Onko 2020-luku uuden ja oikean vasemmiston vuosikymmen?

Teksti Harald Olausen

Norjan politiikassa on pysyvä ilmiö vasemmistolaistuminen, mikä antaa toivoa myös Suomelle, siis nimenomaan demareista vasemmalle olevalle oikealla vasemmistolle, joka on turhaan kärsinyt Neuvostoliiton epäonnisesta ja epäonnistuneesta kokeilusta kohta 100-vuotta.

Norjassa sekä suosittu vasemmistopopulistinen RÖDT, että vasemmistososialistien SV ovat kasvattaneet suosiotaan, ja kasvattavat koko ajan lisää, vieden suosiota hallituspuolueilta, sekä Norjan demareilta että kepulaisilta, jopa niin että kyseessä alkaa olla ilmiö, joka nostattaa toivoa myös muualla vasemmiston keskuudessa siitä, olisiko 2020-luku uuden ja oikean, ei sosialidemokraattisjohtoisen ja pikkuporvarillisen, porvarien kanssa sopuilevan ja tavallisen ihmisen lompakkoa rikkaiden eduksi rasittavien kompromissien tekijän, vasemmiston vuosikymmen?

Rödt, joka pääsi Norjan syksyn eduskuntavaaleissa äänikynnyksen yli 4,7 prosentin kannatuksella ja sai kahden kansanedustajaa, on nyt puolessa vuodessa tuplannut kannatuksensa yli 10 prosenttiin, on myös vastaus tunnetulle eurooppalaiselle marxilaiselle Zizekille, joka oli "Euroopan ainoana" jäljelle jääneenä älyllisenä kulttuurimarxistina muita edellä pohtiessaan kirjassaan Uusi luokkataistelu - terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt (INTO 2017) kriisin syitä ja ongelmia sen ratkaisemiseksi.

Samaan aikaan monet muutkin ovat yrittäneet analysoida ongelmaa. Päähuomio kiinnittyy ihan samaan vasemmiston ikuisuusongelmaan kuin jo Marxin aikana 1880-luvun lopulla keskellä nousevan työväenluokan ideologisia kissanhännänvetoja. 1900-luvun lopulla ne "moral narratives" eli suuret kertomukset, joista vasemmistopuolueet saivat identiteettinsä, olivat ehtyneet. Yksi suuri kertomus oli antagonistinen suhde kapitalismiin.

Karl Marxin näkemykseen yksityisomistuksesta tuli perisynnin vainua. Enää ei kysymys kapitalismista määrity yhtenä ja suurena perusvikana tai perusristiriitana. Marxille hyvä yhteiskunta oli "elämän luovaa ilmaisua, joka kumpuaa koko henkilön kaikkien kykyjen kehittämistä" (Marx, The German Ideology).

Tilanne on kutkuttava kahdeksan vuoden porvarihallituksen köyhien ja tavallisten ihmisten kyykyttämisen jälkeen, jolloin Norjasta, maailman rikkaimmasta valtiota yritettiin selkeästi Erna Sohlbergin johtaman oikeistohallituksen toimesta tehdä jakaantunut luokkayhteiskunta, missä köyhempi väestönosa, syrjäseuduilla asuvat, eläkeläiset ja lapsiperheet, olivat rikkaiden hyvinvoinnin maksajia.

Uutta on se, että ensi kertaa myös Norjan demarit näyttäytyvät nyt melko porvarillisena ja kompromissipuolueelta, mikä on syönyt sen kannatusta muun vasemmiston hyväksi. Nyt Norjassa taistelu on jalkautunut politiikassa pienen ihmisen tasolle ja se on tuonut toivon takaisin politiikkaan ja aktivoinut vasemmistolaisesti ajattelevat, aiemmin passiiviset ja kohtaloonsa alistuneet köyhät, joista monia äänesti Frp:tä eli Framskiftspartieta, joka on Norjan persut, kun taas Rödt on Norjassa jatkuvasti suosiotaan nostava uraauurtava poliittinen liike.

Norjan RÖDTIEN menestyksellä on myös laajemmat seuraukset muun maailman vasemmiston keskuudessa, jolta tuntuu puuttuvan psykologian taju ja taktinen pelisilmä, ja joka on taistellut alakynnessä siitä lähtien, kun Mitterandin toinen presidenttikausi päättyi Ranskassa.

Zizek, tuo tunnettu ilkikurinen marxilainen superlahjakkuus, varoiteli maailman uinuvaa vasemmistoa jo 80-luvulta lähtien niistä seurauksista, joita se kantaa pitkään petettyään hyvinvoinnin rakentamisen nimissä maailman tulevaisuuden, ja joka on sanonut vasemmiston suurimmaksi ongelmaksi suuren joukon sen itsensä luomia ja varjelemia tabuja, joista on päästävä eroon, jotta maailman voisi pelastaa.

Asioista on puhuttu jo niinkin pitkään kuin Saksan oikeistodemareiden junaileman Rosa Luxemburgin ja Karl Liebkindin murhien jälkeen 1919, jolloin eurooppalainen sosialidemokratia valitsi puolensa kapitalistisen yhteiskunnan kompromissihalukkaana tukipylväänä, tuottamassa lisää kamreerisieluisia pikkuporvareita jakamaan kakkua porvarien kanssa, kieltätymällä samalla puuttumasta yhä pahemmaksi käyvään ihmisten ja luonnon riistoon, jolle mm. uusvasemmistolainen joukkoliike Elokapina yrittää pistää lopun.

Heti aluksi Zizek esittää mahdottoman yhtälön; meidän pitää jälleen nostaa esiin luokkataistelu - ja se on mahdollista vain riistettyjä ja alistettuja koskevan globaalin solidaarisuuden avulla. Zizek piruilee, sillä juuri tämä välttämätön ehto on se, joka ei tule koskaan ehkä valitettavasti toteutumaan (Pariisin 1968 suurmellakat) - se on nykyisen köyhiä riistävän kapitalismin perusehdoista, ellei sitten pakolais- ja ilmastotilanne riistäydy käsistä ja synnytä uudenlaisen vallankumouksellisen liikkeen, joka tähtää koko nykyisen maailmanjärjestyksen muuttamiseen.

Zizekin esittämä ehto, ettei se koskaan toteudu nykylääkkeillä ja eripurassa, on myös varmin tae siitä, ettei mikään koskaan muutu kuin vasta loppumetreillä pakolla, kun kokonainen maapallo on matkalla ensimmäisessä luokassa helvettiin. 1968 Euroopan ja samalla koko maailman uusi hullu vuosi riisui stagnaation vuosikymmenellä 70-luvulla vasemmiston lopulta aseettomaksi omasta tahdostaan, ei siksi että se olisi niin halunnut tehdä vaan siksi, että se oli kykenemätön ja haluton luopumaan vaivalla hankkimistaan valtaeduista teollisen Euroopan johtavana poliittisena voimana.

Vasemmiston henkisen selkärangan katkeaminen oli mukavaa seurattavaa hiljaa asemissaan odottaneille kovan linjan oikeistolaisille voimille, kuten Milton Freedmanille. Zizek selittää psykologisen mallin mukaan, miksi meitä on helppo huijata toimimaan itseämme vastaan. Mallia hän kehottaa ottamaan viiden sairauden metodista, missä ensin kielletään tosiasiat, sitten raivotaan, ettei minulle voi käydä näin, sitten neuvotellaan, saisinko vielä nähdä lapseni lakkiaiset yms, sitten masennutaan ja lopuksi asia hyväksytään. Malli sopii sovellettavaksi myös politiikan psykologiaan:

"Eivätkö julkiset mielipiteet ja valtionjohtajien kannanotot, jotka koskevat Afrikasta sekä Lounais- ja Etelä-Aasiasta tulevaa pakolaisvirtaa, ole samanlainen sekoitus erisuuntaisia reaktioita? Voimme löytää niistä (tosin yhä harvemmin) halua olla näkemättä."

Myös Ruotsissa Vänsterpartiet on kasvattanut suosiotaan 10 prosentin tietämille. Vain Pohjoismaista Suomen ja Tanskan äärivasemmisto näyttää polkevan masentavasti paikoillaan. Miksi? Jätän vastuun analyysistä lukijoiden itsensä kontolle, sillä en halua potkia maassa makaavia, vaan toivon heidän nousevan pystyyn ja piristyvän päivittämään puheensa ja tekonsa Elokapinan ja Norjan Rödtien tapaan tälle vuosituhannelle - siinä kummasti auttaa se, kun seuraa Norjan Rödtien ihmeellistä menestystä ja lainaa vähän ideoita heiltä, ottaa opiksi ja uudistuu.