Ovatko Yle ja A-studio kuolevia formaatteja?
Teksti Harald Olausen
Persujen oikeusministeri Leena Meri oli Suomen oikeistolaisimman podcast-ohjelman, Roni Kuronen- show:n vieraana puhumassa omasta urastaan. Kurosen ohjelmat ovat vahvasti oikealle ideologisoituja ja sekä vieraat että puheet myös sen mukaisia. Mutta niitä onkin hyvä hieman seurailla "sillä silmällä", omana hyvänä esimerkkinään, millaista olisi ollut äärioikeiston harjoittama journalistiikka Ylessä, jos persujen masinoima Ylen valtaus ja "persuistaminen" (osittainen yksityistäminen ja ohjelmien kaupallistaminen) viime vuonna olisi onnistunut alkuperäisessä tavoitteestaan. Ei onnistunut Ylen onneksi.
Yle, joka ei ole hallituksen, vaan eduskunnan radio samalla tavalla, kuin kansaneläkelaitos on myös eduskunnan vahvassa ohjauksessa, aloitti vastahyökkäyksen ja onnistui vakuuttamaan isot puolueet Ylen merkityksestä vapaalle journalismille. Ylen perusperiaate on tarjota tasapuolista uutisointia. Ylellä ei ole itsellään puhtaat jauhot pussissa. Yleä ravisutti aikoinaan Ylegate -skandaaliksi nimetty taistelu siitä saavatko poliitikot vaikuttaa heistä suurelle yleisölle kerrottaviin uutisiin ja millä tavalla. On hyvä muistaa, että toimittajat eivät käytä työskennellessään omaa sanavapauttaan vaan työnantajansa - Ylen hierarkiassa pomot.
Ekonomi Kuronen esitti ajatuksen Ylen ehkä tunnetuimman brändin, A-studion tulevaisuudesta, mikä olisi lopetus samall,a kun Yle pilkottaisiin ja muutettaisiin paikallisuutisia, sunnuntaina jumalanpalveluksia ja kansanradiota tuottavaksi tynkä-Yleksi. Tämä on mahdollista, jos persut jatkavat hallituksessa ensi eduskuntavaalien jälkeenkin. Kurosen mukaan sekä Yle että A-studio ovat jo vanhentuneita formaatteja. Julkisuus on poliitikoille elintärkeää. Sananvapaus on myös demokratian terävämpiä aseita, emme saa antaa sen minkään syyn vuoksi tylsistyä. Tästä oli kyse taannoisessa persujen Yleä kohtaan suuntaamassa hyökkäyksessä.
Suutari pysyköön lestissään. Toimittaja on aina toimittaja. Oikeistolaisia ekonomeja on taas mediamaailmassa esiintynyt vaihtelevalla menestyksellä. Eeva-Riitta Siitonen oli MTV:n kuuluttaja ja diplomiekonomi Lenita Airisto juontaja. Kurosen podcastit ovat tekstimainontaa ja markkinajournalismia. Kurosen äärioikeistokavereilta jää usein tahallisesti kertomatta, että 2000-luvulta lähtien luuta on lakaissut vihervasemmin rivejä Ylestä, ja Yle on nykyisin kokoomuslaisten tiukassa ohjauksessa, erityisesti parhaat päällikkövirat "sitoutumattomilla" kokoomuslaisia hyvä veli-verkostosta rekrytoituja ammattipomoja.
Maakuntien entiset suuret vaikuttajat ja valtamediat ovat menettäneen niin asemiaan, valtaansa kuin mainostuloja. Erityisesti kepulaistaustainen Keskisuomalainen mediakonserni on yrittänyt horjuttaa siksi Ylen monopolia, koska mainosrahat ovat siirtyneet etupäässä nettiin ja televisioihin, ja itse koko konserni on ollut hätää kärsimässä lehdissä rajusti vähentyneen ilmoittelun takia. Keskisuomalainen sai jostain kumman syystä haalittua itselleen lähes kaikki Itä-Suomen mediat ilman, että kilpailuviranomainen Suomessa tai Brysselissä olisi puuttunut tähän monopoliin. Kaupat pitäisi nyt maksaa mainostuloilla.
Yleisradio on suomalaisista valtamedioista suurin ja merkittävin. Huomaatte varmasti, etten mainitse edes muita sähköisiä medioita yksinkertaisesti siitä syystä, että mainosrahoitteisina niiden journalistiset sisällöt ovat lähes olemattomia viihteellisyyden mädättämissä yhteyksissään, ja jos niitä vähän on, ne ovat kaikkea muuta kuin hyvin tehtyjä. Ongelma on vakava, kun kuuntelee Kurosen yksipuolista podcastia. Ohjelman vieraat eivät keskustele vaan kertovat. Siinä on suuri ero. Yleä on yritetty suitsia poliittisesti jo sen perustamisesta lähtien. Nykyisin sen kanssa kilpailevat Kurosen tapaiset podcastit.
Yle on ehdottomasti luotetuin media Suomessa ja journalistisesti muuntautumiskykyinen sekä järkevä vaihtoehto mm. MTV:n hupiohjelmien suuntaan. Ylen historiassa vuosina 1965-69 jo ns. Reporadion aikana sisältöjä uudistettiin ja Ylestä tuli uudenalaisen yhteiskunnallisuuden suunnannäyttäjä. Tämä näyttää olleen eräänlainen vedenjakaja suomalaisessa mediamaailmassa, joka synnytti sekä Ylen sisällä että sen ulkopuolelle voimakkaita vastavoimia ja ristiriitoja, joita vielä tänäänkin nähdä taustalla uusissa mediasodissa, ja aivan erityisesti äärioikeiston masinoimasta jatkuvassa hyökkäyksessä Yleä vastaan.
Yle on aina selvinnyt kriiseistään lopulta kunnialla. Ylen historiassa vuodet 1982-1993, jolloin Ylen tv-uutisten ja radion monopolit murtuivat, ja Yle sai mahtavia kilpailijoita, sekä vuosi 1993, jolloin Yle sai lakiin perustuvan autonomian, olivat ratkaisevaa Ylen uudistumiselle nykyisenlaiseksi "bbc:laiseksi" yleisradioyhtiöksi, jolla on laaja toimituksellinen riippumattomuus, "sananvapaus" sekä oma itsenäisyys riippumatta valtiojohdon ja poliitikkojen määräysvallasta. Se ei kuitenkaan riittänyt oikeistolaisille medioille. Onkin hyvä pohtia kenen Yle oikein on, poliitikkojen vai kansalaisten, Kenen media (Vastapaino, 2015)- kirjan innoittamana.
Kirjan ovat kirjoittaneet Kari Karppinen, Marko Ala-Fossi, Anette Alen-Savikko, Jockum Hilden, Johanna Jääsaari, Katja Lehtisaari & Hannu Nieminen. Kirja keskittyy valottamaan joukkoviestimiä koskevaa päätöksentekoa, tekijänoikeuskysymyksiä ja verkkoviestintää sekä yksityisyydensuojaa, ja on erityisen kiinnostava kirja kaikille niille, joita kiinnostavat keskustelut mm. Yleisradion rahoituksesta ja lehdistön tulevaisuudesta tai internetin halinnasta ja verkkovakoilusta. Sananvapauteen kuuluu median moniarvoisuuden ihanne, mikä sopii hyvin nykyajan viestintäpolitiikan ihanteeksi edelleenkin. Juuri näin tekee vielä Yle.