Oliko Sergei Eisenstein ”platonilainen joutsen”, joka pelastui aina metsästäjiltään?

Teksti Harald Olausen

"Sergei Eisenstein (1898–1948) on kaikkien aikojen kuuluisin venäläinen elokuvaohjaaja, lisäksi esimerkiksi elokuvateoreetikko, teatteriohjaaja, opettaja ja piirtäjä. Kuten kenellä tahansa kulttiohjaajalla hänellä on aina ollut intohimoiset ihailijansa ja inhoajansa. Faneilleen Eisenstein on ollut osallistuvan taiteilijan ihannekuva ja "vallankumouksen runoilija", vastustajille propagandisti, diktatuurin hovitaiteilija tai vain opportunistinen nuoleskelija. Montaasiteorian maailmankuulu luoja on yksille nerokas tutkija-tekijä, "seitsemännen taiteen Leonardo", toisille kuin Puškinin näytelmän Salieri, kuiva metoditaiteilija, jonka töistä puuttuu spontaanisuus ja elämä." -Lauri Piispa Eisenstein (Kustantamo Helmivyö, 2025).

https://www.youtube.com/watch?v=6cn5t6v9DbY

"Ke 5.3. kello 17.30. Karamazovin kantapöytä: Lauri Piispa ja Eisenstein. Karamazovin kantapöydässä Eisensteinistä keskustelevat Lauri Piispa ja Tomi Huttunen. Lauri Piispa on paketoinut neuvostoelokuvan mestarin elämän ja tuotannon sekä aikakauden kulttuurihistorian muhkeaan tietokirjaan nimeltä EISENSTEIN."- https://www.rosebud.fi/2020/?sivu=ajankohtaista

Joutsen oli Piispan mukaan 1900-luvun taitteen dekadentin taiteen kitchahtava klisee. Tässä tapauksessa lintulaji taitaa kuitenkin olla Eisensteinin ironiaa: venäjänkielen lebed (joutsen) kuulostaa varsin samalta kuin Freudin "libido". Eisenstein leikittelee sanoilla joissakin muistiinpanoissaan, joissa suhtautuu sarkastisesti Freudin opetuksiin. Platoninsa tunteva tietää myös joutsenen salaisemman piilomerkityksen. Platon, joka erotukseksi oppilastaan Aristoteleesta harvoin kirjoitti täsmälleen sitä, mitä ajatteli, oli nähnyt itsensä joutsenena, joka pelastui aina metsästäjiltään. Piispan kirjan luettuaan ymmärtää Eisensteinissa olleen samaa arvoituksellisuutta kuin Platonissakin - ehkä siksi elokuvaohjaaja selvisi jotenkuten ajan murhaavasta ilmapiiristä.

Eisensteinin täytyi piilottaa itsestään paljon omaa ihmisyyttään elääkseen. Platonilla oli sama kohtalo kuin Eisensteinilla mielissä, ja lopulta unohduksen kautta uusi tuleminen. Viimeisinä vuosina Platonin mainetta repressiivisena totalitaristina, hämärän metafyysikkona tai epäselvänä loogikkona, on arvoitui ihan samalla tavalla uudelleen paremman tiedon ja uusien oivallusten valossa, kuin mitä nyt Lauri Piispa tekee uutuuskirjastaan Eisensteinista. Jo se on tervetullut hatunnosto yhdelle maailman suurimmista elokuvaneroista, jota on turhaan vähätelty Platonin tavoin siksi, että hän loi monimerkityksellistä maailmaa sielustaan, missä ihan kaikki ei ole selvää eikä täsmää sen todellisuuden kanssa, mihin hän ankkuroi omat säihkyvät ideansa.

Kustantamo Helmivyölle kiitos tärkeän kirjan julkaisemisesta. Filosofian tohtori, elokuvahistorioitsija ja kavin kirjaston johtaja, Lauri Piispan uutuuskirja Eisenstein on hyvin kirjoitettu, innostavan eläväinen, ja vie asiasta kiinnostuneen lukijan mukanaan elokuvalliseen seikkailuun jonnekin sinne kauas, missä siintää myyttiseksi hahmoksi muuttuneen elokuvahistorian, ja erityisesti neuvostoelokuvan, alkuaikojen yksi tärkeimmistä hahmoista. Kirja herättää kysymykset: kuka oli henkilö nimeltään Sergei Eisenstein, mitä ilmiön ja ihmisen taakse oikein kätkeytyi, ja mikä oli hänen taikatemppunsa elokuvissaan? Ne selviävät Piispan kirjasta, kuten myös Eisensteinin radikaali elokuvataide ja sen saama kohtalo eri vuosikymmenillä. Nyt on taas hänen aikansa.

Kirja on lyhyt ja ytimekäs kuin ajan kommunikointikin nykyisin someajalla ja sopii luettavaksi vaikka metroon (196-sivua), ja se sisältää luvut; Saatteeksi, Nuori futuristi, Omaehtoinen kapina, Vallankumous leikkauspöydässä, Ekstaattinen separaattori, Tappioiden vuosikymmen, Toisinajattelija ja opportunisti, Viimeinen tuomio, Jälkisanat, Filmografia ja Lähdeluettelo sekä Viitteet, joissa perataan tarkkaan ja kristallisoidaan ydin sekä ilmiö Eisensteinista että ihminen Eisensteinista pieteetillä, eksymättä muodissa aiemmin olleeseen Eisensteinin homottamiseen tai ihannoimaan sekavaa ja surkeaa Peter Greenwayn Sergei Eisenstein -elokuvaa, joka on sekä tekijälleen että kuvattavalle kohteelleen häpeäksi eikä kerro muusta kuin sekoilusta.

Suomeksi on ollut pitkään saatavilla aiemmin vain kaksi kokoelmaa Eisensteinin kirjoituksia, mutta kokonaiskuvaa hänen elämästään ja tuotannostaan ei ole tähän mennessä ilmestynyt. Ensilukemalta voi sanoa, että vasta tämän kirjan myötä rikkinäinen Eisenstein-kirjallisuus ja ristiriitainen kuva hänestä taiteilijana täydentyy kokonaisemmaksi, vaikka ei vielä ihan täydelliseksi. Se aika on vielä edessä, sillä Eisensteinin arvoituksesta puuttuu osia. Ja se taas johtuu siitä, ettei Eisenstein itsekään halunnut paljastaa sisintään. Mutta miksi vasta nyt kirja Eisenteinista? Neuvostoelokuvasta ja sen tärkeimmästä alkuaikojen vaikuttajasta on julkaistu kirjoja yllättävän vähän ottaen huomioon hänen merkityksensä elokuvalle ja Venäjälle.

Suomessa olisi luullut että enemmänkin olisi julkaistu. Loppujen lopuksi Suomi ei ole kovinkaan paljon aiheesta suomenkiellellä saanut lukea. Aiemmin on julkaistu vain muutama hassu kirja, kuten Kaarle Stewenin Odessan portaat – neuvostoelokuvan ääniä Keski-Aasiasta Baltiaan (Suomen elokuvasäätiö, 1979), Velipekka Makkosen ja Mia Öhmanin Katson neuvostoelokuvaa (Kulttuuriklubi, 2022), Pentti Straniuksen Unohdettu valkokangas (Warelia, 2022), (Sakari Toivasen toimittamassa Elokuvan estetiikka (Edita, 1994) käsitellään Sergei Eisensteinin "elokuvadialektiikkaa"), ja Kari Glödstafin Kirjoituksia mykkäelokuvasta (2011) -kirjassa luvussa Vallankumouksen etulinjassa Vsevolod Pudovkinin Äitiä vuodelta 1926. Siinä ne (kai?) olivatkin.

Minulle tärkein elokuva on ollut Sergei Eisensteinin Lokakuu (ja Kymmenen päivää jotka järisyttivät maailmaa-kirja) sekä muista Iivana Julma, ja erityisesti samasta aiheesta Velipekka Makkosen Filmihullun numeroon no: 1/2008 toimittama valaiseva artikkeli Keskustelu Iivana Julmasta (löytyy myös Katson neuvostoelokuvaa-kirjasta). Kirjoituksen ydinkohta, elokuvan merkitys historian sävyjen kirkastamisessa ja uudelleenkirjoittamisessa kansan mielissä kuvaa alun kohta, missä 26.helmikuuta 1947 Kremlissä Eisenstein saa kunnon läksytyksen itseltään johtaja Stalinilta, joka raivoaa Molotovin ja Zdanovin läsnä ollessa sen jälkeen, kun Eisenstein on vastannut kysymykseen, tunnetteko historiaa yllättävän röyhkeästi: enemmän tai vähemmän?

"Enemmän tai vähemmän? Minäkin tunnen historiaa. Olette näyttäneet väärällä tavalla opritsninan. Opritsina on hallitsijan kaarti. Erotukseksi feodaaliarmeijasta, joka saattaa joka hetki heittää pois lippunsa, ja vaihtaa puolta. Se on säännöllinen armeija, edistyksellinen armeija. Mutta te näytitte sen jonkinlaisena Klu-Klux Klanina… Teillä tsaari osoittautui päättämättömäksi, ikään kuin Hamlet. kaikki kertovat hänelle, mitä pitäisi tehdä, mutta hän ei osaa päättää…Tsaari Iivana oli suuri ja viisas hallitsija ja jos vertaatte häntä Ludwig XI:een (olette varmasti lukenut Ludwig XI:stä, joka valmisteli Ludwig XVI:n itsevaltiutta) Iivana Julma oli Ludwigia monta kertaa yläpuolella. Iivana Julman viisaus oli siinä, että hänen näkökulmansa oli kansallinen eikä hän päästänyt maahansa ulkomaalaisia, hän suojeli maata ulkomaalaisten tunkeutumiselta. Te näytitte Iivana Julman tässä suunnassa virheellisesti ja epäoikeudenmukaisesti…" Olisin halunnut olla kärpäsenä katossa kuuntelemassa ja katsomassa tätä näytelmää.

Piispan mukaan Eisenstein sai itseltään Stalinilta luvan korjata elokuvansa, mutta kuoli ennen kuin ehti käydä työhön käsiksi. Iivana Julman kolmatta osaa varten kuvattu materiaali tuhottiin 1950-luvun taitteessa. Kysymys oli rutiinitoimesta, jolla ei tiettävästi ollut poliittisia motiiveja. Toinen osa sai ensi-iltansa kymmenen vuotta Eisensteinin kuoleman jälkeen vuonna 1958. Varsinkin silloin, kun Iivana Julmasta tunnettiin vain ensimmäinen osa, sitä pidettiin yleisesti Aleksanteri Nevskin kaltaisena myönnytyksenä ja todisteena Eisensteinin moraalisesta rappiosta Stalin kaudella. Eisensteinin muotoratkaisuja on Piispan mukaan laajasti ihailtu, mutta elokuvan sisältöä pidetty vastenmielisenä itsevaltiuden puolusteluna. Nyt sekin on korjattu.

Tästä näkökulmasta on Piispan mukaan jokseenkin vaikea ymmärtää, miksi se piti kieltää ja tuhota. Toisaalta elokuvan toinen osa on ensi-illastaan lähtien koettu kritiikkinä stalinismia kohtaan. Niinpä Iivana Julmaa on Piispan mielestä voitu tulkita sekä stalinistisena että stalinismin vastaisena teoksena, mikä on totta ja kertoo aikakausien erilaiaista painotuksista paljon. Tätä nykyä keskustelu Iivana Julman opportunistisuudesta on jo onneksi vaiennut ja lähes kuopattu. Eisensteinin arkisto ja sen toista sataa mappia Iivana Julmaa koskevia muistiinpanoja ovat olleet vuosia tutkijoiden käytössä. Venäläistutkijat todistivat jo 1980-luvulla, että Eisenstein lähti projektiin alusta saakka problemaattinen ja kriittinen painotus mielessään. Tämä on hyvä muistaa meillä.

"Katsomiskokemuksena Iivana Julman kaksi valmistunutta osaa on monen mielestä teatraalisen raskas, toisten mielestä hypnoottinen, kaikkien mielestä kuitenkin mieleenpainuva parhaimmillaan valkokankaalla ja yhdellä istumalla nautittuna. Kokonaisuus ei muistuta mitään toista elokuvaa. Katsoja kutsutaan kummallisiin sisätiloihin, jotka tuntuvat jatkuvasti kooltaan luonnottomilta: tilat ovat joko suhteettoman suuria saleja tai sitten kohdun tai haudan tavoin puristuvia kammioita, joiden varjot ja oviaukot kätkevät salaisuuksia. Seiniltä tuijottelevat ankarat ikonit, ja valkokankaan täyttää toinen toistaan omituisempien esineiden ja ornamenttien paljous." Minusta Iivana Julma on mykkäelokuvan tunnelmaa muistuttava (miiminen ooppera).

Piispa lainaa elokuvaguru Peter von Baghia, joka on todennut, muodon majesteettisuus on viety Iivana Julmassa korkealle. Aivan erityisesti lavasteiden ja pukujen muodon majesteettisuus on viety Iivana Julmassa huippuunsa. Hyvä kysymys onkin: Oliko Iivana Julma Stalin? Piispan mukaan Iivana Julmassa on alusta saakka pantu merkille lukuisia yhtymäkohtia Stalinin hahmoon ja elämäkertaan: esimerkiksi vaimon kuolema, ulkomaille pakenevan Kurbskin (Trotskin) petturuus ja henkivartiokaarti opritšnina, joka tuntuu suoralta viittaukselta NKVD:hen. Hetkittäin elokuva tuntuu saavan Piispan mielestä jopa enteellisiä piirteitä. Se on ihan totta. Kyllä Iivana Julma pitää näin tulkita ja eräänlaisena vallan ja kansan (mahtipontisena) kuvauksena.

"Kun tsaari ensimmäisessä osassa sairastuu vakavasti, kerääntyy ympärille heti hätääntyneiden lakeijoiden ja härskien vallantavoittelijoiden seurakunta. Kuvio tuo väistämättä mieleen tragikomedian, jota näyteltiin Stalinin kuolinvuoteen ympärillä maaliskuussa 1953. Ainakin tilaaja itse otti elokuvan henkilökohtaisesti. Eisenstein ja Nikolai Tšerkasov tapasivat Stalinin vuonna 1947 kuullakseen elokuvan vioista suoraan maan ylimmän elokuvakriitikon suusta. Paikalla olivat myös Vjatšeslav Molotov ja Andrei Ždanov. Stalinismin omituisuudesta kertoo, että näinkin korkea-arvoinen kokoonpano tuntuu tässä yhteydessä täysin luontevalta." Elokuvan propagandistinen merkitys oli vanhoille bolsevikeille Leninin opettamana erityisen tärkeä ja rakas.

Piispa muistuttaa, ettei Eisenstein ollut bolsevikki eikä stalinisti, mutta oli neuvostojärjestelmän hyväksyjä ja sen palvelija. Myöhäisen neuvostokauden ja perestroikan ajan kriitikot eivät antaneet hänelle myötäilyä anteeksi. Sen konkreettisemmista kataluuksista häntä ei syytetty, mutta järjestelmän rattaana hän oli vähintään symbolisesti osallinen myös sen rikoksista. Kunniaa, arvovaltaa ja etuoikeuksia ei miehen tieltä puuttunut, ja ne kelpasivat hänelle. Toisaalta ei tuon ajan Neuvostoliitossa ollut edes tarjolla kriittisen intellektuellin roolia. Jos ohjaaja olisi elänyt suojasään vapaampiin vuosiin, hänestä olisi Piispan mielestä varmasti kuoriutunut "valistuneen neuvostoliittolaisen liberalismin" ja "ihmiskasvoisen sosialismin" kannattaja.

Piispan kirja luo uutta kuvaa Eisenteinista mutta kannattaa lukea myös on Kaarle Stewenin Odessan portaissa käymä keskustelu Eisensteinin perinnöstä entisen Eisensteinin oppilaan, ukrainalaisen keskipolven ohjaajiin kuuluneen, Vasili Levinin kanssa. Stewen kysyy ohjaajalta mikä merkitys Odessan portaiden 192 askelmalla on elokuvahistoriassa. Levinasin mukaan portaat ovat koko maailman elokuvahistorian suuri askelia:" Porrasepisodia pidän koko Potemkin-elokuvan voimakkaimpana ja traagisempana jaksona ja samalla sen huipentumana." Samoin voi sanoa Eisensteinin kuvaajan, Eduard Tissen kuvaamasta mestarillisesta sumujaksosta merellä. Eisensteinin elokuvissa on siis jälkipolville vieläkin paljon ihmeteltävää ja ihasteltavaa.

Tähän loppuukin tavallisen katsojan Eisenstein-tietous (se pysähtyi elokuvakerhoihin ja Filmihulluun 70- ja 80-luvulla). Stewen kirjoittaa kirjassaan (sivut 24-32) Odessan portaista ja Sergei Eisensteinista. Onneksi sentään Filmihullu on jaksanut säännöllisin ajoin julkaista artikkeleita molemmista, kuten Piispa Lauri: Eisenstein naisten asialla Filmihullussa 1/2024 ja Piispa Lauri: Ääni ja hiljaisuus Eisensteinillä Filmihullussa 4/2021. Aikaisemmin Jalander, Ywe: Eisensteinin elokuvateorioista Elokuvateorian historia (toimittaneet: Raimo Kinisjärvi, Matti Lukkarila, Tarmo Malmberg (Like,1989). Näillä on siis jotenkin pärjätty ennen Piispan kirjaa.

Lauri Piispa on tunnettu napakoista artikkeleistaan Filmihullussa sekä elokuvahistorioitsijana Helsingin yliopistossa. Juuri siksi myös Piispan ote on onneksi ilmava, ja enemmänkin journalistinen, kuin arkistossa viihtyvän historioitsijan pedanttinen ja kaavoihinsa kangistuneen jäykkä, olemalla silti myös innostavalla tavalla "informatiivisen elokuvahistoriallinen". Piispa kertoo nähneensä itse ensimmäiset Eisensteininsa 1990-luvun lopulla Oulun elokuvakeskuksessa. Siitä lähtien mies on kulkenut hänen toiminnassaan mukana, mutta pitkään varsin etäisenä hahmona. Eisenstein-kirja sai alkunsa hänen mukaansa yleisöluentojen sarjana, jonka he pitivät venäläisen kirjallisuuden professorin Tomi Huttusen (sama mies haastattelee Piispaa tänään tiistaina Rosebud Sivullisessa Kaisaniemessä) kanssa yhdessä Helsingin yliopistossa syksyllä 2019. Ja tässä on tyylikäs lopputulos.

"Hyvän suosion saaneen sarjan rakenne oli sama kuin kirjan: jaoimme Eisensteinin elokuvat keskenämme ja omistimme kullekin yhden luennon. Luentojen jälkeen elokuvat nähtiin Kansallisen audiovisuaalisen instituutin myötävaikutuksella Kino Reginassa. Alun perin myös kirja oli tarkoitus kirjoittaa yhdessä, mutta siihen Tomi ei lopulta professorinkiireiltään venynyt. Jäätyäni projektin kanssa yksin vetäisin myös toverini alun perin luennoimat aiheet oman myllyni läpi. Tomin kädenjälkeä näkyy edelleen elokuvia Lakko, Lokakuu ja Päälinja koskevissa luvuissa, mutta yksi kirjoittajanimi kannessa kertoo totuuden."

Elokuvakerhojen kultakaudella neuvostoelokuvat, ja erityisesti Eisensteinin elokuvat, olivat aina suuri tapaus, jota odotettiin ilolla ja innolla, ja joista keskusteltiin pitkään ennen ja jälkeen elokuvan kaljaa hörppien. Leikillisesti voi jopa sanoa, että vasta Eisensteinin kuuluisat klassikkoelokuvat nähtyään ja ymmärrettyään eisensteinilaisesti, mitä montaasi oli, oli saavuttanut ensimmäisen esteettisen tajunannan esiasteen radikaalin elokuvan ymmärtämisessä. Piispa muistuttaakin, että tuskin kukaan on silti vakavissaan kiistänyt, että Eisenstein on yksi elokuvan historian uraauurtavimmista ja vaikutusvaltaisimmista tekijöistä.

"Siellä, missä elokuvaan suhtaudutaan taiteena, on aina ollut hyväksyttyä inhota Eisensteinin elokuvia, mutta ei olla tuntematta niitä. Eisenstein eli verraten lyhyen elämän, jonka aikana Venäjä ja Neuvostoliitto kokivat keisarivallan rappion, verisen vallankumouksen ja sisällissodan, 1920-luvun puolivälin toiveikkaan suvannon, totalitarismin nousun ja lopulta terrorin ja maailmansodan painajaiset. Ura voidaan jakaa kolmeen jaksoon. Eisenstein nousi maailmanmaineeseen 1920-luvun puolivälissä Venäjän vallankumousta kuvaavilla spektaakkelilla. Niitä seurasi kymmenen vuotta epäonnisia ja tuhoutuneita projekteja, kunnes ohjaaja 1930-luvun lopulla palautti maineensa Venäjän keskiaikaan sijoittuvien suurteosten tekijänä."

Taiteellisen työn rinnalla Eisenstein teki täyden yliopistouran opettajana ja taiteentutkijana. Tuotantoon kuuluu elokuvien ohella tuhansia sivuja tutkimustyötä, tuhansia piirroksia sekä lukemattomia toteutumattomia suunnitelmia. Neljännesvuosisadan kestäneellä urallaan työnarkomaanina tunnettu ohjaaja sai valmiiksi vain kuusi elokuvaa. Tuotannon kohokohtina muistetaan Panssarilaiva Potjomkin ja Iivana Julma, mutta Piispan mukaan jokainen Eisensteinin elokuva on klassikko ja erilainen kuin mikään muu elokuva maailmassa. Se on totta - ne ovat jokainen myös omalaatuisia näyttöjä mestarillisen mielikuvituksen käytöstä.

Piispa ymmärtää elokuvien arvon ja näkee niiden sisällä hehkun."Monien silmissä ne ovat silkkaa propagandaa, mutta vähänkin tarkemmin katsoen perusvire on pikemminkin pohdiskeleva kuin julistava. Tuotannon läpi kulkee eettisesti kestävä humanistinen pohjavirta, ja siinä on myös intiimi ja henkilökohtainen ulottuvuus. Katsomiskokemus on yhtä aikaa emotionaalisesti ja älyllisesti viritetty ja usein vielä poskettoman hauska. Ohjaajan maine toki kantautui maahamme jo hänen elinaikanaan. Esimerkiksi 1930-luvun kuuluisan elokuvakerho Projektion aktiivit Hans Kutter ja Nyrki Tapiovaara tutkivat Eisensteiniä intensiivisesti. Virallisessa levityksessä neuvosto-ohjaajan elokuvia ei noina aikoina näkynyt, siitä piti huolen sensuuri." Niin, se oli surullista aikaa.

Nyt on hyvä aika kaivaa Eisenstein jälleen kerran komerosta esiin ja katsoa, mitä hän sanoi, tarkoitti ja näytti meille elokuvissaan, sillä vastaanotto on Piispan mukaan kokenut monia käänteitä. Alussa häntä ihailtiin ja hän oli monille uusille neuvosto-ohjaajille tarpeellinen isähahmo ja esikuva mutta myös inhottu ja kadehdittu taiteilija, jota haukuttiin Stalinin nuolijaksi. Piispa muistuttaa, että kun Eisenstein vuonna 1948 kuoli, hänen maineensa oli alamaissa. Neuvostoliiton kulttuuribyrokratia olisi mieluiten unohtanut koko miehen, ja lännessäkin hän oli sodanjälkeisen modernin elokuvan näkökulmasta jo varsin kaukainen hahmo.

"Paluu alkoi 1950-luvun lopulla. Omassa kotimaassaan Eisenstein rehabilitoitiin ja nopeasti myös kanonisoitiin viralliseksi ja hieman pönäkäksi neuvostoklassikoksi. Vastareaktio oli odotettava: suojasään kriittinen älymystö tuomitsi hänet stalinistina ja opportunistina. Aleksandr Solženitsyn pani erään Ivan Denisovitšin päivän leirivangin suuhun arvion Eisensteinistä "perseennuolijana, joka totteli käskyjä kuin koira". Mikään ei ollut myöhäisen neuvostokauden valistuneelle intellektuellille vastenmielisempää kuin Panssarilaiva Potjomkin. Saman ajan kriittinen nuoriso lännessä kuitenkin löysi varhaisen neuvostoavantgarden uudestaan." Pitää muistaa, että Potjomkin on kuitenkin hyvä ja tärkeä elokuva kritiikistä huolimatta.

Näinä vuosina Eisenstein tunnettiin Suomen filmihullujen ja 1960–1970-lukujen kulttuurivasemmiston piirissä erinomaisesti. Kosmos-filmi toi hänen elokuviaan levitykseen, ja uupumaton Peter von Bagh piti ohjaajan tuotantoa esillä Suomen elokuva-arkiston esityksissä, Filmihullu-lehdessä ja Love Kirjojen julkaisuissa. Perestroikasta ja Neuvostoliiton romahtamisesta käynnistyi Eisenstein-tutkimuksen korkeasuhdanne, josta Suomeen on kantautunut varsin vähän tietoa. Uudet elämäkerrat, arkistolöydöt, elokuvien restauroidut versiot ja Eisensteinin kirjojen kriittiset julkaisut ovat valottaneet Piispan mukaan uudella tavalla kaikkea hänen toimintaansa. Ja juuri siksi kirja on kirjoitettu ikään kuin uutta Eisenstein-innostusta varten päivitetyksi opaskirjaksi.

"Taiteellisesta ja teoreettisesta tuotannosta on löydetty uusia puolia, moniulotteinen testamenttiteos Iivana Julma on paljastanut salojaan… Eisensteinin elämäntiestä ja renessanssipersoonasta on riittänyt ammennettavaa sekä tutkimuksiin että populaareihin muotokuviin. Kuten usean neuvostotaiteilijan kohdalla avainkysymys on ollut ja on ohjaajan suhde neuvostovaltaan. Vasta ajan kanssa on hahmottunut, kuinka suuria vaikeuksia Eisenstein Neuvostoliitossa kohtasi. Varauksettoman hyväksynnän sai vain kaksi elokuvaa, Panssarilaiva Potjomkin ja Aleksanteri Nevski."

Se on yllättävää. Piispan mukaan useimmat muut olivat enemmän tai vähemmän vaikeuksissa, jopa hyllytettyjä. Tämä sopii huonosti yleiseen mielikuvaan hoviohjaajasta ja neuvostovallan hännystelijästä. Eisensteinistä on voitu piirtää jopa romanttista kuvaa kärsivänä nerona. Sen vastapainona ovat levinneet ohjaajan eroottiset piirrokset sekä anekdootit hänen omalaatuisesta huumorintajustaan ja seksuaalisuudestaan. Tämä persoonan puoli, "Sir Gay" Eisenstein, lapsenkaltainen pilailija ja kenties hieman vinksahtanut nero, tuli taannoin tutuksi suomalaisen Elmer Bäckin tulkitsemana Peter Greenawayn elokuvassa Eisenstein in Guanajuto (2015), jonka olen oksennuspussi kädessä jo aiemmin maininnut yhtenä suurista inhokkielokuvistani.

"Myytti punaisesta Eisensteinista on romuttunut. On käynyt yhä ilmeisemmäksi, että Eisenstein oli pohjimmiltaan epäpoliittinen ihminen, kosmopoliitti intellektuelli ja modernin taiteen maailmankansalainen. Hän oli outo lintu proletaarivaltion kulttuurin kentällä, ja kuitenkin hänen uransa kietoutuu elimellisesti Venäjän vallankumoukseen ja neuvostososialismin kehitykseen. Se on erikoinen yhdistelmä osallistumista ja sivullisuutta. Kirja kattaa kohteensa koko kaaren, ja on näin muodoin elämäkerta, mutta painopiste on ollut kirkkaana mielessä: pääosassa ovat Eisensteinin elokuvat, kuusi valmista ja kaksi keskeneräistä."

Piispa muistuttaa, että Eisensteinilla on kiistaton paikkansa myös elokuvateorian historiassa, jopa varsin huomattavana semioottisen, psykoanalyyttisen ja kognitiivisen taideteorian uranuurtajana. Piispa myöntää, ettei hänen kirjansa palvele erityisen hyvin tällaisista kysymyksistä kiinnostuneita, jotka onneksi löytänevät tiedonlähteensä muillakin kielillä. Eisensteinin teoreettista ja taiteellista tuotantoa ei voi tietenkään täysin erottaa toisistaan, mutta ne eivät myöskään ole sama asia Piispan mielestä. "Usein elokuvat ohitetaan itsestäänselvyyksinä, mutta itselleni juuri ne ovat tuotannon rikkain ja kestävin osa. Eisenstein teokset ovat yhä vielä elokuvataiteen peruskysymys ja pitävät sisällään valtavan kappaleen 1900-luvun historiaa."

"Olen yrittänyt kohdata moneen kertaan nähdyt filmit kokonaisina taideteoksina ja tuorein silmin. Tarkoitus on pohtia lukijan kanssa niiden merkityksiä syntyaikaansa vasten ja arvioida niitä tämän päivän näkökulmasta. Olen olettanut lukijan, joka on nähnyt puheena olevat teokset, mutta toivoakseni kirja on antoisa myös niille, jotka eivät niitä vielä tunne. Molemmissa tapauksissa toivon herättäväni halun katsoa ne, joko ensimmäistä kertaa tai jälleen kerran. Kirja ei ole syytekirjelmä eikä puolustuksen puheenvuoro, mutta useimpien tämän päivän tutkijoiden tavoin kieltäydyn pitämästä Eisensteiniä pelkkänä Kremlin sätkynukkena." Hyvä juttu, sillä historiaa on käytetty aseena aikaisemmin Eisensteinin mustamaalaamiseen.

Piispa on tässä oikeassa. Tuntuu helpottavalta lukea Piispan analyysia Eisensteinista kaiken sen tahallisen väärinymmärtämisen ja unohduksen jälkeen, jonka Eisenstein on kokenut. Piispa on halunnut karistaa kylmän sodan aikaiset kliseet ja pinnalliset arvolatautuneet arviot. Menneiden vuosikymmenten kritiikitön "vasemmistolainen" fanitus ja yksisilmäinen "oikeistolainen" tuomio ovat hänen mukaansa saman vulgaarin Eisenstein-kuvan vankeja. Piispa on ammentanut tämän hetken parhaasta Eisenstein-tietämyksestä. Juuri tämä tekee kirjasta erityisen kiinnostavan ja ajankohtaisen lukupaketin aloitteleville filmihulluille.

"Iivana Julman kariuduttua Eisenstein eli vielä kaksi vuotta. Heikkenevä terveys ei saanut häntä laskemaan kierroksia. Opetustyön lisäksi hän kirjoitti laajat muistelmansa ja jatkoi kirjojensa Metodi ja Intohimoinen luonto käsikirjoitusten parissa. Jossakin muistelmiensa sivuilla hän tunnustikin, että oli vakaasti päättänyt tehdä itsemurhan työllä. Tammikuussa 1948 Eisenstein täytti viisikymmentä vuotta. Maassa oli jälleen käynnistymässä terroriaalto, niin sanottu kosmopolitismin vastainen kampanja. Kohderyhmä "isänmaattomat kosmopoliitit" oli pitkälti eufemismi Neuvostoliiton juutalaiselle sivistyneistölle."

Piispa kertoo, miten Eisenstein osallistui näyttelijä Solomon Mihoelsin hautajaisiin. Mihoels oli Neuvostoliiton juutalaiskulttuurin keulakuva, jonka NKVD murhasi lavastetussa auto-onnettomuudessa. Eisenstein oli synkällä päällä. Arkun vierellä hän ounasteli Maksim Štrauhille olevansa seuraavana vuorossa. Toisaalta merkkipäivän kunniaksi elokuva-alan johto ehdotti Eisensteinille korkeinta valtionpalkintoa Lenin-kunniamerkkiä. Paperi päätyi politbyroohon, mutta neuvostojohtajat välttyivät pohtimasta kiusallista ehdotusta. Uusi sydänkohtaus ehti ensin. Sergei Eisenstein kuoli yksin kotonaan. Olipa karmea kohtalo mestarille.

Ehkä tässä kohtaa olisi ollut paikallaan muistuttaa (sittenkin) siitä "sisäisestä kärsimyksestä" - samasta kuin Tsaikovskillakin, mikä hänet ajoi perikatoon. Ei se lännessäkään ollut sen helpompaa, varsinkin jos inhosi itsessään vikaan vievää halua. Pasolin kamppaili sisäisesti omaa homouttaan, ja sen aiheuttamaa huonoa omaatuntoa sekä syyllisyyttä, ja siitä johtuvaa kuolemakaipuuta vastaan, ihan kuten Tsaikovski ja Eisensteinikin. Pasolin uskalsi puhua siitä avoimesti. Hän kirjoitti yllättäen, ehkä jopa epätoivoissaan eräässä kirjeessään syntyneensä iloiseksi, tyyneksi ja luonnolliseksi, ja homoutensa olleen siksi tarpeetonta, ulkopuolista eikä sillä ollut juuri mitään tekemistä hänen kanssaan: "Olen nähnyt sen vihollisena rinnallani enkä ole koskaan tuntenut sen olevan sisälläni´".