Pelkäsin että vanhenisin ja kuolisin liian nopeasti

Teksti:

Harald Olausen

Pelkäsin, että vanhenisin ja kuolisin liian nopeasti-oivallus, on avain Brelin koko tuotannon alkulähteille siihen syvään epäluuloisuuteen kaikkea olevaista kohtaan, mikä kumpuaa siitä, ettemme muista kaikkea samanaikaisesti millään hetkellä, mutta tiedämme varmasti muistavamme muutakin ja enemmän kuin juuri nyt, kuten rakkaudesta, mikä on se syvä tunne, jonka puuttuminen tai liiallisuus vaikuttaa siihen, tuleeko ihmisestä hyvä, paha tai jotain sisältä väliltä, kenties välinpitämätön tai liian huoleton - siis miten hän itsensä näkee ihmisessä itsessään eli itsenään.

Meillä on aina valitettavana tiet, jotka vievät eri paikkoihin. Vain oivallus siitä, mikä on oleellista ja itselleen sopivaa, on ratkaisevaa. Ihan samoin Jung oletti, että oli olemassa myös subjektiiviselle psyykelle käsittämätön transsendentti objekti, jota lähestyminen näytti keskeisesti kuuluvan ihmisenä olemisemme toteuttamiseen. Tätä kohti on kuljettava psyykessä tapahtuvan tietoisen ja tiedostamattoman liikkeen ja psyykessä vaikuttavien transformaatioiden tietä. Suomeksi sanottuna mitään muuta tietä ei ole kuin rakkaus, joka kehottaa meitä Brelin tavoin lähtemään yhteiseen seikkailuun, jotta jokainen päivä ja tunti olisivat täynnä iloa rakkaudessa, joka kalustaa ihmeillään ja häivyttää loisteellaan esikaupunkien rumuuden.

Näin Brel, jos kuka, oli oman elämänsä ihmettelijä ja se sama runoilija, mitä ahdistunut tanskalaiseksistentialisti Sören Kierkegaard kuvaili onnettomaksi ihmiseksi, joka kätki sydämeensä syvän tuskan, mutta jonka huulet olivat siten muotoutuneet, että huokaisut ja parkaisut niiltä purkautuessaan kuulostivat ihanalta musiikilta vastaan ahtaat umpikujat, jotka olivat täynnä itsensä raatoja, ja joille kävi kuin Karel Capekin (Puutarhurin vuosi-Zahradníkův rok, 1929. Suomentanut Eero Balk. Helsinki: Basam Books, 2002) puutarhureille tammikuussa: he eivät kyenneet muuta kuin ihmettelemään säätä.

Herman Hesse kertoo Aarne Kinnusen mukaan (Aarne Kinnunen Esteettisestä elämyksestä Yliopistopaino 1990) vuonna 1947 kirjoittamassaan proosakappaleessa, eräänlaisessa vapaamuotoisessa novellissa "Geheimnisse" nuorukaisesta, joka kysyi kirjeitse neuvoa "vanhalta ja viisaalta kirjailijalta", esitti yksinkertaisen kysymyksen, "näköjään myös yksinkertaisen vastata: Onko elämällä tarkoitusta, ja eikö olisi parempi ampua kuula kalloon?" Hesse jatkaa:

"Ensi näkemältä kysymys ei näytä suovan moniakaan vastausmahdollisuuksia. Voisin vastata: Ei, hyvä ystävä, ei elämällä ole tarkoitusta, ja tse asiassa on parempi jne. Tai voisin sanoa: Elämä, rakas ystävä, on tarkoituksellista, itsensä ampuminen ei tule kysymykseenkään. tai myös: Tosin ei elämällä ole mieltä, mutta silti on parempi olla ampumatta jne. Tai myös: Elämällä tosin on tarkoituksensa, mutta on niin vaikea oppia se edes tuntemaan, saati tulla sen mukaiseksi, että parempi kaiketi ampua jne."

Kun Breliä kuuntelee, tekee mieli ampua Hessen kehotuksen tavoin kuulan kalloonsa. Mutta ei ehkä sittenkään. Toivo palaa hiljaisella liekillä Berlin lauluissa, jos muistaa unohtaa hetket, jotka joskus surmasivat kysymyksillään onnen. Juuri näin tuntuu pohjavirta kulkevan Jacques Brelin taiteessa hänestä kertovassa hienossa ja koskettavassa dokumentissa Jack Brel ja hänen elämänsä-Jacques Brel, fou de vivre: ohjaus Philippe Kohly. Dokumentti kuvaa hyvin Brelin läkähdyttävää sana-akrobatiaa, jonka lyriikka ja tekstuuri ponnistavat Flanderin tien synkistä sumuista, ollen elämänjanona ja ihmettelynä omaa ylintä mahdollista runoilija-taistelijaluokkaansa kuuluisien esikuviensa Francoise Villonin ja Anton Rimbaudin hengessä.

Brel on tehnyt elämästään yhden suuren runoelman, jota hän lauloi häntä keskittyneesti kuuntelevalle ja tunnekuohujen vallassa kyynelehtiville yleisöilleen. Se tie, mistä hän itse tulee ja mikä hänen sieluunsa raataa, on se kuuluisa Flanderin kärsimysten tie ranskankielisessä Euroopassa, joka on joutunut kautta aikojen eräänlaisena välimaana Saksan ja Ranskan etupiirien välissä sotajoukkojen tallaamaksi; se on Pariisista Belgian rajalle johtava vanha tie, jota pitkin viholliskolonnat ovat vyöryneet ryöstäen ja polttaen.

Tätä samaa tietä ratsastaa myös kertojana kirjailija Claude Simon romaanissaan Flanderin tie (Tammen keltaisen kirjaston kirja no: 55 vuodelta 1963) nuori Georges rakuunarykmentissään, joka on lähetetty pysähdyttämään saksalaisten panssarihyökkäystä toukokuussa 1940. Samoihin aikoihin samoissa maisemissa kasvoi nuori belgialainen - se toinen kansainvälisesti kuuluisa belgialainen mestarietsivä Hercule Poirotin lisäksi - Jacques Brel, jonka kokema aseistariisuva suru oli yleisön riemuksi haikean tunnustuksellisuuden lisäksi aidon karhea.

Se mikä tekee Brelistä entistä viehättävämmän, on se, että hän tunnistaa itsessään olevan levottoman seikkailijaminän olevan koko ajan matkalla eikä siksi ole onnekseen löytänyt sitä mitä on etsimässä. Hän on matkalla koko ajan levoton sydän rinnassaan sykkimässä kaikille avoimille mahdollisuuksille taustanaan katolisen nuoruuden idealismi ja tyylinä saarnaaminen.

Brel on samanlainen sydänten tulkki kuin Vysotsky Venäjällä ja myöhemmin kanadanranskalainen juutalainen Leonard Cohen. Brelin kuin laulut ovat kuin Vysotskyn ja Cohenin tapaan kuin riipaisevan sydämen sisään kirjoitettuja aforistisia runoja, joiden pienoismaailma upottaa ja koukuttaa siksi, että ne tuntuvat eletyltä juuri siinä ja nyt maailmassa, joka on aina tosi olevainen mutta samalla jo kadonnut, ja jossa Brel esitti niitä ikään kuin valmistaen valmiiksi liikutettua yleisöään edessä häämöttävään kuolemaan.

Ehkä siksi Brel ei jätä ketään kylmäksi taiteellaan. Se intensiteetti ja hurmiollinen suopeus, mikä ryydittää hänen itse itsestään tehtyjä ja esittämiä lauluja, ovat jo itsessään eräs vastaus elämän- ja kuolemanpelon raastaman Brelin isona kysymysmerkkinä ympäristöään tarkkailevan minän epävarmuudelle, ja ehkä sittenkin se toinen vastaus, epävarmempi mutta mahdollinen, Herman Hessen esittämälle kysymykselle, pitäisikö ampua kuula kalloonsa vai ei. Brelille kyse oli rakkaudesta ainoana syynä. Se oli hänelle se ainoa laulu ja myös siksi ainoa pelastus. Ehkä hänen taikansa olikin siinä, että hän kosketti taivasta palaten aina takaisin maan pinnalle.

Mutta se ei vienyt hänen pelkoaan vanhenemista ja kuolemaa kohtaan. Päinvastoin. Hän lauloi tästä pelkuruudesta häivyttääkseen onnensa tielle taivaalle kerääntyneet pilvet onnistumatta siinä sen kummemmin, kuin vakuuttamaan itseään asioiden kääntyvän parempaan, kun hän laulaa jäähyväisiksi kaiken tämän oivallettuaan:

"Älä jätä minua. Täytyy unohtaa. Kaiken sen voi unohtaa, mikä jo katoaa. Täytyy unohtaa väärinkäsitykset - ja aika, joka tuhlattiin yrityksiin ymmärtää. Täytyy unohtaa hetket -, jotka joskus surmasivat onnen kysymyksillään."