Oxen: Taas mautonta rikosdraamaa pahimmillaan ihmisten kiusaksi!

Teksti Harald Olausen

"Afganistanissa erikoisjoukoissa työskennellyttä Niels Oxenia syytetään väärin perustein huumeiden hallussapidosta. Mies menettää työnsä, mutta toivoo löytävänsä mielenrauhan muuttamalla syrjäseudulle Jyllannin metsiin. Pahaenteisten tapahtumien sarja pakottaa hänet kuitenkin palaamaan yhteiskuntaan, johon hän on menettänyt uskonsa. Tanskalainen trillerisarja perustuu Jens Henrik Jensenin kirjoihin. Ohjaaja: Jannik Johansen. Pääosissa: Jacob Lohmann, Josephine Park, Ellen Hillingsö. (Oxen. Tanska, 2023.)" Yle Areena.

Kyllä tanskalaiset osaavat. Tai niin voisi luulla ja niin meille usein luulotellaan - ovathan tanskalaiset osaavia, hauskoja, kauniita ja suuren maailman kansalaisia - kenen muiden kuin itsensä tanskalaisten silmin. Siitä on todisteena hermoja raastavan jännittäväksi tehty Oxen, mikä esittää olevansa yhteiskunnallista rikosdraamaa, vaikka ei ole sitä alkuunkaan. Sarjassa yksilön paikka maailmassa, ja moraali ovat kuin suoraan verrattuna yhteiskunnan sekä sen johdossa olevaan silmänpalvontaa noudattavaan jesuiittamoraaliin, missä kaikki on sallittua, kun ei liikoja kysellä tai ongelmia näytetä ja valtaa kyseenalaisteta. 

Mutta lupauksista huolimatta Oxenissa ei ole nimeksikään poliittista jännitytystä ja siksi se lässähtää, vaikka paha on jatkuvasti läsnäoleva voima, jota ei voi pysäyttää kukaan muu kuin puhtaan viaton sankari, joka puolustaa samalla koko yhteiskunnan piilossa pysyvää hyvyyttä. Kun katsoo ensimmäisen jakson ja selailee hieman tulevia, huomaa koko sarjan olevan tusinatavaraa, tarinan olevan moneen kertaan kerrottu ja sapluunan aikaa sitten vanhentunut. Politiikan, seksin, nopeiden tilanteiden, yhteiskunnallisten häirikköjen turvallinen kapina omia pomojaan vastaan ja naurettavan lepsut repliikit siitä todisteena.

Tätä on Oxen siitä huolimatta, että se kehuu olevansa poliittista jännitystä. Ehkä tämä on tehty sunnuntaisin katsottavaksi perheen äidille. Ei enää tänään seksi ja valta toimi yhdessä pomminvarmasti näinkin julkeasti kuin mitä sarjassa esitetään. Kaukana ovat nämä ajat esikuvana Profumo-skandaali, mikä oli aikoinaan suuri ja Britanniaa mullistanut tapahtuma. Britanniassa vuonna 1963 paljastunut vakoilua ja seksiä yhdistänyt tapaus johti Harold Macmillanin konservatiivihallituksen eroon. Vuoden 1964 vaaleissa konservatiivit kärsivät tappion. Työväenpuolue voitti vaalit ja valtaan nousi toinen Harold, Mr. Wilson.

Oxenin paha ei ole mitä tahansa pahaa. Se on uutta "Danehoffia", joka hakee esikuvansa kuningas Klippingin keskiajalla murhanneesta ylimystöstä, sillä erotuksella, että uudella Danehoffilla on valtavasti rahaa ja valtaa. Tässä Oxen tulee lähelle suomalaista Raidia, joka oli sekä ironinen että aikaansa edellä ennustaessaan yhteiskunnan vakavan polarisoitumisen. Nyt se on tapahtunut myös Suomessa ja rikkaat oikeistopoliitikot kyykyttävät köyhiä "erityistalousalueilta" (eli Espoosta), miten vain haluavat. Oxen kuvaa tätä asiaa tanskalaisesta näkökulmasta (Usassa Trump edustaa suuryhtiöitä ja Harris ihmisiä).

Kyse on siis äärioikeistosta. Siitä samasta, jota edusti Hitler ja natsit, ja jota edustavat myös Suomessa persut sekä Ruotsissa ruotsidemokraatit, Tanskassa kansanpuolue, Ranskassa kansallinen rintama jne… Heillä kaikilla on sama missio ja samat keinot nakertaa ihmisten luottamusta demokratiaan samalla, kun ne tarjoavat vastaukseksi yhteiskunnan monimuotoisuutta kaventavan mallin, missä valta on tiukasti rikkailla, ja missä yhteiskunta ei sovittele, vaan määrää ja pakottaa. Oxen kuvaakin juuri tämän piilossa olevan pahan kykyä murhata ja manipuloida totuutta sekä salaisen veljeskuntamaisen (institutionaalisen) vallan.

On mielenkiintoista, mutta samalla myös jotenkin ikävää ja ahdistavaa nähdä, miten Oxenin salainen äärioikeistolainen herrakerho on sekä julmaa että epäempaattista porukkaa, joka ei armoa tunne tai halua näyttää sitä edes omiensa joukossa. Samanlainen tunnekylmän ihmisen henkilökuva kuvaa tutkimuksen mukaan esimerkiksi Suomessa yhteiskunnan yläpäätä edustavia rikkaita, joiden ideologia ja talouspolitiikka eivät ole kaukana äärioikeistosta tänä päivänä. Jos Oxen olisi se, mitä se lupaa olla, jännitys olisi kosketeltavaa eikä kuten nyt, halpahintaista Nordic Draamaa suoraan kuin alennumyyntihyllyltä.

Nykyisin rikosdraamat ovat kovassa suosiossa. Niiden tyyli on melko yhteneväinen tasaisessa tappavuudessaan kirjaimellisesti. En oikein jaksa ymmärtää, miksi niitä tuijottavat tavalliset ihmiset. Tarjoavatko ne moraalisesti lukossa oleville katsojille tervetulleen pakotien, mitä muut eivät osaa tai halua? Siinäkö niiden suosion yksi syy? Onko todellisena syynä sittenkin oman pienen vaikutusmahdollisuuden kaventuminen, ikävien tosiasioiden hallitsema todellisuus, vai halu kostaa projisoimalla itsensä sekä tunteensa ruudulla nähtäviin kovanluokan sankareihin? Luulen että vähän kaikkea edellä mainittuja ripauksella lisäksi vihaa.

Oxen on lajissaan "silti jonkinlainen saavutus" genren muuten kovin heikkotasoisissa sarjoissa (Henning Mankelia tulee ikävä), lukuun ottamatta brittidekareiden parhaimmistoa (Sorjonen kuuluu tähän genreen varoittavana esimerkkinä). Oxen jatkaa tanskalaisten rikosdraamojen yhteiskunnallista perinnettä, sillä Oxen on jo toinen näkemäni tanskalaisrikosdraama, jossa keskiössä on traumatisoituneen sotilaan kotiinpaluun jälkeinen asioiden ja arvojen punniskelu, missä kylmä ja tappamaan käskevä ympäristö ei armoa sotilailleen anna, eikä halua ymmärtää tai tarjoa riittävästi apua ja turvaa traumojen hoitoon. 

Oxenissa oli hetkensä mutta vain alussa. Sarjan aluksi näytetään pahan kasvottomuus, ehdottomuus sekä oveluus, se kun löytyy kaikkialta ja on aina kaikkialla yhtä salaista ja voimakasta. Pääsankarin on venyttävä lähes jumallalisiin taajuuksiin pelastaakseen itsensä ja rakkaittensa lisäksi hyvän alkuidea. Sankari onnistuu ja pelastaa mutta sarja floppaa, se ei onnistu, koska Oxen ei ole syvällinen eikä uusi uria aukova; se kulkee samoja polkuja kuin muutkin genrensä elokuvat ja sarjat. Sankarit ovat kovia ja rajuja sekä HUOM: järjestäytynyttä yhteiskuntaa halveksia ja säännöistä piittaamattomia SUPER-RAMBOJA.

He seikkailevat vastatuulessa hyvyyden puolesta, ilman heidän panostaan "jamesbondimaisesti" olisimme kusessa. Jos näitä ammatikseen katsoisi, kyllästyisi heti alkuunsa tähän mustanpuhuvaan ja jäätävän kuolonsiniseen maailmaan jo siksi, että niissä on aina sama tarina, sama juoni, samat ilmeet, samat teemat ja HUUMEET pahnanpohjimmaisina indikaattorina mittamaassa surkeuden määrää ja erottamassa tämän pahan keskiluokkaisesta sisäsiististä pahasta, joka eroaa tästä pahasta vain sillä, ettei se ole verinen ja haise, kuten Oxenin silmille hyppivä muovinmakuinen painajaismaisuus. Ei hyvä. Miksi tällaisia sitten tehdään?

Rahasta tietenkin. Samanlaisia löytyy nykyisin tusina tusinasta ja lähes kaikkialta. Selvästi halpaa tavaraa siis ja kaukana oikeista dekkareista tai jännitysleffoista. Ikävintä on kuitenkin halvalla seksillä ja väkivallalla mässäily sarjassa ja se, ettei se itse asiassa kerrokaan juuri mitään siitä mistä lupasi, eli salaisesta vallan verkostosta vaan jostain ihan muusta. Olipa tylsä sarja. Ala-arvoinen. Tässä taas yksi tusinatuote osoittamaan, ettei dekkarigenressä osata uudistua, vaikka rahaa olisi. Mutta kuka haluaa katsoa tällaista, ja miksi sitä pitää esittää parhaimpaan katseluaikaan Ylellä? Tämä olisi enemminkin sisällöltään taattua mtv-kamaa!