Olisiko jo korkea aika palata todelliseen maailmaan?

29.10.2024

teksti Harald Olausen

"Elossa olemisen tunne koostui 2000-luvun alussa suurelta osin siitä, että kykymme kiinnittää asioihin huomiota – keskittyä – oli jatkuvasti hajoamassa ja murtumassa" - Johann Hari. Viime vuosikymmeniä kaikenlaiset oppaat elämänlaatumme parantamiseen ovat onneksemme lisääntyneet. Enää ei meidän tarvitse yksin vaivoinamme, hävetä tai kuulla lääkäriltä diagnoosi siihen, mikä meitä vaivaa ja on kiusanamme. Siksi siis oppaat ja hyvä niin. Terveydeksemme. Yksi viime aikojen parhaista oppaista on koko ajan kulovalkean tavoin leviävään keskittymiskyvyttömyyteen julkaistu Johann Harin kirja Kadonnut keskittymiskyky (Bazar, 2023), mikä nimensäkin mukaan selvittää laajasti syitä keskittymiskykymme katoamiseen. 

Emme ole enää läsnä omissa elämissämme vaan elämme jo keinotekoista aikaa, jota hallitsee ulkopuoliset voimat. Me emme jaksa enää keskittyä juuri mihinkään. Ajatuksemme harhailevat päässämme sinne tänne emmekö saa enää otetta niistä tai elämästämme. Emme saa kiinni todellisuudesta, mitä se onkin. Ihmisten keskittymiskyky on vähentynyt tasaisesti ja hälyttävästi kaikkialla maailmassa, ja se alkaa jo haitata jokapäiväistä elämää, ja varsinkin työelämää, missä keskittymiskyvyttömät työntekijät voivat saada aikaan pahoja onnettomuuksia vain siksi, etteivät kykene keskittymään tarpeeksi. Siinä sitten kehut loppuivatkin, vaikka kirja on lukemisen arvoinen. Sitä kirja ei ole valitettavasti ihan lopputulokseltaan. Muoto on outo.

Ensinnäkin: miksi kirjan fontti on niin pientä pränttiä, että sitä on vaikea lukea ilman suurennuslasia? Toiseksi: olisiko tekstiä voinut tiivistää (ja sen jälkeen käyttää isompaa fonttia)? Harin kirja on sujuvasti kirjoitettu ja hyvää luettavaa. Esimerkit ovat hauskoja ja tyyli mukaansatempaava. Mutta hieman tarkemmin, kun kirjaa lukee eteenpäin, alkaa epäillä kirjan yrittävän hieman liian innokkaasti vietellä lukijaansa puolelleen, vaikka asia on toki tärkeä. Jo heti alussa paljastuu kirjoittajan olevan homo, ja hänen kuvauksensa esimerkiksi Cape Codista osuvia. Hari on kuitenkin nauttinut kyseenalaista kunniaa kirjallisilla varkauksillaan ja väärennöksillään sen verran paljon, että se pitäisi kirjassa myös mainita. Netissä on paljon kritiikkiä häntä kohtaan.

Esimerkiksi kirjailija Jeremy Dunsin kritisoi tapauksia, joissa lainaukset kirjoitettiin väärin tai esitettiin väärin, ja totesi, että kymmenien leikkeiden otoksesta "melkein kaikissa tapauksissa lainausmerkeissä olevia sanoja oli muutettu tai jätetty pois ilman huomautusta, usein ilman näkyvää tarkoitusta, mutta useita tapauksia muuttaakseen kertomusta hienovaraisesti." New Matilda -lehden arvostelussa Michael Brull ilmaisi varauksensa Harin viittauskäytäntöihin ja korosti ristiriitaisuuksia Chasing the Screamin tarinan ja Harin vuonna 2009 julkaiseman artikkelin välillä. Toimittaja Zoe Stavri kritisoi Lost Connectionsia viittausten puutteesta. Keskeisille väitteille, kuten "65-80 % masennuslääkkeitä käyttävistä on masentunut uudelleen vuoden sisällä.

"Riippuvuus yksittäisen tutkijan työhön, joka käsittelee yhden luokan tutkimusta. masennuslääkkeet ikään kuin se soveltuisi kaikkiin masennuslääkkeisiin, ja yhdistää stressin ja masennuksen. Psykologi ja tiedekirjailija Stuart Ritchie kritisoi Haria siitä, että hän toistuvasti totesi, että "65-80 % masennuslääkkeitä käyttävistä ihmisistä on masentunut uudelleen vuoden sisällä." Ritchie ja neurotieteilijä Dean Burnett kritisoivat Stolen Focusta siitä, että se ei maininnut vahvoja todisteita keskittymiskyvyn kutistumisesta. Matthew Sweet taas tutki joitain kirjan väitteitä ja havaitsi, että Hari ei ollut maininnut joidenkin tutkimusten ensisijaisia ​​lähteitä ja esitti myös vääriä tutkimustuloksia. Erään Harin mainitsemista artikkeleista kirjoittaja puuttui taas asiaan.

Hän ei ollut tyytyväinen tuloksiemme väärään esittämiseen. Hari on siis maineeltaan jotain meidän toimittajamme Susanna Pettersonin ja kirjailija Anja Snellmanin välimaastossa liikkuva hybridi. Silti hänen sanomisillaan on merkitystä ja kirjat ovat olleet suurmenestyksiä. Ehkä hän on siksi tullut varovaiseksi ja kirjoittanut tähän kirjaan oheen ison lähdeviiteluettelon, jotka todistavat ainakin valtavasta työurakasta, mutta eivät takaa sitä, että hän olisi siteerannut haastateltaviaan oikein tai vetänyt niistä oikeat johtopäätökset. Kumma ettei kustantaja ole vaivautunut selittämään asiaa laatimalla kirjan aluksi esipuheen. Omituista! Kirjan lopussa luvussa Kiitokset tulee tutuksi meille katuvainen ja nöyrä kirjoittaja, joka kehottaa sellaista lukijaa olemaan yhteydessä.

Ja se, joka huomaa niitä tai epäilee jonkun esitetyn asian olevan väärin kirjoitettu. Liiallinen nöyryyskin ihmetyttää, ellei sitten kyseessä ole aito katumus tai sarkastinen englantilaishuumori, onhan kirjoittaja ylikierroksilla käyvä draamaqueen. Se on myös yksi hyvä ajankuva tutkijan välisen tiedon käyttämisestä ja tekijänoikeuksien ongelmatiikasta, ihan kaikkea, kun ei voi koko ajan toimittajan puolustukseksi kuuluttaa pohjautuvan tutkimuksiin. Tärkeintä on asian tärkeys ja se laaja työ, mitä kirjoittaja on tehnyt kirjansa eteen lopputuloksen kiittäessä lukijaa. Johann Hari on toimittaja, jolta on aiemmin ilmestynyt kaksi New York Timesin bestsellerlistalle noussutta teosta, jotka on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle. Sisältö on yllättävän radikaalia.

Hari asettaa heti pääongelman eteemme pohdittavaksi: Youtube tekee meistä aivottomia ihmiszombeja. Mutta niin väitettiin ihan samoilla sanoilla vielä 1950-luvulla nuorten suosiossa olleiden sarjakuvienkin tekevän. Hari pohtii asiaa kahdelta kantilta. Lukujen otsikot kertovat myös omaa karua kieltään siitä, mitkä syyt hän ajattelee keskittymiskyvyn ykkösvihollisiksi; Nopeuden, "multitaskaamisen" ja suodattamisen lisääntyminen, Flow-tilojemme murtuminen, Fyysisen ja henkisen uupumuksen lisääntyminen, Säännöllisen lukemisen tuho jne… Tämän päivän surkeuden kavala kaivo ja elinikäinen riippuvuusvankila ei ole vain Youtube vaan kaikki se aika, minkä ihminen viettää netissä ja elää sen kylmän kuollutta epätodellista maailmaa 24/h7.

Tällainen ihminen kuluttaa epätodellisia ja valheellisia tarinoita, kuten nettipornon sekopäinen maailma. Harin kirja tarjoaa alan parhaan kattauksen ongelmasta, ja siihen tutkittua tietoa. Ehkä siitä myös halpa paperiversio; se on tarkoitettu ison yleisön luettavaksi. Hari alkaa epäillä pitäisikö oman aikamme moton kuulua näin: Yritin elää mutta huomioni kääntyi muualle? Maailma on muuttunut "selfielandiksi". Esimerkiksi hän ottaa Mona-Lisan. Enää ei tulla vain sitä katsomaan, vaan ottamaan sen edessä selfiet. Mona-Lisa kysyy heiltä varmasti, miksi he eivät enää katso häntä. Ihmiset ovat lähes kyvyttömiä vastustamaan manipulointia, ja he jumiutuvat elämään yhä enemmän tietokoneensa ja sen kautta tulvivan manipuloinnin uhreina.