Oliko Maolla VAHVA ote Zhoue Enlain palleista?

Teksti Harald Olausen

"Qin Shihuang oli Kiinan feodaaliaikojen ensimmäinen ja kuuluisin keisari. Minäkin olen Qin Shihuang. Lin Biao parjasi minua ensimmäisen keisarin kaltaiseksi. Kiinassa on ollut historian läpi vallassa kaksi koulukuntaa: toinen ylistää ensimmäistä keisaria ja toinen halventaa häntä. Minä hyväksyn Qin-keisarin, mutten hyväksy Kungfutsea. Se johtuu siitä, että Qin Shihuang oli ensimmäinen hallitsija, joka yhdisti Kiinan, standardisoi kirjoitusjärjestelemän ja rakennutti leveiden teiden verkoston." 

-Maon puhe Egyptin varapresidentin Pekingin-vierailun kunniaksi.

Kiinan punaiset keisarit (Tammi, 2024) ei ole suomalaisittain ihan tavallinen historiankirja, koska Knuuttila kurottautuu hieman totuttua ylemmäksi tutkiakseen sitä, millaista happea yläilmoissa Kiinassa hengitetään sen harvalukuisen eliitin keskuudesta, josta kommunistijohto muodostuu. Ajat Kiinan muista keisareista eivät tunnu historiassa muuttuneen mihinkään. Sama pelolla hallitseminen, vallankaappaukset, brutaalit keskinäiset kamppailut, ovat olleet myös kommunistisen Kiinan jatkuvana vaivana.

"Mao oli yksi siitä pienestä joukosta, joka kesäkuussa 1921 kokoontui Sanghaihin perustamaan Kiinan kommunistipuoluetta. Nykyisin puolueella on lähes sata miljoonaa jäsentä ja se hallitsee 1,4 miljardin asukkaan Kiinaa rautaisella otteella. Puolue näyttäytyy ulospäin järkähtämättömän yhtenäisenä. Kuvat sen puoluekokouksista esittävät yhdenmukaisissa mustissa puvuissa ilmeettöminä pönöttäviä miehiä, jotka taputtavat käsiään johtajalle."

Kiinan kommunistipuolueen historia on ollut kulissien takana meiltä tavallisilta ihmisiltä piilossa jatkuvaa ja armotonta kamppailua päätösvallasta. Voittajasta on tullut yksi maailman mahtavimmista miehistä, ja häviäjän kohtalo on ollut armoton. Tositarinat auttavat ymmärtämään jättivaltiota yksinvaltaisesti johtavan puolueen menneisyyttä ja nykyhetkeä. Vuoden 2023 puoluekokouksessa entinen ja hämmentynyt presidentti heitettiin kaikkien nähden ulos puoluekokouksesta.

Sitä se nimenomaan on, ja uusia ovia aukaiseva salaperäinen vallan salattuihin kammareihin, ihan kuten kirjoittava alussa lupaakin. "Tappio on usein tiennyt häviäjälle vapauden menettämistä, joskus jopa hidasta ja tuskallista kuolemaa. Puolueen sisäisiin valtataisteluihin perehtyminen tarjoaa harvinaisen tilaisuuden päästä sen kulissien taakse näkemään, millaisia jakolinjat puoluejohdossa ovat historian aikana olleet tai minkälaiset ihmiset ovat Kiinaa johtaneet?"

Mutta heti aluksi miettii sitä, miten nykyinen puoluejohtaja, ja puoluetta jo vuodesta 2013 itsevaltiaasti johtanut Xi Jinping, joka kuuluu "toisen sukupolven" johtajiin, on onnistunut poikkeuksellisesti jatkamaan koko ajan valtakauttaan, tai miten Kiinan kommunistipuolue pitämään tiukan otteensa muuttuvassa maailmassa "punaista kapitalismia" edustavasta maastaan, ilman suurempia vastalauseita. Taustalla on ollut vuosien saatossa rajujakin valtataisteluja ja kansan mielenosoituksia.

Xi on onnistunut haalimaan valtaa itselleen enemmin kuin kukaan muu puoluejohtaja sitten Maon. Hän on myös saanut muutettua lakeja niin, että voi hallita kuolemaansa saakka kenenkään puuttumatta asiaan. Mutta mitä tapahtuu sen jälkeen, kun hänen aikansa alkaa olla ohitse? Silloin puhkeaa Mikko Knuuttilan mukaan Kiinan punaisten keisareiden valtaistuinpeli uudelleen. "Sitä ennen on hyvä tehdä katsaus historiaan ja selvittää, mitä pelissä on tähän mennessä tapahtunut."

Juuri siksi kirja kannattaa lukea. On toinenkin syy miksi. Kiinan kommunistinen puolue on onnistunut luomaan maastaan yhden tarkemmin valvotun maan maailmassa ja harrastaa ns. "näkymätöntä terroria", josta ei saa puhu maassa eikä rajojen ulkopuolellakaan. Mutta millainen on kiinalainen kommunisti, hänen ajatuksensa ja historiansa? Sitä kirja vain sivuaa, sillä kirjan näkökulma keskittyy puolueen johtohenkilöihin, sekä heidän käymiinsä rajuihin keskinäisiin valtakamppailuihin.

"Koska Kiinan kommunistinen puolue on erittäin salamyhkäinen organisaatio, sitä koskeva tieto on usein epävarmaa ja tulkinnat eri tapahtumista ja niiden taustamotiiveista vaihtelevat. Pyrin tässä kirjassa tuomaan esiin epävarmuudet ja kertomaan kiistanalaisiin asioihin vaihtoehtoisia näkökantoja." Ja hyvin onnistuukin. Knuuttila kirjoittaa selkeästi, ja tukeutuu toimittajana paljon medioiden tulkintojen varaan. On hyvä, että Linda Jakobson ei ole enää ainoa kiinatuntijamme.

Kirja ansaitsee monta plussaa. Erityisen hyvää kirjassa ovat laahat faktoihin perustuvat tulkinnat ja aiheen esittely monelta eri kantilta. Kirjoittaja ei pidä yhtä tarinaa, ja sen yhtä tulkintaa - tai sen vastatulkintaa, sellaisina pysyvinä kiveen kirjoitettuina totuuksina, ettei niitä kannattaisi hieman kuorruttaa epäilyn synteesillä tai omalla, täysin erilaisella tulkinnalla. Siitä huolimatta, että kaanoni ja sen vartijat olisivat varmasti toista mieltä. Toimittajalle tämä on herkkua ja plussaa sekä osoitus ammattitaidosta.

Kiinan kommunistien historia alkaa heidän itsensä mielestä siitä, kun joukko älykköajattelijoita päätti lopettaa "nöyryytyksen vuosisadan", perustamalla 1921 Sanghaissa kommunistisen puolueen ja nostamalla ajan myötä Kiinan takaisin voimakkaaksi valtioksi. Totuus on kuitenkin toisenlainen, sillä suhdetta Neuvostoliittoon varjosti Kominternin agenttien päällepäsmäröinti. Ohjeet tulivat Moskovasta suoraan Stalinilta ja niitä piti noudattaa pilkuntarkasti, koska rahatkin tulivat Moskovasta.

Mistä Kiinan kommunistien riidat sitten alkoivat ja mikä oli niiden syy, on tietenkin eräs kirjan kiinnostavimmista kohdista. Syitä on monia. Yksi oli Neuvostoliitto, toinen perinteet, joskin vähemmin (konfutsealaisuus). Erimielisyys alkoi nimenomaan siitä, tulisiko vallankumous toteuttaa kaupunkien vai maaseudun työläisten voimin. Tämä jakolinja tuli Knuuttilan mukaan vaikuttamaan puolueen sisäisiin valtataisteluihin perustavanlaatuisella tavalla. Juuri tätä ongelmaa kirjassa selitetään hyvin seikkaperäisesti.

Mutta joukko oli pieni ja eripurainen. Alussa oli vain kourallinen ihmisiä ja toiminta tehotonta ja hajanaista. Eräs kominterin agentti piti kiinalaiskommunisteja alussa älyllisesti epäkypsinä ja taipuvaisina turhiin kinasteluihin oikuettaakseen oman ja Neuvostoliiton ylivallan maailamanvallankumouksen puolesta. Kommunistijohtajien kunnianhimon kuvaaminen, samoin kuin Neuvostoliiton roolia silloisessa Kiinassa, ja aivan erityisesti, Maon ja Zhoue Enlain elinikäisen omituisen ystävyyden kuvaaminen, on elävää.

Kirjaa lukee samanlaisena älyllisenä jännityskirjana, kuin John Le Carren vakoojajännäreitä. Kirjassa kuvataan seikkaperäisesti kiinan punaisten keisareiden väliset suhteet, jännitteet, valtataistelut ja julkiset esiintymiset sekä niiden taustalla vaikuttaneet motiivit nostaa tai tiputtaa muita vallasta. Mutta vaikka kirjaa on hehkuteltu juuri edellä kuvatun tarkkanäköisyyden (ja sujuvasanaisuuden) takia, on kirjassa myös muutamia selviä heikkouksia, jotka näkyvät ikävällä tavalla ja hieman häiritsevät.

Vaikka kirja on selkeä, sen "reportaasiomaisen ohuessa huonojen ominaisuuksien pinnallisessa käsittelyssä", kuten Zhoue Enlain oletetussa homoseksuaalisuudessa, on välttelyn makua. BBC Newsin Hongkongin kirjeenvaihtaja, Juliana Liu kirjoitti jo vuonna 2015 julkaistusta Tsoi Wing-mui, Zhou Enlain Secret Emotional Life (2015) -kirjasta, jossa paljastettiin Zhoue Enlain olleen oli homo. Hänellä oli elinikäinen rakkaus perheystäväänsä ja luokkatoveriinsa Li Fujingiin. Miksei siitä puhuta enempää kirjassa?

Juuri tässä "piilohomoudessa" olisi ollut eräs tutkimaton sivupolku, josta olisi saattanut löytää muitakin loppumattoman arvoituksen nimeltään kiinalainen kommunismi ratkaisun avaimia. Kiinahan on äärimmäisen hierakkinen, pidättyväinen ja konservatiivinen yhteiskunta länsimaisen silmin katsottuna yhä edelleenkin varsinkin arvopohjaltaan. Me olemme aikaisemmin tienneet vain Maon perversioista raiskata neitsytkoulutyttöjä ja huumeidenkäytöstä. Tarina, jonka kaikki länsimaissa tietävät.

Mutta Maon talutusnuorassa kommunistipuolueen alkutaisteluista lähtien kiltisti kulkeneen Zhoue Enlain salaisesta homoudesta emme mitään. Tämä herättää monia kysymyksiä myös mm. Maosta ja hänen tavastaan johtaa punaisia keisareita. Kiinan punaisten keisareiden taisteluissa kansa oli pelkkä väline ja tekosyy. Zhoue Enlainilla oli salainen elämä ja salaista tietoa Maon vaimon johtamasta neljän koplasta, joka yritti kaapata itselleen kaiken vallan ennen ja jälkeen Maon kuoleman jälkeen. 

Zhoue Enlain yritti jarruttaa taustalla rajusti. Siksi Zhoue Enlainta vastaan kampanjoitiin. Maon sadistisen valtapolitiikan sekä Deng Xiapingin "ihmepelastuksen" kuvaukset ovat kirjassa osuvia. Samoin on kommunistisen puolueen marssi valtaan. Kirjan alaotsikko onkin iskevästi: kommunistien sisäisten valtataisteluiden julma historia. Mutta millaista hermopainetta ja poliittista kuumetta julkisuudelta salaa yhden maailman mahtavimman maan johto kävi toisiaan todellisuudessa kohtaan? 

Se selviää kirjassa mm. raadollisessa nyrkkitappelussa, miten johtajat näyttivät suurelle yleisölle kampanjoivan toisiaan vastaan julkisuudessa, ja miten he mättivät surutta toisiaan päin pläsiä niin, että veri kirjaimellisesti lensi kiivaimmissa taisteluissa, kuten esimerkiksi liian pitkään jatkuneessa punaisessa terrorissa. Tästäkin kirjasta löytää sen avoimen ja tappavan ristiriidan, mikä kulkee köyhien ja rikkaiden välillä, ja miten valtio edustaa aina lopulta ylimpänä valtana omistavien luokkien intressejä. 

Mao ja Zhoue Enlain kuuluivat ylempään keskiluokkaan. Mao oli opettaja ja kirjastonhoitaja, Zhoue Enlain opiskeli ulkomailla. Kiinaan palattuaan hän toimi Kuomintangin perustuman Whampoan akatemian poliittisen osaston päällikkönä. Kuomintangissa oikeistoa johti armeijankomitea Tsian Kai-sek. Upseereista suurin osa oli rikkaiden suurmaanomistajien poikia, joiden perheitä kommunistien ajama maauudistus olisi uhannut suoraan ja vienyt heiltä isien perinnön lisäksi kaiken muunkin - myös hengen. 

Tätä asetelmaa rikkaat vastaan köyhät ja koulutetut vastaan kouluttamattomat ei ole vieläkään ratkaistu. Oikeisto osaa puolustaa itseään tarvittaessa asein ja valtion avulla. Köyhillä ei ole juuri muuta kuin idealistiset keskiluokan hyvää tarkoittavat puolustajansa (toimittajat, taiteilijat, opettajat. Tsiang Kai-sekillä oli apunaan esimerkiksi marssiessaan Sanghaihin kiinalaiset gangsterit, jotka hän oli houkutellut puolelleen lupaamalla, että he saivat jatkaa laittomia bisneksiään mm. oopiumkauppaa. 

Lisäksi Tsiang sai luonnollisesti puolelleen Sanghain rikkaimmat ja kapitalistit. Valkoisen terrorin aikaan ns. Sanghain verilöylyssä sai brutaalisti usein teloittamalla keskelle katua surmansa noin 5000-10.000 kommunistia ja ay-aktivistia sekä Kuomintangin vasemmistolaista. Kirjan toinen luku Maon pitkä marssi valtaan antaa lisää vihjeitä Maon ja Zhoue Enlain suhteesta. Viimeistään tässä vaiheessa huomaa Zhouen merkityksen Maon ystävänä sekä tukijana tiukan paikan tullen keskellä myrskyisiä valtataistelua ja sisällissotaa Kuomintangin ylivoimaista armeijaa vastaan alkeellisissa oloissa jossain Kiinan Perähikiällä. 

Samalla marxilainen historiankirjoitus joutuu ironisesti kyseenalaistetuksi; tiettyjen olosuhteitten ei tarvitse syntyä vallankumoukselle otollisen toiminnan syntymiseksi – riittää kun terävät Mao ja Zhoue ovat löytäneet toisensa. Maon juostessa karkuun Kuomintangia, hän hylkäsi kolme lastansa – Mao ei itse välittänyt. Hänen kolmas vaimonsa He Zizhen oli opiskellut suomalaisten lähetystyöntekijöiden perustamassa tyttökoulussa Yongxinin piirikunnassa Jiangin maakunnassa. Saman koulun opettaja oli marttyyrikuoleman Kiinan kommunistien käsissä kokenut Edith Ingman. Hän oli Lauri Ingmanin sisko. 

Ingman taas oli maailmalla tunnettu kokoomuslainen poliitikko ja arkkipiispa. Edith ja kaksi muuta suomalaisnaista yrittivät paeta Yongxinin valloittaneita kommunisteja, mutta saatiin kiinni, ryöstettiin ja lopulta surmattiin elokuussa 1930. Kiinan lehdissä arveltiin syynä olleen se, että Lauri Ingman oli suuri antikommunisti ja Neuvostoliiton vastustaja. Erityisesti hänen eräs puheensa oli aiheuttanut suuttumusta neuvostovallan johtajille kireässä tilanteessa. Kominternilla oli lonkeronsa kaikkialla maailmassa.

"Edelleenkin on huomattava, että Venäjä siihen määrään on yllätysten maa, ettei mitenkään ole viisasta pitemmäksi ajaksi rakentaa niiden suuntaviivojen ja pyrkimysten varaan, jotka siellä ehkä tänään vallitsevat – epävarmoja nekin! Nähdäkseni tässä asiassa Yksi tulevaisuuteen kohdistuva seikka kuitenkin on selvä, se nimittäin, että samassa mitassa kuin me vähennämme puolustustamme, kasvaa ruokahalu itärajamme toisella puolella ja siis sodanvaaramme." Ingmanin puhe oli kuivaa ruutia.

Kirjassa on myös yllättävää tietoa, kuten se, että Kiinan nykyisen johtajan, Xi Jinpingin vaimo, tv-sta tuttu Peng Liyuan, joka on käynyt miehensä kanssa jopa Suomessa, oli Kansan vapautusarmeijan viihdytysjoukkojen laulajatähti ja pääesiintyjä vuoden 1989 Tienanmeren verilöylyn sotilaiden kunniaksi järjestetyssä "Kansanarmeija rakastaa kansaa"-konsertissa. Pitää muistaa että Mauon vaimo ja neljän koplan armottomin jäsen, organisoi kulttuurivallankumouksen aikaan uusia vallankumousoopperoita.

Koko pitkän matkan kirjassa kulkee mukana Maon lisäksi Kiinan todellisen johtajan, Deng Xiopingin mielenkiintoinen tarina, henkilökuva ja kohtalo niin, että siitä olisi lukenut vähän enemmänkin, sillä tämä toveri oli se vanha kaaderiveteraani, joka on vaikuttanut Kiinan kommunistipuolueeseen eniten Maon ja Zhouen lisäksi turvaamalla heidän linjansa jatkuvuuden. Hän oli pitkään Hua Guofengin ja Hua Yaobangin valtakaudella se, joka heilutti kulisseissa naruja ja hymyili salaperäisesti.