, taitelijamaisesti sijoiltaan.

Oli miten oli, ymmärsin hänen ymmärtäneen itse oman luonteensa perimmäisen laadun, oli hän sitten huumeissa tai muuten vain kolmen tunnin luontolenkin jäljiltä itsesuggestion ohjaamana euforisessa tilassa. Olin ihan varma, että hän oli mitä sanoi ja tarkoitti olevansa, olihan hieman aikaisemmin yksi Uotisen luottotanssijoista, Pauli Pöllänen (1957-2019), kiikutettu seottuaan pakkohoitoon mielisairaalaan. Seuraavan kerran tapasin Saarisen ollessani vuonna 2012 Porissa tekemässä Satakunnan Työ-nimiselle sanomalehdelle juttua Liisa Nojosen tanssikoulun kevätjuhlasta. Nojonen ei kertonut etukäteen ystävänsä Saarisen mahdollisesta pikavisiitistä esitykseensä. Kuvailin esitystä ja väliajalla katsojia. Juuri silloin kun olin alkanut läiskiä kuvia pikavauhtia saapui Saarinen, joka tällä kertaa näytti siltä hullulta, miksi oli itseään 18 vuotta aiemmin mainostanut. Hän katseli minua vihaisena kuin olisin ollut jokin halpa paparazzi ja tullut paikalle vain häntä kuvatakseni. Käänsin nopeasti kameran pois hänestä.

Myöhemmin katsoin kuvia ennen kuin poistin ne; niissä hän katseli ivallisesti minua sama hullunkiilto silmissään, kuin monia vuosi aikaisemmin Pyhäjärvellä. Kyllä! Hän on selvästikin hullu. Sana on muuttunut ajan saatossa lihaksi, nyt jo roikkuneeksi ja väsyneeksi. Hullu mikä hullu. Nyt vain vanhennettuaan selvästi rasittava ja vainoharhainen hullu. Luulee itsestään liikoja. On siis hulluudessaan antanut hullutuksille periksi ja muuttunut siksi, mitä ei oikeasti olisi halunnut olla, mutta mikä hänen piti olla ollakseen hän omien faniensa silmissä ja niissä mainioteksteissä, mitä hänen companynsa hänestä monella kielillä tyrkyttää maailman kulttuurifestivaalien ostoihmisille. Tero Saarinen omatekoinen hulluväittämä on minusta yhtä epätosi kuin se, ettei hän olisi hullu. Jos hän olisi hullu, hän ei tekisi, mitä tekee. Jos hän taas ei olisi hullu, hän ei voisi esittää olevansa, sitä mitä ei ole. Hänen on oltava hullu, muuten hän ei olisi sitä mitä haluaa olla muiden silmissä. Hän korostaa hulluuttaan pelätessään olevansa asiakkaidensa silmissä tavallinen mattimeikäläinen. Kyseessä on vain selkeä matemaattinen kulutuspoliittinen kannanotto hulluudesta päälleliimattuna otsikkona suurella rahalla maailmalle myydystä yhdestä jukuripäisestä pellavapäästä, joka on kasvanut kippuraisten mäntyjen ja ankean ilmaston keskellä ihmeelliseksi osoitukseksi puhtaasta alkuvoimasta, mitä missään muualla ei ole samanlaisessa paketissa kuin Suomessa, ja sen tanssillisessa muunnelmassa, Tero Saarisessa.

Huipputanssija ei saa olla mitätön ja halpa seinäkoriste tavallisten keskinkertaisten tarinoiden roskatunkiolla. Hänen tulla olla vähintäänkin sukurutsan traumatisoima poikkeushenkilö, joka on kääntänyt valistuksen ihanteiden tavoin kasvonsa auringolle ja selvittänyt välinsä häntä alati unissaan piinaavaan kuun varjojen kanssa. Hänen tulee olla se myyttinen hahmo, joka ratsastaa aamunkoittoon voittajan elkein vaikeuksistaan huolimatta, ja juuri niiden takia. Mutta mitä jos hän on suunniltaan hulluudesta liian järjestelmällisesti, mikä sopii huonosti yhteen sekavan hulluustilan kanssa, jota ei voi määrätä? Ihan kuin Saarisen hulluus olisi samaa luokkaa säädeltynä, kuin juankoskelaisen trubaduuri Juicen laulussa vaarin piilohomous, kun poika löytää ullakolta vanhan vaarin hinttipussiin, jota käytettiin vain silloin tällöin muilta salaa, kun isosisä karkasi kylille osapäivähintiksi riiaamaan iltavapaita pitäviä komeita ja isokullisiksi tiedettyjä renkipoikia taskussaan muutama lantti vaivanpalkaksi saamistaan hyvistä palveluista. Saarisen on siis oltava hullu, tahtoi hän sitä tai ei, asialle hän ei voinut itse mitään, sillä muuten hän ei voisi olla nero. Pelkkä homous ei enää myy sen jälkeen, kun se poistettiin ensin tautiluokituksesta ja sitten sukupuolettomat lesbot ja heidän eri neontukkavärejä käyttävät seksittömät muunnoksensa valtasivat ensin lesbouden ja sitten homouden, helppoja nakkeja molemmat.

Mutta onkohan näin? Suomessa neron pitää olla kajahtanut kantilaisen huuhaan läpituntema hullu. Muualla maailmassa ei enää. Sen toki maailmaa nähnyt Saarinenkin hyvin tietää, sillä neroksi hän on liian järjestelmällinen, selväpiirteinen ja romanttinen; hulluus on hänen maailmassaan hyväksytty myyntivaltti ja markkinatuote, eräänlainen ulkosyntyinen kulttuurinen pakko-oire ollakseen häntä ihailevien tanssin tätimafian älyllisesteettisen osaston kerman, eli yliopisto-opettajien ja estetiikkaa yliopistossa enemmänkin kuin vain appron verran lukeneiden faniensa silmissä tanssin jumalallinen ja lähes saavuttamaton nero, kuten tanssin tätimafian yliopisto-opettajat ja estetiikkaa enemmän kuin appron verran opiskelleet jäsenet tekevät ammatikseen Tero Saarinen on ihmeellinen-kultin innoittamina kaiken tämän hypnoottisesti sisäistäneenä kuin elokuvassa Mantshurian kandidaatti (Ohjaus John Frankenheimer 1962), missä kersantin johtama joukkue joutuu korealaisten joukkojen väijytykseen ja vangiksi. Kotiin saavuttuaan hän saa kansallissankarin hulppean vastaanoton. Mutta pelko piinaa häntä ja hänen miehiään, sillä joukkueen miehet ovat ennen vapautustaan joutuneet aivopesuun, ja useat heistä näkevät karmaisevia painajaisia. Eniten kärsineelle kapteenille selviää, että venäläiset ja kiinalaiset agentit ovat ohjelmoineet kersantin oikeaa käskyä odottavaksi salamurhaajaksi: kun hänelle näytetään eräs pelikortti, hänen on ohjelmointinsa mukaan tehtävä mitä tahansa hänelle sen jälkeen käsketään.

Juuri näin toimii tanssin tätimafia yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, kunhan vain tehtävä muuttaa koko Suomi nykytanssin maailmoja syleilevään ja antaa kaikkien kukkien kukkia suuntaan on ensin sisäistetty. Yksi näistä tätien tanssimafian Mantshurian kandidaateista on ylitse muiden; Hannele Jyrkän tapa nuolla tanssijoita, kuten myöhemmin huomaamme, lähes kaikkia, mutta aivan erityisesti Suomen nykytanssin numero I:stä, Tero Saarista, päästä varpaisiin: "Kiitos Tero uskomattomasta matkasta"-lausumalla. Näin päättyvän Hannele Jyrkän esipuhe kirjaansa "Etsijä - Tero Saarisen tie nykytanssin huipulle" (Siltala 2020) kertoo itsessään suomalaisen nykytanssin suurimmasta ongelmasta sekä salakavalasti kaikkialle mustekalalonkeronsa ulottavan tätimafian hallintatavoista; kaverijournalismista ja yleisestä kritiikittömyydestä sekä tanssia harrastaneiden ja ihailevien yliopistonaisten loputtomasta ja kyllästyttävän aivottomasta hypetyksestä suuresti ihailemiaan suomalaisia nykytanssijoita kohtaan. Mutta mitä jos tänään arvioisimme rehellisesti sitä, mitä suomalainen tanssi on ollut ja on? Tulokset olisivat aika laihoja, jos heittäytyisimme rehellisiksi ja unohtaisimme tanssijoiden itsekehut sekä kaverijournalismia harrastavat surkeat kriitikot ja itseään tanssitoimittajiksi kutsuvat tanssin vierellä kulkevat kritiikittömät peesaajat, joilla on oma lehmä ojassa päästä pätemään asiantuntijoina ja istumaan erilaisten lautakuntien ja järjestöjen jäseninä.

Menneisyys on kietonut vielä hetkeksi kuolemansyleilyynsä nykytanssin syleilyn. Uusi sukupolvi ei siitä piittaa. Se ei koske heitä. Kyseessä on enää vain muutaman ihmisen kostonhimo ja katkeruus, mitkä pitävät kovaa melua itsestään. Kaikki eivät ole samaa mieltä. Onneksi. Silti se vaivaa ja vie muiden huomiota ja energiaa itse tanssilta. Ja se löyhkää kuin mätä ruumis. Kyseessä on Jorma Uotisen halu ottaa revanssi menneistä menetyksistään muuttamalla kaiken mitä hän on tehnyt kiiltäväksi ja kiliseväksi - uotisnuolennaksi nimetty vastenmielinen ilmiö. Jyrkän kirja ei valitettavasti poikkea suomalaista taidekenttää nykyisin vaivaavasta samanlaisesta nuolemiskaanonista mitenkään. Se on ennen kaikkea järkyttävää luettavaa sen kritiikittömyyden takia, mutta myös hyvä todiste sille, miksi suomalaisesta nykytanssista kukaan ei puhu totuudellisesti niin, kuin sen näkee, vaan Jyrkän tapaan niin, kuin sen toivoisi näkevänsä. Eikä Jyrkkä ole valitettavasti yksin. 2000-luvun alusta lähtien siitä miten tanssista saa ja pitää puhua, on kirjoitettu oppaita, joiden "tieteelliset osat" vaikuttavat sen verran fiksuilta, ettei kukaan maallikko uskalla epäillä, ettei keisarilla ole lainkaan vaatteita päällään. Saarinen on suomalaisen nykytanssin jalo ratsu ja myytti numero yksi, jonka eteen on tehty niin medioissa kuin valtion taideviranomaisten toimesta paljon töitä viime vuosikymmenet. Siksi hänestä ei kirjoiteta kriittisesti eikä häntä epäillä. Hän ja hänen tanssitaiteensa on kirjoitettu tätien tanssimafian toimesta suomalaisen nykytanssin sieluun niin lujasti, ettei se lähde sieltä koskaan pois.

Tero Saarinen on varman päälle pelaava kulttuuriyrittäjä, joka on menestynyt myös taloudellisesti. Hänen lasketaan tahkonneen rahaa lähes Aki Kaurismäen verran, eikä se ole vähän tietävät asioista perillä olevat lähteet. Kirja on osa Saarisen neromyytin todistelua ja mainoskampanjaa. panokset ovat korkeita ja siksi kustantajana Siltala Oy. Kirja on sikakallis 34,90 euroa jokaisen tanssia harrastavan hyvätuloisen perheen paksujalkaiselle ja kömpelölle lapselle joululahjaksi yhdessä paikallisen tanssiopiston vuosikortin kanssa pukinkonttiin laitettavaksi ja vanhempien omantunnon rauhoittamiseksi. Saarinen company on miehitetty alan parhailla voimilla ja sivut on tehty hillityn tyylikkääksi. Saarinen co. haluaa olla kehityksen kärjessä ajanmukaisesti "edistyksellinen" eikä mikään tunkkainen mauttomuus, eivätkä Tammen tai Kansallisteatterin jäljet sukupuolettomien ja seksittömien aivottomassa nuolennassa ja siitä seuranneet perumiset anteeksipyyntöineen ja maineen menetys pelota. Saarislaiset ilmoittavat haluavansa purkaa itsessään epäoikeudenmukaisia rakenteita ja muuta muodikasta pläplää, mutta eivät tee siitä muuta kuin sanallisen anteeksiannon itselleen.

Mitä käytännössä merkitsisi tanssiteatterin rohkeutta laskeutua tutulta ja taiteelta sekä porvarilliselta hyvinvoinnilta tuoksuvalta Bulevardilta, vaikka rottia vilisevään Kontulan ostoskeskukseen, missä poliisit ja järjestysmiehet päivystävät jo aamusta sekaisin päästään olevien friikkien sekoilujen keskellä. Katu-uskottavuuden nimissä TSC tehkää tutkielma tästä maailmasta, ja esittäkää se siellä loppuraporttina oikeasta surkeudesta, ei vain muodinmukaisesta ja turvallisesta tekoradikaalijulkisuussurkeudesta. Kuinkahan kauan kestäisitte? Saattaa olla, että jotkut teistä "persuuntuisivat" kuukauden jälkeen potenssiin kaksi, kun pahanolon vuosisatainen lika ja haju tunkisi takaraivoon ja alkaisi oksettaa. Se miksi TSC ei edes harkitse, on filosofinen, sillä kyseessä on montaignelaisesti ymmärrettynä kahden halun välinen peruuttamaton ristiriita.

Mutta ei! Sen verran hienoperseitä sitä nyt vielä ollaan, kun menestys kohisee päässä, että pysytään Bulevardilla hämmentämässä lusikalla 00100 postinumeroalueen illanviettoja söpöhisteribaareissa Ullanlinnassa iltamenyy kahdelle a`la 75 euroa - ei sisällä luomuviinejä. Sitä paitsi tanssia harrastavat ja käyvät katsomassa kulttuurista pääomaa omaavat rikkaiden pennut. Kun käsiohjelmassa on sanottu esityksen rikkovan rajoja, kaikkia sellaisia, joista Hesari on edellisellä viikolla kirjoittanut, ja katsojat tietävät näkevänsä Saarisen bravuurissaan yläosattoman, etteivät kalliit treenit ja kesäisin hulluuskohtauksen vallassa maaseudulla kivenpyörittämiset ole menneet hukkaan, se riittää vaativan esteettisen maun sekä tekoradikalismille tyypillisen heikon eettisen omatunnon omaavalle maisteriyleisölle, varsinkin jos äänimaailma ja valot ovat olleet alan viimeisintä huutoa, kuten Saarisen tavaramerkkeihin on aina kuulunut. Juuri siksi Saarisen tanssitaide ärsyttää huippuharmonikansoittajineen. Se on liian hyvää ollakseen totta ja liian totta ollakseen hyvää Pliniuksen sanoin: " Solum certum nihil esse certi, et homine nihil miserius aut superbius - Ei ole muuta varmuutta kuin epävarmuus, ei mitään säälittävämpää ja ylimielisempää kuin ihminen".

Ylimielisyyden kaava on ikiaikainen ja tuomittu toistumaan meissä koko ajan. Oikea hyvä muuttuu helposti vastenmieliseksi ja vaaralliseksi pahaksi lyhyessä ajassa. Ilmiö on sama kaikkialla; se on se yliampumisen hybris, jota seuraa kostonjumala Nemesis kansanviisaudessa, kun nousee päähän ja ahneella on paskainen loppu. Mutta miksi aina vasta lopussa? Toisaalta loppu kertoo leikin olevan ohi sillä kertaa ja asiat alkavat mennä vielä huonommin, mitä ne vielä hetki sitten olivat (ennen roomalaiset upottivat suohon sellaiset epämiellyttävät ihmiset, joiden teot eivät kestäneet päivänvaloa). Tästä samasta kahden halun välisestä peruuttamattomasta ristiriidasta kirjoittaa Michel de Montaigne esseessään "Kuinka henkemme juuttuu omaan itseensä". Hänestä oli hupaisia ajatus kuvitella ihmismieltä tasapainottelemassa kahden yhtä voimakkaan halun välillä. Se ei koskaan pääse Montaignen mielestä ratkaisuun, sillä päätös edellyttää, että vaihtoehdot ovat eriarvoiset; ja jos meidät pantaisiin pullon ja kinkun väliin, kun meillä on yhtä kova jano ja nälkä, varmasti ainoa ratkaisu olisi kuolla janoon ja nälkään: "Kun stoalaiselta kysytään, mikä saa meidät valitsemaan kahdesta samanarvoisesta asiasta ja ottamaan suuresta määrästä kolikoita yhden mieluummin kuin toisen, kun ne ovat kaikki samanlaisia eikä ole mitään syytä pitää jompaakumpaa parempana, he ratkaisevat ongelman vastaamalla, ettei sielumme liikahdus tällöin noudata tavanomaisia sääntöjä vaan syntyy meissä jostain arvaamattomasta, sattumanvaraisesta ja äkillisestä mielijohteesta."

Juuri siksi on lähes rikollista esittää olevansa radikaali sanoissa mutta teoissaan olla säilyttäjien puolella ja ummistaa silmänsä siltä pahuudelta, jonka joutuu maksamaan siitä, että on tyytyväinen siihen, ettei tarvitse asua Kontulassa. Aikaisemmin jo mainittu pragmaattisen filosofian puolestapuhuja sekä amerikkalaisen John Deweyn kunnian ja merkityksen palauttaja, Richard Shusterman kysyi, onko korkeataiteen aina edistettävä kritiikitöntä, vaiteliaan nöyrää suhtautumista ideologiseen traditioon ja perittyyn yhteiskuntajärjestelmään ja siten luotava haltioitunutta sokeutta ja kyvyttömyyttä nähdä syvään juurtuneita mutta korjattavissa olevia sosiaalisia epäkohtia? Sillä tätähän TSC:n sivuilla oleva oikeudenmukaisuuspesu malliesimerkkinä kaikkien hienojen ja harhaanjohtajien sanojen takana on: " TSC matkalla kohti inklusiivisempaa ja kestävämpää tulevaisuutta! Läpi 25-vuotisen historiamme, Tero Saarinen Companyn taide ja kaikki toiminta on perustunut humanistisiin perusarvoihin: ihmisten väliseen yhdenvertaisuuteen ja kunnioitukseen. Tästä huolimatta olemme havainneet tarpeen uudelleen kouluttautumiselle ja rakenteiden purkamiselle. Pyrimme jatkossa yhä aktiivisemmin haastamaan ja muuttamaan niitä toimintamalleja, jotka ylläpitävät rakenteellista sortoa alallamme - ja omassa organisaatiossamme. Lisäksi olemme aloittaneet ekologisesti kestävämpään toimintaan tähtäävän kehitystyön".

Käsi sydämellä tätien tanssimafia, kuka uskaltaa ensimmäisenä kertoa, että tämän temppuilijan ja ilveilijän jutut on jo kertaalleen nähty eikä toisintoja enää maksusta jaksaisi katsoa? Tero Saarinen, jonka luomistyö on ehtynyt jo kauan sitten parhaiden päiviensä tuotoksista - niistäkin on kulunut jo pitkälti yli toistakymmentä vuotta - on muuttunut itse jo eläkeikäiseksi tanssivanhukseksi, jolla varmasti kovan urakan jäljiltä luut kolisevat ja joka paikkaa kolottaa. Mutta mikä ikävintä, häneltä on kadonnut se vähäinenkin huumori töissään, mikä hänellä joskus kauan sitten uransa alkuvaiheissa pilkahti aina silloin tällöin tanssissaan. Töissään hän nykyisin kuin koneellinen suorittaja, ja itse taiteessaan tiukkapipoinen ja huumorintajuton. Mutta tanssin tätimafialle hän on edelleenkin suomalaisen nykytanssin suurin nero numero yksi. Hänet on nostettu näiden ihailijoiden toimesta suomalaisen nykytanssin korkeimpaan jumaluusluokkaan.

Kaikki tämä on mahdollista Suomessa, koska tanssi on edelleenkin harvojen laji, todellisia lahjakkuuksia ja mahdollisuuksia menestykseen on vähän, kerran vuosisadassa, kuten Saarinen, eikä riittävää vertailukohtaa ole, koska kaikki tanssin toimijat vetävät samaa köyttä pitääkseen yllä myyttiä suomalaisen nykytanssin korkeasta tasosta. Tero saattaa olla poikkeusyksilö mutta on edukseen juuri siksi, että suomalainen nykytanssi on mitä on. Sokeiden valtakunnassa yksisilmäinenkin on kuningas. Kysymys on aina ja kaikkialla kaikessa asemasta, vallasta, rahasta, kunniasta - mistä muustakaan - ja siitä, että joku rahastaa myytillä, mitä hänestä tekevät muut, tässä tapauksessa tanssin tätimafia; rikkaiden pennuille saadaan lätkäistyä taiteilijan, kirjailijan, kriitikon tai tutkijan titteli, ettei tarvitse hävetä sukukokouksissa lahjattoman ja ruman lapsen surkeutta koko laajan ja muuten menestyneen kulttuurisuvun silmien edessä. Siksi näitä tarinoita tehtaillaan.

Tero Saarisen tarina ei ole tavallinen nykytanssin tarina Suomesta, vaan jotain ihan muuta. Tero on sekä ihmisenä että taiteilijana poikkeuksellinen, siis tähtiainesta, muihin nykytanssijoihin verrattuna, ja on ainakin yhden kirjan arvoinen tarina tulla kerrotuksi maailmalle. Kukaan ei kyseenalaista sitä. Mutta miksi kukaan kirjoittaja ei suoraan sano, ettei näin ylistetty taiteilija näin pienessä maassa voi olla lankeamatta kusipäisyyden vastustamattoman houkutuksen kiroukseen? Millainen oli Saarinen vuonna 1990 kun hänet ensimmäisen kerran pikaisesti tapasin? Oliko jo kusi noussut päähän? Oli varmasti ja kunnolla, olihan suitsutusta valtakunnan ykköstanssikriitikko Auli Räsäsen toimesta maan päälehdessä Hesarissa kestänyt jo kolme vuotta ja mies oli uransa huipulla haaveilemassa siitä Tero Saarinen companystä, jonka hän on oma menestys kärkenään saanut rahoittajien ja apulaistensa kanssa rakennettua. Näennäisen sopuisa. Mutta todennäköisesti todellisuudessa kontrollifriikki. Koko ajan kiireinen ja kireä. Entä millainen kusipää hän oli vuonna 2012 kun tapasin hänet juttumatkalla Porissa Liisa Nojosen koulun kevätnäytöstä seuratessani? Röyhkeä. Ujo diiva. Ylimielinen. Hermoheikko.

Mutta miksei näistä asioista puhuta Hannele Jyrkän (nimi kuvaa kyllä hänen fanaattista suhtautumistaan ihailemiinsa taiteilijoihin. Onkohan nimi muutettu? Olihan Miina Äkkijyrkkäkin alkuperäisnimeltään Liisa Loiva)) Tero Saarisesta tekemässä elämänkerrassa "Etsijä - Tero Saarisen tie nykytanssin huipulle"? Siksi että se olisi nykytanssin kaanonin rikkomista ja pyhäinhäväistys, josta Saarista "tanssin pohjoisena jumalana" pitävät (etupäässä hyvien perheiden lahjattomat ja tanssi harrastavat naisoletettuyksilöt) fanit eivät haluaisi lukea. Jyrkkä nuolee Saarisen niin likomäräksi moneen kertaan perusteellisesti, että Päijänteestä loppuu vesi, eikä enää tuleville tanssiajasukupolville jää mitään nuolemisen trivialisoidessa lopullisesti koko kehu-kritiikki-jaottelun. Jyrkkä käyttää poikkeuksellisen voimakkaasti kirjassaan superlatiiveja alleviivatakseen Saarisen jumaluuden; "poikkeuksellinen, huipputeokset, matkan aikana selvisi, miten porilaispojasta kasvoi kansainvälisesti rakastettu nykytanssin tähti, se dokumentoi ja sanallistaa tanssitaiteesta ja elämästä jotain aivan poikkeuksellista". Ja nämä sanat ovat vasta alkusoittoa kirjan takakannesta. Koko muu kirja on yhtä mautonta ylistyssinfoniaa maailmanmittapuussa melko keskinkertaiselle tanssijalle, joita mahtuisi 11 tusinaan jo pelkästään sekä todellisissa tanssimaissa, niin itäisessä kuin läntisessäkin naapurustossamme. Väliin hän heittäytyy kronikoitsijan sivurooliin esittääkseen lukijalle ulkopuolista tarkkailijaa, vaikka kirja on kuin suoraan keskiajan ritariromaaneista lainattua ylistyslaulua rohkeuden esikuvalle, jota koko maailma nöyrästi kumartaa.

Onneksi Saarisen ja Jyrkän kapea maailma on vain heidän ja muutaman muun tanssin tätimafian omalakinen maailmansa, josta Kontulan ostarilla ei tarvitse välittää tuon taivaallistakaan; lukekoot vain sellainen romantiikannälkäinen, tosiasioiden kylmälle kosketukselle vieras typerysihailija, joka haluaa kumarrella ontoille patsaille. Minun oli vaikea lukea kirjaa. Miten tällaista voidaan edes julkaista? Siksi ettei Suomessa ole oikeasti tanssikritiikkiä, joka muistuttaisi oikeista mittasuhteista, vaan kaverijournalismiin perustuvaa piilokorruptiota, jota tanssin tätimafia orkesteroi kulisseista erilaisia namuihin kätkettyjä palkintoja houkuttimenaan. Saarinen on myös itse omassa itserakkaudessaan ja itsekehussaan syyllinen, että on antanut Jyrkän tehdä kritiikittömästi sivistymättömien moukkien hallitsemaan periferiseen Suomeen superlatiivikirjan itsestään, vaikka hyvin tietä sen verran maailmalla tanssihommeleissa luuhanneena olevansa vain yksi tavallinen koivennostelija, jota maailman kulttuuritalojen ulkopuolella tunnetaan hyvin heikosti. Syykin selviää Jyrkän Veräjämäessä 22.8.2020 kirjoittamasta kirjan esipuheesta: Hän tehnyt kiitollisuuttaan siitä, että on päässyt seuraamaan Saarista läheltä etuoikeutettuna Saariselle vastapalveluksen: "Aleksanterin teatterin yläparvi, viileä ilta Helsingissä vuonna 2002. Seuraavien vuosien aikana Tero Saarisen Hunt-soolo tulee kasvamaan legendaarisiin mittoihin. Sitä esitetään kaikkiaan 12 vuotta, lähes 200 kertaa eri puolilla maailmaa."

Jyrkkään on tehnyt valtavan vaikutuksen luvut Tero Saarisen ympärillä ja siksi hän haluaa tehdä kirjan Saarisesta, onhan hän aloittamassa 48 tanssiteoksensa luomisen. Hänen perustamansa Tero Saarinen Company on esiintynyt 400.000 katsojalle kuudessa maanosassa ja yli 40 maassa. Suomalaiselle vessapaperille, johon Pohjois-Eurooppa pyyhki persettään yli sadan vuoden ajan aina Britteinsaarilta Hampuriin saakka tietämättä mistä vessapaperi oli peräisin, olisi pitänyt omistaa valtion taiderahoituksen puolesta kokonainen performanssiteemavuosi maailmalla elättihän vessapaperituotanto kokonaisen sukupolvellisen liikalihavuuteen ja sydänkohtauksiin kuollutta sosiaalidemokraattista paperityöläisjoukkoa (demareita lähellä olevat veronkiertoa varten perustetut kulttuurisäätiöt mm. Kansan sivistysrahasto, Palkansaajien säätiö sekä Riihisäätiö; googlatkaa, jotka jakavat avustuksia lähinnä kavereilleen summien ollessa sadasosa isojen ja oikeiden säätiöiden apurahoista, olisi pitänyt pistää demaritonta tulevaisuutta varten hieman sukanvarteen, jotta tästäkin olisi voitu työväenyhdistyksen (keski-ikä 85+) olut- ja makkaraillassa kehuskella demareiden toisen suuren (ja ainoan?) saavutuksen, peruskoulun ohella). Mutta he ovat viisaasti hiljaa, koska ovat kuolleita ja ne loput, jotka elävät hiljenneillä vessapaperipaikkakunnilla, ovat nykyisin kiilusilmäisiä ja kaiken pahan perään kuolaavia persuja.

Jyrkkä pääsi seuraamaan autiopaikalle ensimmäisistä harjoitusviikoista syyskuussa 2018 Third Practice-teoksen ensi-iltakulisseihin ja Teatro Amilcare Ponchiellin maailmanensi-iltaan Cremonaan toukokuussa 2019. Hän kehuu saaneensa "luvan" kulkea mukana uuden työn tekoprosessin kaikissa vaiheissa avaamassa verhoja sellaiseen, mitä katsojat eivät yleensä pääse näkemään. Suomeksi sanottuna se tarkoittaa tanssin tätimafian Delfoin oraakkelitunnustusta ÄHÄKUTIT-epiteetillä varustettuna. Kansainvälinen ilmapiiri. Hienot ihmiset, paljon sivistystä ja kulttuuripääomaa, kauniita nuoria ja viriilejä ihmisiä ympärillään, - asioita, joista me tavalliset mattimeikäläiset emme tiedä mitään, emmekä varsinkaan niiden lumovoimasta - hän todellakin on pannut kiitokseksi parastaan yhden kirjan verran kiittääkseen myös rivienvälistä itseään etuoikeutetusta asemastaan "päästä", kuten hän painottaa esipuheessaan, antaen meidän ymmärtää hänen ansainneen tämän kunnian muiden nenän edestä, sillä tokihan hänellä on ollut liuta nuorempia ja vähemmin arvostettuja kilpailijoita kalastelemassa samoilla vesillä. Mutta juuri hänet Saarinen valitsi. Ja kukahan maksoi kalliit viulut? Kuukausien oleskelut, vuokrat, ruuat ja matkat. Mitähän niistä tulee, kun liikutaan paremmissa piireissä ja asutaankin hieman tavallista paremmissa hotelleissa mennen tullen pari vuotta? Ehkä 20.000 euroa kaikkinensa, jos edes riittää. Ja koska Jyrkkä kuuluu tanssin tätimafiaan ja on Saarisen suosikki, mafian jäsenet ja ystävät ovat hoitaneet hänelle suositusten ja vetoomusten avulla - ehkä tässä tapauksessa on riittänyt yksi puhelinsoitto taiteita suosivalle ja taide-elämässä aktiivisesti vaikuttavalle presidentin puolisolle, rouva Jenni Haukiolle, ja homma on hoitunut vähin äänin - rahat etukäteen ja hieman extraakin, pitäähän matkalta tuoda mukanaan jotain hyvän maun ja tapojen mukaisia tuliaisiakin tanssitapahtumiin kiitokseksi tanssintätimafialaisille tuesta ja projektin mahdollistamisesta muiden hakijoiden nenän edestä omalla ohituskaistalla etuoikeutettujen otusten ja henkilöoletettujen kummallisessa maailmassa.

Nyt pääsemme vasta asian todelliseen ytimeen muuten kehollisessa ja nonverbaalisessa tanssimaailmassa, missä älykköinä pidetään niitä, jotka ovat joskus lukeneet Neiti Etsivä-kirjojen ohella jotain Pilates-oppaita vaikeampaa tekstiä - joskus, ja voimme hyvin hypätä Tero The Ihmeellisen seikkailut Nalle Puhina Nojoskan tanssikoulun ensimmäiseltä tunnilta vuodelta 1979, jolloin ruma ankanpoikanen alkoi pitkän matkansa tähtiin sukeutuakseen myöhemmin maailman tanssitietoisuuteen kauniina valkoisena joutsenena Sibeliuksen soidessa taustalla sponsored by STATENS KONTSKoMISSIO. Silloin joskus kauan sitten hän tanssi ensimmäisen kerran ja jo se oli yhtä tanssin erinomaisuuden sekä tekniikan juhlaa a´la Tero Saarinen, tuo ihmeellinen jumalan valittu, joka valloitti riipaisevilla liikkeillään sydämemme. Seuraavaksi Jyrkkä näkee enemmän ihoa (ei lihoa, se on kokonaan kielletty tanssijoilta) ja joku tanssijakaveri saa todistaa lukijoille, miten Tero The ihmeellinen Nalle Puhina puhui paljon siitä, kuinka tanssiaskeleet olivat hänelle sanoja. Sitten on vuorossa "Ollin oppivuodet". Ne Saarinen suorittaa Kansallisoopperan balettikoulussa, mistä kiertää asioista tietävien mukaan hurjia huhuja ison maailman tyyliin niin eriasteisista hyväksikäytöistä kuin kostamisista ja suosimisista. Tähän maailmaan pieni Tero-poika lähetetään 17-vuotiaana Porista 11-12 vuotiaiden hyvien perheiden kauniiden lasten kanssa kisaamaan paalupaikoista balettimaailman vaativiin urakilpailuihin. Ja tietenkin Tero päätään pidempänä pikku kilpailijoitaan lyö heidät kaikessa, vaikka heillä on sekä ajallista etumatkaa että kulttuurista pääomaa hyvien pääkaupunkilaisperheiden lapsina.

Jyrkkä palaa nykyhetkeen, jossa Saarinen harjoittaa uusinta teostaan. Tunnelma on hänen mukaansa "tiheänään etsimistä, olennaisen sävyn, eleen, ilmeen, ajatuksen, jonkin kokonaisen". Musiikkivalinnoissa Saarinen on aina luottanut Jyrkän mukaan intuitioon: "Harjoituspäivien videotallenteita tullaan tuijottamaan ja analysoimaan ydintiimin kesken lähiaikoina, kun näiden intensiivisten talviviikkojen anti on kerätty talteen. Heikkilä (Henrikki, Saarisen harjoittaja) tietää, että Saarisen päässä vyöryy nyt harjoitusten aikaan turbulenssi, kun palaset etsivät paikkansa." Saarinen on kertonut Jyrkälle olevansa musiikin suurkuluttaja oikein isoilla kirjaimilla, sillä ennen kun aikaa oli enemmän - rivien välistä ymmärrämme ajan olleen ennen "maailmankuuluisuutta" ja nykykiireitä - hän vietti kuulemma keikkamatkoilla vapaapäiviänsä levykaupoissa. Kotona hänellä on tietenkin näistä reissuista pakollisena mukaan tarttuneena valtava kokoelma CD-levyjä ja vinyylejä odottamassa sopivaa kuunteluhetkeä. Jyrkkä jatkaa lipovaa teroylistystään kierroksia lisäten; Terolle on käynyt samoin kuin muillekin klassisen baletin maailmassa; tanssija voi tehdä kokonaisen urapolun yhden baletin sisällä: uljas kehityskulku hevosen päästä unelmien prinssiksi. Tarvitseeko edes sanoa, että kirja on tätä samaa epätodellista sekä piilomegalomaanista lätkintää alusta loppuun kauniiden ja vaikuttavien terokuvien ryydittämänä.

Mutta miksi Jyrkkä kirjoittaa näin, vaikka tietää etteivät asiat ole niin kuin hän kirjoittaa, vaan niin kuin Tero ja hänen imagostaan tarkkaa huolta pitävä mainos- ja markkinointikoneisto hänen takanaan haluaa hänen kirjoittavan? Siksi, että se on tehokasta ja iskee suoraan lukijan luihin ja ytimiin, koska päättelymme on usein liian pinnallista ja nopeaa, jotta se tavoittaisi väitettyjen asioiden ja olettamusten oikean luonteen puhumattakaan, että näkisimme valheen lävitse. Meillä ei ole yksinkertaisesti aikaa eikä kykyä tarkastaa faktoja emmekä osaa epäillä mitään, koska niin meille on opetettu. Tanssin tätimafian suosiollisella opastuksella me jaamme heidän näkemyksensä ominamme huomaamattamme, kun kyse on nykytanssista, ja silti koemme siitä etsimisen riemua, mikä on sekä kummallista että älyllisesti epärehellistä.

Kyseessä on viime kädessä tarkasti valvottu ja hyvin organisoitu valhe, josta Georg Orwell olisi sanonut, että se, joka valvoo menneisyyttä, valvoo myös tulevaisuutta, ja se, joka valvoo nykyisyyttä, valvoo myös menneisyyttä. Näin tanssin tätimafia pitää yllä edellä kuvatun kaltaisia valheita omien organisaatioidensa avulla ulottamalla lonkeronsa kaikkialle, missä tanssi edes sanana esiintyy. Tanssin tätimafia pystyy näin kanonisoimaan nykytanssista keskustelun käytäväksi vain heidän haluamallaan tavalla aina rahoitusta ja koulutusta myöten. Kyseessä on autokraattinen tila, jonka erästä historiallista äärivaihetta, eli taantumuksellista Preussia, Karl Marx osuvasti kuvasi paikaksi, mistä puuttui kokonaan vapaus sen kaikissa muodoissa; ei saanut elää eikä kuolla, ei mennä naimisiin, ei kirjoittaa kirjeitä, ei ajatella, ei julkaista mitään, ei ryhtyä liiketoimiin, ei opettaa, ei saada opetusta, ei järjestää kokouksia, ei saanut tehdä yhtään mitään ilman viranomaisten lupaa. Jyrkän kirjassa on paljon hyvääkin, ja jonkin verran aitoa ihmettelyä sekä ihmetystä. Ne pitää vain tarkasti kaivaa esille. Kielellisesti kirja on tarkka ja vaikuttava, osin jopa runollinen, ja on siksi Tero Saariselle tärkeä ja itselleen kohteelle kunniaksi. Kirjansa Jyrkkä päättä ensi-illan pohdintoihin. Mutta sortuu heti ylisentamentaaliseen selittelyyn ja katteettomaan toiveajatteluun, kun hän huomaa tumman tanssivan hahmon pehmeässä käden kaaressa asuneen lohtua: "Virtaava liike antoi uskoa siihen, että kuka tahansa meistä voi edetä noin. Kaikki voisi olla merkitystä. Mennään näin. Nähdään maa, mutta ei kurkoteta liian pitkälle. Otetaan vastaan, mutta ei taivuteta liikaa rankaa. Viistetään jaloilla maata, mutta ei multaa. Ei vielä. Jokainen liike voi olla maata ja ilmaa. Painavaa mutta kevyttä. Tämänpuoleista ja tuonpuoleista."

HUHUH! mitä sittiä!