Panu Rajala, Tulisoihtu pimeään. Olavi Paavolaisen Elämä: Kauniin miehen tragedia

Teksti Professori Timo Airaksinen

Panu Rajala on kirjoittanut aivan oivan elämäkerran Olavi Paavolaisesta Tulisoihtu elämään - Olavi Paavolaisen elämä (WSOY 2014), tuosta muka loistavasta Paavolaisesta, siis suurenmoisesta kulttuuripersoonasta ja mahtavasta vaikuttajasta. Kirjan takakansi kertoo mistä on kysymys: Paavolainen on kaikkea mahdollista kosmopoliitista alkoholistiin, kuten kuuluukin tästä miehestä ajatella. Rajala ei onneksi sorru tähän kustantajan kustantamien mainosmiesten idiooteille langettamaan ansaan. Hän osaa olla raikkaan kriittinen, vaikka pitääkin sordiinon päällä. Pikkuisen hän rikkoo myyttiä, vähän niin kuin reunasta raapaisten. Kiitos tästäkin vähästä. Muuten kirja on laaja, seikkaperäinen ja luettavasti kirjoitettu. Olin myönteisesti yllättynyt ostettuani teoksen Malagasta vanhojen kirjojen myymälästä kovassa lukemisen puutteessa. Suomessa en olisi kirjaan tarttunut, mutta ulkomailla tapahtuu kaikenlaista outoa.

Järkytyin lukemastani. Piti pitää pitkä tauko, kun loppupuolella alkoi tulla Helvi Hämäläisen rakkauskirjeitä Olaville oikein roppakaupalla. Kyllä inhotti lukea niitä. Oksennus alkoi pyöriä suussa, joten oli pakko pitää pikku tauko ja palata astialle viikon päästä. Miten jotakin niin ällöä kehtaa yleensä painaa kirjan sivulle: niin lapsekasta, tyttömäisen siirappista kamaa, jota ei todellakaan ole tarkoitettu kenellekään muulle luettavaksi kuin pikku Olaville. En ole tirkistelijä. Olavi pani ikiomaa Helviään ahkerasti, vaikka ei rakastanut - ei hän ketään rakastanut, ei edes itseään. Siinä on oikean narsistin paradoksi: inhoaa ja rakastaa itseään samalla kertaa ja kostaa kaiken ystävilleen. Hämäläinen jätti rakkaansa neljä eri kertaa, ja kolme kertaa hän palasi takaisin. Niin se menee, Pirkko Mannolan ja M. A. Nummisen ikimuistoisen laulun sanoin, kumipallona luoksesi pompin ja leikkikalusi olen vain. Iskelmästä löytyy totuus, kun vain viitsii kuunnella.

Ostin joskus, ei kovin kauan sitten, Paavolaisen kirjan Nykyaikaa etsimässä (1929), kun kerran olen kiinnostunut tekniikan kulttuuripuolesta. Teksti on aivan lukukelvotonta sotkua, pinnallisen kiihkeän kiimaista neonvalojen ja kromin kiillon hehkutusta vailla mitään ideaa ja viestiä nykylukijalle. Alaotsikko onkin Esseitä ja pakinoita. Rajalan kirjaa kun lukee vähän rivien välistä, tajuaa miksi näin on. Olavi Paavolainen ei osannut kirjoittaa. Hän teki itselleen satamäärin, varmaan tuhansia muistilippusia, ja saneli tekstin sihteerilleen joskus lattialla maaten. Karl Marx oli samasta puusta tehty. Teki toki muistiinpanojaan, vaikka tekstin synty oli kovassa. Paavolainen halusi hehkuttaa, ja sehän sujuu kun ottaa mömmöjä ja viinaa sekaisin. Ennen sotia lääkäriltä, ainakin tutulta puoskarilta, sai kokaiinia, amfetamiinia ja opiaatteja. Viinaa sai kaupasta ja kieltolain aikana apteekista, kunhan oli eliittiasemassa. Sibeliuskin haetti viskinsä ja konjakkinsa apteekista. Ja pirtua riitti kaikille aivan demokraattisesti. Pirtu on muuten saatanallinen juoma, kuten olen aikoinani Varsovassa todennut. Se pitää ensin sekoittaa veden kanssa 40 prossan vahvuuteen ja siitä sitten tehdä drinkkejä, tai muuten ei kunnian kukko laula. Rajala ujostelee huumeidän käytön kerronnassa, ja niin pitääkin tehdä, huumeet kun ovat tabu. Niistä ei pidä liikaa kohkata. Mutta narkkari Olavi oli, ja maksakirroosiin kuollut alkkis.

Joka tapauksessa Paavolainen makasi umpikännissä lattialla, näki näkyjä ja koki visioitaan, jotka sitten kertoi sihteerilleen. Syntyi täyttä paskaa, lyhyitä välähdyksiä, artikkeleita, joista sitten koottiin kirja kuvien kera. Joskus tuo teksti oli uutta ja jännittävää, mutta tänään pelkkää omituista sotkua. Paavolainen kärsi koko ikänsä kirjoittajan krampista: tekstiä pitää syntyä, mutta kun ei synny. Ja nuo sairaat visiotkin vähenivät iän alkaessa karttua.

Tilanteen surkeuden näkee, kun katsoo miespolon julkaisuluetteloa. Yksi oma runokokoelma ja muutama matkakirja. Surkea saldo. Mika Waltari oli Olavi Paavolaisen vastakohta: tekstiä syntyi ja kansainvälinen menestys seurasi perässä. Mika teki sen mikä ei muille onnistunut, meni teksteineen ulkomaille - siis Ruotsia etäämmälle. Paavolaista ei pitäisi kutsua kirjailijaksi, niin vähän hän teki. Koko ikänsä hän kirjoitti mielessään uuden sukupuolimoraalin vallankumouksellista esitystä ja keräsi siihen materiaalia. Tämä tarkoitti ahkeraa paneskelua, eikä tekstiä silti syntynyt riviäkään.

Kirjoittamisen pitäisi olla helppoa. Jos osaa puhua, osaa kirjoittaa. Puhuu itselleen ja kirjoittaa sen ylös. Silloin pitää vain toivoa, etteivät puheet ole kovin sekavia, koska silloin tekstikin on sekavaa. Mutta jos puheet ovat sekavia, on hullu, eikä hullun pitäisi muutenkaan kirjoittaa mitään. Suomessa aivan liian moni hullu laittaa tekstejään nettiin ja sitä kautta lukijoiden vaivoiksi.

Aleksis Kiven mielen sairastumisesta on kirjoitettu monta kirjaa, esimerkiksi Kalle Achten kirja (1984) ja Riikka Kulmalan oivallinen gradu (2007).1 Olavi Paavolaisesta ei tarvita enää uutta elämänkertaa vaan sairaskertomus. Rajala tekee selväksi, vaikka ei sano suoraan, että Paavolainen oli vakavasti persoonallishäiriöinen mies. Sinänsä aivan sanomattoman typerän otsikon Tulisoihtu pimeään voi aivan hyvin tulkita tarkoittavan hulluutta, mielen sairautta ja persoonallisuuden häiriötä, noita pimeyksien pimeyksiä, joita edes mikään tulisoihtu ei valaise. Samalla olisi mielenkiintoista pohtia, miten ja miksi persoonallisuushäiriöiset tyypit koetaan verrattoman ylivertaisiksi karismaatikoiksi ja nostetaan diktaattoreiksi, tai jos ei aivan diktaattoreiksi niin kuitenkin verrattomiksi johtajiksi ja esikuviksi. Paavolainen asema nuoressa suomalaisessa kirjallisuuskentässä perustuu oudolla tavalla hänen hulluudelleen.

Paavolainen oli Kivennavan poikia, siis karjalainen maalaispoika. Mikään hänen lapsuudessaan ei tunnut selittävän hänen persoonallisuushäiriötään, joka kuitenkin on niin vakava, että sillä pitäisi olla selitys. Oli miten oli, Paavolaiselta puuttui persoona. Turha siis puhua hänen kohdallaan persoonallisuushäiriöstä, kun kerran persoonaa ei edes ollut olemassa. Puhun siis suoraan hulluudesta. Hulluja on kahta sorttia: vaarallisia ja vaarattomia. Kumpaa Paavolainen oli. Rajala sanoo, että mies saattoi olla oikea vittuilun emäsupreemo, kun sille päälle sattui. Hän mielisteli, tuki ja turvasi monia kirjoittajia, mutta osasi olla myös armottoman vittumainen, siis vaarallinen hullu, muuta ei voi sanoa. Paavolainen oli aina sitä, mitä sillä hetkellä tarvitsi olla, ei koskaan sitä mitä hän oikeasti oli. Sama skitsofrenia vaivasi monia muitakin kulttuurisuomalaisia 1930-luvun kovin vaikeasti ymmärrettävinä aikoina. Vaihtoehtoina olivat natsismi ja kommunismi, valitse niistä! Suomaiset tykkäsivät natseista, kunnes niiden sotaonni kääntyi 1942 jälkeen, ja sitten olikin hyvä olla vasemmistolainen hävityn sodan jälkeen ja rakastaa ystäväämme, rauhantahtoista ja edistyksellistä Neuvostojen Suurta Yhteenliittymää, kaikkien Euroopan kansojen vapahtajaa. Sven Krohn, filosofi, sentään osasi heti sanoa natsismista, "pelkkää barbariaa." Ei moni silloin osannut. Sotainen hurmio valtasi Suomen kulttuuripiirit, Helvi Hämäläinen mukaan lukien, ja siinä menossa Paavolaisenkin oli hyvä loistaa.

Otan aivan äärimmäisen ja äärimmäisen kuvaavan esimerkin. Ennen sotaa Paavolainen opiskeli - siis oikeasti opiskeli! - Adolf Hitlerin kirjaa Main Kampf (1925-1926) Helvi Hämäläisen kanssa. Sodan jälkeen Paavolainen taas opiskeli, nyt Hertta Kuusisen kanssa Karl Marxin Pääomaa (1867), oletan että kyseessä oli teoksen ensimmäinen osa. Vai luettiinko kaikki kolme osaa? Tuskin. Joka tapauksessa rakastajatar oli vaihtunut, kirja oli vaihtunut ja natsismin aate hylätty kommunismin tieltä. Mutta ajatelkaa nyt herran tähden, että tuo vanhentuva alkkis pani Hertta Kuusista. Olen sitä sukupolvea, joka vielä muistaa Hertan ulkonäön ja olemuksen. Siinä ei tuntunut olevan seksille mitään sijaa, mutta nähtävästi pillu ottaa aina omansa, sellainen on naisen luonto. Tuo nainen oli tehty rautalangasta.

Paavolainen sai hyvin naisia ja hän piti kokonaista haaremia. Helviä hän häpesi ja piilotteli tätä julkisuudelta, josta Helvin tuli oikein paha mieli. Muita hän pani sarjatyönä. Ihmettelen, miksi hän ei koskaan pannut ketään vahingossa paksuksi. Osasivatko tuon ajan raffinoiduimmat pukit anaaliyhdynnän jalon taidon, siitä kun saa turvan raskautta vastaa. Katolisissa maissa tapa oli yleinen, kun neidon neitsyyttä oli varjeltava hinnalla millä hyvänsä. Vai jättikö mies panot väliin ja tarjosi ennen kaikkea hellyyttä ja miehistä turvaa naisilleen. Homoilusta Paavolaista tietysti syytettiin, mutta todisteita ei tunnu löytyvän. Rajala sanoo Olavin kokeilleen kaikenlaista, miksi ei siis miesrakkauttakin? En ota kantaa tähän asiaan. Olavin naisystävä kertoo jotenkin näin: "Aikaissemmin ajattelin, että miehen kalun pitää olla raudankova, mutta ... Olavin kalu on samenttia, puhdasta samettia: "Tämä ei voi tarkoittaa muuta kuin puutteellista erektiota, jota tuo nainen nyt on oppinut arvostamaan!

Ei Paavolainen ollut kommunisti eikä fasisti, hän kun ei ollut koskaan yhtään mitään. Hän vain poseerasi, siis esitteli itseään mahdollisimman edustavasta kulmasta. Hän oli kaunis ja hyvin hoidettu, aina muodikas. Hän rakasti uniformuja ja hänen aamutoimensa oli kuin naisten, tarkoitan kaunistautumista. Hän oli esteetikko, joka haltioitui luonnon kauneudesta, ja jos hänellä jokin kyky oli, hän osasi kuvata luontoa osuvasti ja vetoavasti. Hän rakasti sotaa ja silti kirjoitti pessimistisen Synkän Yksinpuhelun (1946), muka päiväkirjamerkinnöistään. Syntyi kauhea kohu ja meteli, joka osaltaan lannisti Paavolaisen. Moni piti kirjasta, moni vihasi sitä ja väitti Paavolaisen väärentäneet sotapäiväkirjansa. Sodan rakastaja ja romantikko olikin sodan jälkeen muuttunut kaiken tietäväksi pessimistiksi ja sotaseikkailujen realistiseksi vieroksujaksi. Tietysti on totta, että jatkosota oli hulluutta, mutta mitäs siitä, selvittiinhän kiipelistä joten kuten. Vainajat haudattiin ja alettiin kommunistien kaveriksi, rikastuttiin ja tultiin eurooppalaisiksi.

Tulenkantajien kansainvälisyys, Paavolainen etunenässä muka kosmopoliittina, pakkaa naurattamaan. He menivät Pariisiin 1920-luvun lopulla, mutta kukaan ei ottanut kontaktia yhteenkään Pariisissa oleskelevaan eurooppalaiseen kirjailijaan, eikä tietenkään amerikkalaisiin. Maalaiset pysyivät omissa oloissaan, dokasivat ja panivat maksullisia, ja siinä se. Kävelivät kaupungilla. Suomalainen kulttuurivaikutteiden etsintä rajoittua Ruotsiin, siis henkilösuhteiden tasolla. Ei suomalainen kulttuuri silloin mitään ikkunoita avannut Eurooppaan. Ihan yksi tällä oltiin, ellei nyt Ruotsia oteta lukuun.

Paavolainen teki matkat natsien Saksaan, Neukkuihin ja Etelä-Amerikkaan. 1936 ilmestyi Kolmannen valtakunnan vieraana, jossa on hurmioitunut kuvaus Nürnbergin kuulusta ja mahtavasti puoluekokouksesta. Ja paljon nakukuvia, joita minäkin pikkupoikana ihailin Vaasan kaupunginkirjastossa. Natsismi on kuolemankulttuuri, joka silti palvoo vitaalisia arvoja ja alastonta, upeaa ihmiskehoa. Selitys on siinä, että sotilas on upea ja sitten se tapetaan.

Paavolainen vieraili Lybeckissä kirjailijakeskuksessa, mutta missasi Berliinin olympiakisat. Hän oli natsi eikä ollut natsi - hänhän ei koskaan ollut mikään tai mitään, paitsi hurmaava. Hänen tulkintansa mukaan natsien pakanallinen uskontovariantti haastoi kristillisyyden, ja tämä olisi ollut kaikkein olennaisinta. Ajatus on aivan virheellinen. Hän teki myös pitkän, muutaman kuukauden kiertomatkan Neukuissa, mutta ei saanut siitä koskaan kirjoitettua mitään. Argentiinassa hän oli ja siitä hän kirjoitti. Hän vieraili jossakin suomalasten obskuurissa utopiayhteisössä, joka oli täysin rappiolla. Nämä matkat eivät vielä oikeuta kosmopoliitin arvonimeen. Olavi palasi aivan liian nopsasti kotiin ollakseen kosmopoliitti. Hän oli kotonaan vain kotona.

Paavolainen oli mies ilman ominaisuuksia, kameleontti, jonka merkillinen tenhovoima vaikutti kaikkiin, jotka hänet tapasivat. Toisaalta hän oli, kuten asian ymmärrän Rajalan kertomuksen pohjalta, syvästi onneton ihminen. Hän ei pystynyt kirjoittamaan. Hän joi ilmiömäisesti. Nukkui mömmöjen avulla. Juhli kaiket illat ja pani akkoja sen kun ehti. Lopuksi sodan jälkeen radioteatterin johtajana hän sai aikaan jotakin hyödyllistä. Laitos kukoista hänen johdollaan, mutta tästä ajasta Rajalalla on kummallisen vähän kerrottavaa. Olavi häviää työnsä taakse ja lakkaa olemasta kovin loistava. Hän tekee hommia ja kuolee viinaan, sen pituinen se.

Paavolainen oli kaunis mies, joka hehkui ja säteili seurassa aina sen keskipisteenä. Silloin on olennaista, ettei itse ole mitään. Silloin voi olla mitä vain, aina sitä mitä kulloinkin tarvitaan. Elämä on teeskentelyä vain, eikä muuta tarvita, kun haluaa olla sosiaalisten tilanteiden tähti. Pelkkä kuori riittää, ja kaikki muu on vain taakaksi. Puheet riittävät, ajattelu kuormittaa ja sitoo vapaata itseilmaisua. Vittuilu on olennaista, mutta sen oikea ajoitus on taidelaji. Vittuilu antaa särmää ja pitää porukan pienessä pelossa. Eivät hevin hypi nenälle, kun tietävät ja tuntevat siitä seuraavan vaaran. Mutta samalla pitää osata auttaa ja kannustaa, ei siksi että joku olisi jälkeenpäin kiitollinen. Kukaan ei ole kiitollinen menestyksestään, joka aina koetaan ansaituksi ja itse saavutetuksi. Tärkeää on, että autettavaksi halullisia piisaa ja heidän toiveidensa varaan on hyvä rakentaa omaa suosiotaan.

Paavolainen oli klassinen narsisti, sosiaalisesti loistava ja sisäisesti omasta tyhjyydestään ja kyvyttömyydestään kärsivä ihmispolo. Kirjailija joka ei osannut kirjoittaa. Kosmopoliitti joka ei matkustanut. Rakastaja joka ei rakastanut. Kirjan takakannen mukaan symbolihahmo - minkä symboli hän mahtoikaan olla? Mies ei kyennyt rakastamaan kuin itseään, ei ainakaan naisiaan. Hän yritti pitkäaikaisia suhteita, oli jopa naimisissa ja siitti lapsen, mutta mikään ei auttanut. Hän kuoli yksin.

Humala on siitä aivan ihana tila, ettei silloin tarvitse surra mitään, ei edes oman minänsä mitättömyyttä, velat kun ovat muuttuneet saataviksi. Olavi Paavolainen on suppean, takapajuisen ja tunkkaisen suomalaisen kulttuurielämän outolintu, josta pirukaan ei ota selvää, saati sitten Panu Rajala. Kiitos kuitenkin hyvästä yrityksestä, vaikka sanonnan ja analyysin rohkeus jäikin puuttumaan. Rajala olisi voinut valaista niitä tekniikoita, joilla ihmiset hurmataan ja sidotaan yhteen ja hurmaajaan. Miten hurmaaja luo tilanteen, jossa ihmiset hurmaantuvat tietämättä mistä hurmaantuvat ja seuraavat ajatuksia, joita ei ole? Hamuavat väärää rahaa ja katteetonta arvoa. Tämä ja vain tämä on kiinnostavaa Olavi Paavolaisessa, menneen maailman miehessä, mutta siitä Rajala ei osaa sanoa mitään. Hän ei vastaa kysymykseen, miksi? Paavolaisen kohdalla psykologisoiva elämänkerta ei riitä, koska tarvitaan raportti sosiaalisista tekniikoista vallan ytimessä.

xxx