Pelkäsin veritulppaa ja muita mielenliikutuksia…

Teksti:

Harald Olausen

Sisko Savonlahden romaanin "Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu"(Gummerus 2018)-romaanin sisäänpäin kääntyneen keski-ikäisen naisihmisen pohdiskeluja siitä, onko hänellä mahdollisuuksia menestyä New Yorkin parisuhdemarkkinoilla, ei olisi kiinnostavaa luettavaa muuten kuin yrittää saada selville se, kuinka paljon eroperheestä kotoisin ollut ja yksinhuoltajaäitinsä kaikki miessuhteet parhaansa mukaan sabotoinut minäkertoja siirtää lapsuutensa maisemat siihen outoon pakonomaiseen todisteluun, jota hän luulee täytyy-maailmassaan elämäkseen.

Ehkä siksi Savonlahden kirja kannattaa lukea, ettei unohda meidän kaikkien makaavan samassa ojassa, missä jotkut meistä katsovat sieltä tähtiä ja stoalaisfilosofi Senecan tavoin jäljittelevät mehiläistä, jotka valmistavat medestä hunajaa. Samalla tavalla meidän tulisi kerätä talteen parhaat ajatukset ja jalostaa niitä. Ehkä siksi kirjallisuus on olemassa? Se synnyttää jotain meissä nupuillaan olevaa. Täynnä pakkoa olevan täytyy-maailmassa Descartesin sanat ovat avaimia itsetuntemuksen tiellä, kun hän väitti mielenliikutusten määräävän tämän elämän onnen ja onnettomuuden.

Siksi ei ole yhdentekevää, mitä mielenliikutuksia eli tunteita meille joka päivä ja kenen toimesta oikein syötetään. Tämä ei ole kehu kirjalle eikä sen tekijälle. Onko Savonlahden kirja queerkirja, joka näennäisesti arkipäisyyttä höpötyksessään purkamalla murtaa normaaliuden pakkokaavoja? Ehdottomasti! Ja siksi sen lukeminen voi olla myös tärkeää ymmärtääkseen sen, ettei outous ole poikkeus tai mikään kummajainen. Se on sääntö ja olisi outoa, ettei sitä olisi olemassa. Keskiajalla Suomessa noudatettiin Tuomas Akvinolaisen jakoa seksirikoksista neljään eri luokkaan. Ensimmäinen ja vähäpätöisin oli huoran palveluksiin antautuminen. Seuraavaksi oli aviorikos ja sukurutsa. Neljättä hän piti erityisen vastenmielisenä ja pirun keksintönä: runkkaamista, eläimiin sekaantumista, sekä miesten välistä seksiä.

Kovin paljon ovat Suomessa muuttuneet käsitykset seksistä sekä ns. Toiseuden kuvaukset seksuaalisten vähemmistöjen osalta. Ennen ne olivat ehdottomia ja melodramaattisia tai lopullisia ja toivottomia, kuten Martin Shermanin vuonna 1984 esitetty natsi-Saksan keskitysleireillä olleita homoja kuvannut Vaaleanpunainen kolmio- niminen näytelmä kansallisteatterin Willensaunassa. Tai Kansallisteatterissa esitetty Tony Kushnerin Angels in America-näytelmä vuodelta 1994, mikä oli koko vuosikymmenen teatteriteko ja upea taiteellinen voitto tekijöilleen.

Näytelmä on edelleenkin alansa ehdotonta kermaa, ja kuvaa psykologisella tarkkuudella mitäänsanomattomien heteroyhteiskuntakiusaajien hampaissa jauhautuvien hyvien homojen hämmästyttävää selviytymiskykyä ystävyyden ja rakkauden voimalla surujen ja Aidsin runteleman todellisuuden keskellä. Puhutaan myös vapaasti tulkiten Gay sensibilitystä mikä merkitsee sitä, että sukupuolirooleihin perustuvat järjestelmät nähdään vain sopimuksenvaraisina ja naisia sekä miehiä yhdistävät tekijät suurempina kuin erottavina.

Sen kääntöpuolena puhutaan Gay shamesta, mikä on asia, josta ei nykyisin puhuta, mutta mikä on ollut aina, ja tulee olemaan aina, ainakin pienillä paikkakunnilla, mitä todennäköisimmin se ikävin ja alati läsnä ihmisessä oleva tunne, jota kaapissa olevat LGBTQ-kansalaiset tuntevat, sillä gay shame muistuttaa siitä, ettei ylpeys ole useinkaan se ensimmäinen tunne, kun huomaa olevansa erilainen, ulkopuolinen, sopeutumaton - se tunne on häpeä. Ei se, että muutama opiskelijatyttö pitää kirjaston kokoushuoneessa sateenkaarilipuin varustettua seksuaalisten vähemmistöjen muutaman tunnin kestävää kokousta, vaikuta vielä mitään todellista ilmapiirin muuttumiseen helpommaksi hengittää arjessa eläville pelokkaille LGBTQ-kansalaisille varsinkaan syvällä maaseudulla.

Ei sateenkaaripolitiikka ole mikään automaattinen onnela. Usein se on vain muutaman ison opiskelijakaupungin luontaisetu. Musta-pinkkiblogi muistuttaa vallitseva sateenkaaripolitiikan ihan olevan luonteeltaan opettajamaisen alistavaa sopeutumispolitiikkaa, joka vaatii vain tietynlaisen ja tarkoin rajatun erilaisuuden hyväksymistä. Itse tunnen paljon ahdistuneita piilohomoja, jotka elävät joko kaksoiselämää pakon sanelemina tai ovat koko elämänsä kaapissa.

Entä biseksuaalit, joita ihmisissä on enemmistö ja mikä oli Antiikin Kreikassa vallitseva normi? Pitäisikö eroottisia ihmisiä ja sellaisia tuntemuksia haluavia kutsua Plutarkhoksen tavoin "kauneuden rakastajiksi", jotka kiintyvät rakkaudellaan kaikkeen siihen, missä näkevät täydellisyyttä ja lahjakkuutta riippumatta ruumiillisista yksityiskohdista. Epäeroottinen ja suorastaan vihamielisesti seksuaalisuuteen suhtautuva ankaran luterilainen suomalainen maaseutu ei vieläkään hyväksy kreikkalaiskäsitystä inhimillisen kauneuden rakastajasta, joka on tasapuolisesti kiinnostunut molemmista sukupuolista. Onhan heilläkin/meilläkin oikeutensa/oikeutemme. Tai pitäisi olla.

Entä mihin komeroon on suljettu ne epänormaalit, joita ei edes kiinnosta tulla hyväksytyksi? Musta-pinkkiblogi kertoo miten heiltä vaaditaan ylpeyttä ja iloa, vaaditaan tulemaan ulos, astumaan esiin ja antamaan kasvonsa erilaisille, mutta yhtenäiselle sateenkaarikansalle. Heitä ei kuunnella. Joidenkin laskelmien mukaan juuri he ovat sitä hiljaista enemmistöä, joka kärsii ja jonka ääni ei ole koskaan kuulunut missään. Samaan aikaan heitä kahlittiin häpeällä siitä, etteivät he kuuluneet joukkoon, eivät kokeneet veljeyttä tai sisaruutta, eivätkä toivoneet muiden tapaan normaalia elämää.

Musta-pinkkiblogin sanomaa pitäisi tutkia tarkemmin tänä valtavan erotiikan ja erilaisten avautumisten aikana. On seksuaalisia vähemmistöjä, jotka eivät aio, eivätkä voi, esimerkiksi Iisalmessa, hengissä selviytymisen nimissä, astua kaapista ulos ja paljastaa kasvojaan vihamieliselle ummehtuneen konservatismin ja tukahduttavan kristillisyyden myrkyttämässä ilmapiirissä.

Siksi suurin osa ns. piilohomoista, biseksuaaleista ja avoimista muista LBTQ-kansalaisista seuraavat Musta-pinkkiblogin esimerkkiä luonnostaan, kun muita vaihtoehtoja ei ole. He eivät tahdo olla sopivia sopeutuvaisia, koska elävät häpeän varjossa. Vain salaamalla identiteettinsä ja toimimalla erilaisissa nettialustoissa anonyymisti, he voivat murentaa heidän ympärillään ahdistavaa normaaliuden ja sopivaisuuden yhteiskuntaa.

Onneksi seksi ei ole pannassa enää eikä mielihyvä. Onhan jo julkaistu Runkkaripäiväkirjatkin ja Ylellä alkaa ensi viikosta Erotiikka-viikot Roman Schatzin ja Sari Valton ohjelmissa kulttuurikanava radio Ylen Ykkösellä samaan aikaan kun Ylen Areenasta tulee joka päivä kello 22.00 aikaan erotiikkaa käsitteleviä elokuvia.

Savonlahden kirja kertoo siitä samasta asennemuutoksesta, josta tätä kirjoittaessani tiistaina 13.4. Hannu Palkiston juontamassa Ylen radio Ykkösessä (Ylelle kiitos; seuraamalla radio Ykköstä ja Ylen Areenan hienoja dokumentteja, leffoja ja taideohjelmia pärjää Iisalmessakin asuva korkealuokkaisen taiteen ystävä ilman kalliita oopperassa tai kansallisteatterissa vierailuja) tullessa klassisen musiikin piilotettua seksuaalisuutta käsitelleessä mainiossa ohjelmassa queernäkökulmalla, ja Helsingin tuomikirkkoseurakunnan tunnetun urkuri Matti Vaakanaisen hauskoilla anekdooteilla lisäksi vielä varustettuna.

Mutta ennen kuin tutustumme itse kirjaan, on hyvä googlata itse kirjailija ja se, miten hän suhtautuu julkisuuteen ja kritiikkiin. Ylen Areenassa oli 14.2 hänen kirjoittamansa kolumni. Nykyjään on muotia puhua itsestään ja reaktioistaan siihen maailmaan, joka puhuu pulputtaa, mistä muustakaan, kuin itsestään. Se ei aina ole kiinnostavinta luettavaa (mieluummin ehkä katsoisi myös neuroottisen Woody Allenin älyllistä kohellusta), kuten seuraavasta Savonlahden kommentista huomaamme, mutta mistäs muusta itseensä ihastunut nuori kirjailija voi puhua kokemusasiantuntijana yhtä hyvin, kuin omasta itsestään luullen sen kiinnostavan kaikkia:

"Helsingin sanomat julkaisi artikkelin Maria Nordinista. Artikkeli käsitteli sitä, miten Nordin on suhtautunut vastaanottamaansa kritiikkiin. Lyhyesti sanottuna: ei erityisen suopeasti. Hän on uhannut asianajajallaan ihmisiä, jotka ovat arvostelleet julkisesti hänen menetelmiään. Kun Helsingin Sanomien juttu oli julkaistu, Nordin kirjoitti kotisivulleen: "Otan haukut ja negatiiviset palautteet kiitollisuudella vastaan."

Savonlahti kirjoittaa, ettei ole Maria Nordininin fani, mutta tavallaan hän ymmärtää hänen puolustajiaan. Savonlahti tunnustaa, ettei Ikävän palautteen vastaanottaminen arvostamistaan asioista ei ole koskaan mukavaa. On pelottavan helppoa luoda oma todellisuus, jossa kritiikille ei ole tilaa. Kritiikin vastaanottaminen ei ehkä ole helppoa, mutta sitä voi hänen mukaansa opetella:

"Tiedän sen, koska aivan kuten Maria Nordin, myös minä haluaisin sanoa ottavani haukut ja negatiiviset palautteet kiitollisuudella vastaan. Totuus kuitenkin on, että joka kerta kun saan kuulla muuta kuin ylistävää palautetta, muutun saman tien Tuukka Temoseksi, kun elokuvakriitikko Kalle Kinnunen kuvaili hänen ohjaamaansa Apulanta-elokuvaa kiusallisen teolliseksi vanukkaaksi. Soitan ystävälleni, kustannustoimittajalleni tai jollekin muulle epäonniselle, joka nyt sattuu ensimmäisenä vastaamaan soittooni ja haukun arvostelijani."

Kaikki ihmiset ja aivan erityisesti herkät taiteilijat, jotka ovat asettaneet palan itseään tai kuviteltua itseään, näytille, ovat yhtä herkkähipiäisiä. Siksi kritiikki on tärkeää ja erityisesti hyvä kritiikki, mikä ei tarkoita hymistelyä, ongelmien silottelua ja kaverijournalismia, erityisen tärkeää, kuten perjantaina 17.4 julkaistavasta kirjasta Suomen Arvostelijanliiton (SARV r.y.) ja Koneen säätiön yhteisestä Kritiikki näkyy-hankkeesta näkyy. Sen tarkoituksena on ollut lisätä kritiikin yhteiskunnallista painoarvoa demokraattisen kansalaiskeskustelun ytimessä. Kritiikki kuuluu kansalaisuuteen - keskustelu taiteesta ja sen kritiikistä ei saa jäädä vain harvoille ja valituille.

Siksi hanketta on lähetty toteuttamaan, koska se on myös tärkeä taiteilijoille, kuten Savonlahdelle ymmärtää kritiikkiä laajemminkin kuin vain omista tunneperäisistä lähtökohdista itseensä kohdistuvaksi arvosteluksi. Kritiikki näkyy on ennen muuta journalistinen hanke, jonka tavoite on muuttaa kotimaisen median suhdetta taidekritiikkiin. Se olisikin hyvä, sillä nykyisin medioiden kulttuuriosastot ovat supistuneet viihteen ja televisiosta tuttujen hahmojen esittämiseen. Kritiikki näkyy-hankkeen hengissä tätäkin kritiikkiä kirjoitan, sillä se pyrkii tunnistamaan kritiikin uusia muotoja ja eri taustoista nousevia uusia ääniä omien tavoitteidensa mukaisesti (hieman piruillen):

"Maailman muuttuminen horjuttaa myös taidepuheen konventioita. Vähemmistöjen ääni nostaa esiin kipeitäkin asioita vallankäytöstä ja perinteistä, joita aiemmin ei ole osattu kyseenalaistaa. Keskustelua tarvitaan. Mustavalkoisuuden ja vastakkainasettelun sijaan olisi kriitikoidenkin hyvä oppia pitämään ilmassa ei vain yhtä, kahta tai kolmea, vaan... jopa viittä palloa yhtä aikaa. Se voi tuntua haastavalta, mutta samalla antaa kritiikkiin uutta merkitystä."

Tämä olisi hyvä Savonlahdenkin tietää mustan huumorin eli satiirin hengessä, ihan kaikkea ei ole tarkoitettu vakavasti otettavaksi - ei myöskään kritiikkiä, sen pitää saada myös kulkea omia latujaan ja joskus hullutella kohteensa kustannuksella. Tämä mielessä ja silläkin uhalla, että Savonlahti saa taas hepulit ja haukkuu minut kustannustoimittajalleen, esitän tässä kirjoituksessa kritiikkiä vertailemalla hänen kirjaansa Kiinan "Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu" suurista proosaklassikoista rakastetuimman Cao Xuegin (n. 1742-1818) mestarilliseen "Punaisen huoneen uni (Honglou men)" -novelliin, josta on lyhyt muutaman sivun ote Jukka O. Miettisen toimittamassa "Miesten kesken - miesten välinen rakkaus maailmankirjallisuuden valossa"(Otava 1993)-kirjassa, sillä siellä missä turha innostus ja tyhjä puhe hallitsevat, on vaikea nähdä tarkasti - näin ajattelen aina kun törmään kirjallisuudessa asioiden luettelointiin ja juoruiluun.

Mutta silti nykyjään se tehdään monin eri tavoin. Useimmiten päiväkirjanomaisesti, kuten Johanna Hulkon esikoisromaanissa "Säikeitä Pietarista"(Tammi 2009), jonka alussa päiväkirjat paloivat ja joka on tavallaan matkakirja myyttisen ja nostalgisen pietarilaisuuden ihailun maailmaan Anna Ahmatovan muotokuvan roikkuessa kertojan vuoteen yllä kehystämättömänä. Minua ärsyttää missä vain sellaiseen törmään. Hulkon kirjassa rakastetaan Pietarin massoja ja puhutaan paljon ulkokohtaisesti runoudesta. Mutta runon sisintä tai Ahmatovan pään sisälle se ei huolimatta yrityksistään lukijan ikäväksi pääse, ei edes lähelle.

Samalla tavalla ulkokohtaiselta tuntuvat Savonlahden selkeät asiat esittävät kirjassaan, kuin a:n jälkeen normaalisti tulisi b. ilman epäilyä, taukoja, pohdintoja tai muiden ulottuvuuksien olemassaoloa. Hän ikään kuin listaa asioita, joita romaanissa ja hänen henkilöissään sekä tapahtumissaan pitää olla. Kirja käsittelee kovalla kiireellä esitettyjä teemoja yhtä pinnallisesti kuin jostain suomalaiselokuvasta - ja nyt en tarkoita mestarillisia poikkeuksia, kuten Kaurismäkiä, Jarvaa tai Tapiovaaraa - kuin yhden ilmeen, asennon ja asian ihmiset, jotka ovat juuri siksi näköalattomia, että he ovat joko tai-tyyppejä, kun mahdollisuus olisi olla sekä että-tyyppejä, jos asioita katsoisi hieman eri tavalla.

Tunnustuksellisuus ja todistelu parina, tekevät pahaa jälkeä tekstissä osin siksi, että niiden vahva läsnäolo sulkee ulkopuolelle kaiken muun, jopa usein sen kiinnostavan uuden kokeilun ja sanomisen, jossa pitäisi aina olla jotain mielet räväyttävää ja tyhjää tasapainoa järkyttävää sisältöä, joka pistää miettimään tavallisen ja totutun yli. Ja jos aihe ei kiinnosta, on usein ainoana hätäuloskäytävänä ja hengen jaloutena älyllinen sanasukkeluus. Hyvä juttu siellä täällä. Rivien välistä luettua oivaltavaa piruilua silläkin uhalla, että epäonnistuu, eksyy ja kadottaa jotain itsestään.

Mutta miten tämä liittyy Savonlahden kirjaan? Hyvinkin oleellisesti, jos ottaa todesta kirjan takakannen väitteen kirjan olevan "suora ja tarkka kuvaus kaupunkilaisarjesta, joka on samanaikaisesti sekä kovaa että kaunista". Heti alussa hän esittelee nykyaikaisen suhdesolmun eli ystävänsä, jotka ovat vaikuttaneet ja vaikeuttaneet hänen elämäänsä; entisen poikaystävänsä ja hänen entisen poikaystävänsä, joka on nykyisin hänen hyvä ystävänsä.

En tiedä pitäisikö tässä vaiheessa viimeistään hälytyskellojen alkaa soida. Kyse on nykyajasta kuvainnollisesti, jossa sukupuolirajat ovat alkaneet hellittää, eivätkä tämän ajan lapset tunne syyllisyyttä yli sukupuolten menevistä haluistaan ja himoistaan, vaan ovat juuri niitä luonnollisia ihmisiä biseksuaaleina, joista jo Markiisi de Sade puhui, ja josta professori Timo Airaksinen on puhunut mm. "Markiisi de Sade tänään" (Kulttuuriklubi 2019 esipuhe Harald Olausen)-kirjassaan sekä uudelleen "Himon ilot - ajatuksia seksistä ja seksuaalisuudesta" (Bazar 2021)-kirjassaan.

Mutta kiinnostavaa on se, miten mutkattomasti Savonlahti ilman turhia selityksiä kaiken kokee ja siitä kirjoittaa sisäistäneenä tyyntä lohduttomuutta mielessään Herman Hessen näkemyksen elämästä ilman tarkoitusta ja pakkona elää ilman, että olisi halukas ampumaan kuulan kalloonsa sen tajuttuaan. Savonlahden kirjan yksi tutkittava hanke on nyky-ystävyys ja mitä se itse kullekin merkitsee, aihe, jota myös maailmankirjallisuudessa on tutkittu tarkkaan (mm. Platonin Lysis, Aristoteleen Nikomakhoksen etiikka, Ciceron Laelius ja Augustinuksen Tunnustukset).

Kirjan kiinnostavin hahmo vaikuttaa ensiesittelyn jälkeen olevan Aapeli, jolla on hektinen työ, vaimo ja kaksi lasta. Aapeli tuli kertojan elämään yhteisten ystävien kautta vuosia sitten. Aapelilla ei ole aikaa kierrellä ja kaarella sanomisiaan. Siksi minäkertoja kääntyykin aina hänen puoleensa, kun hän tarvitsee suoraa puhetta. Ja suoraa puhetta koko kirja vaikuttaa olevan. Se on sekä kirjan suurin voima että myös valitettavasti sen suurin heikkous. Tyyli on tämän päivän somekirjoituksista tuttua oman minän avointa ja häpeilemätöntä keskustelua itsensä kanssa oman minän tarpeista ja havainnoista. Ja se alkaa puuduttaa jo alkumetreillä kaikkia muita, paitsi samanlaisia päiväkirjoja lapsuudessaan/nuoruudessaan rustanneita lukijoita.

Punaisen huoneen uni ei varsinaisesti liity Savonlahden kirjaan, kun tarkemmin ajattelee ja lukee kirjaa. Silti vertaan sen tunnelmaa Savonlahden kirjaan. Savonlahden kirjan minäkertoja kun ei tunnu ymmärtävän miehistä ja heidän eroottisesta villeydestään yhtään mitään. Tulipa vain mieleeni vertailun vuoksi. "Punaisen huoneen uni" on erityisen hieno esimerkki erotiikan voimasta ja merkityksestä maassa, jossa homoutta kutsuttiin kiertoilmaisuin "jaetun persikan rakkaudeksi" tai "leikatun hihan rakkaudeksi".

Savonlahden kirjassa muisteleminen tuntuu ulkohtaisesti ohjaltulta ja pakonomaiselta sekä villin vapauden vastakohdalta nautiskelusta, tai rakkauden avoimesta luonteesta nyt puhumattakaan. Ja juuri se kertoo minäkeskisen kulttuurin yhdestä minäkertojasta tavalla, mikä ei innosta ajattelemaan muuta kuin, että hauki on kala. "Punaisen huoneen uni" taas on samalla sekä tarkka ajankuva eräästä aikakaudesta, että myös erään ihmeellisen nuoren pojan kasvukertomus kasvamisesta eroottisesti täyteen ihmismittaansa.

Kirja kertoo nuoren ja kauniin nuorukaisen, Baoyun elämän lisäksi myös hänen vauraan sukunsa loistokaudesta ja rappiosta. Koko nuoruutensa sairaalloisen herkkä Baoyu viettää tyttöjen ja naisten maailmassa ja se näkyy hänessä ja hänen olemuksessaan. Häntä kiinnostavat mukava elämä ja runous. Hänen unlemiensa rakastettunsa on hento neito nimeltään Daiyu. He eivät kuitenkaan pääse koskaan naimisiin keskenään, koska Baoyu on perheen parissa päätetty naittaa toiselle tytölle. Baoyulla on ollut myös rakkaussuhteita miespuolisiin, kauniisiin ja älykkäisiin nuorukaisiin.

"Punaisen huoneen unen" lyhyessä otoksessa kerrotaan koskettavasti Baoyn suhteesta ikäiseensä poikaan, Qin Zhongiin, jonka kanssa hän aloitti opiskelunsa sukunsa klaanikoulussa. Tyyli on hienostuneen tarkka. Kuvaus osuvaa 1700-luvun kiinalaisen yläluokan elämästä, tavoista ja ajatuksista. Se on myös hieno esimerkki ajankohdan eroottisesti latautuneesta ilmapiiristä sekä nuorukaisten keskinäisestä eroottisesta ystävyydestä:

"Oli selvää, että molemmat sievät, kukanraikkaat tulokkaat varsin pian kiinnittivät itsensä oppilastovereittensa yleisen huomion, toinen, Qin Zhong, hentoudellaan ja pehmeydellään, aralla, ujolla olemuksellaan, joka hänen vastatessaan aina sai hänet tyttömäisesti punastumaan, toinen, Baoyu, rikkaudellaan ja valmiilla, varmalla esiintymisellään, valtiaismaisella käyttäytymisellään, taitavalla, valitulla puhetavallaan. heidän luja ystävyytensä huomattiin monessakin asiayhteydessä, ja siitä puhuttiin heidän selkänsä takana. kateus ja mustasukkaisuus tekivät osuutensa. Lyhyesti sanoen ei kestänyt kauankaan, kun näiden molempien suhteesta kuiskailtiin ja mumistiin kaikenlaista niin kouluhuoneen sisä- kuin ulkopuolellakin."

"Punaisen huoneen unessa" esitetään ikiaikaisen nuorukaisten eroottisen ystävyyden kaavan lisäksi myös sen varjopuoli, vanheneva irstailija Xue Pan, joka kiinnostui koulusta kuullessaan siellä olevasta runsaasta valikoimasta hauskannäköisiä poikia. Ei häntä opiskelu sinänsä kiinnostanut. Todellisuudessa hän oli verrattavissa kalastajaan, joka kalastaa kolme päivää ja seuraavina kahtena päivänä kuivaa verkkojaan ja laiskottelee. Omahyväinen ja nautinnonhaluinen Xue Pan houkutteli irstailuihin kauniita nuorukaisia runsailla rahalahjoilla. Novelli paljastaa nuorukaisten salaisten haaveiden ja keskinäisten pelien runsaan maailman, kun nuoret ja kirkkaat silmäparit seurasivat toisiaan mykässä rakkauden kielessä. Välintuntikeskusteluissa hellillä vihjauksilla ja -kaksimielisyyksillä tuotiin ilmi toisille kätkettyjä tunnelmia ja salattuja tunteita.

Savonlahti liikkuu ihan toisessa maailmassa kirjansa henkilöitä ja tunnelmia kuvatessaan. Siksi en sille erityisemmin lämpene. "Punaisen huoneen uni" voittaa Savonlahden kirjan sekä kielellisen rikkautensa että salaperäisyytensä ansiosta. Mutta Savonlahden kirja viehättää jollain tasolla enemmän. Aluksi minäkertoja muistaa kertoneensa terapeutilleen, ettei enää naura huvipuistossa. Se on kirjan avausrepliikki, josta huomaamme minän muutoksen ja kasvamisen aikuiseen maailmaan. Mutta minäkertoja onkin jo 34-vuotias aikuinen nainen, joka lapsellisuuttaan pitää tuntemuksiaan yllättävinä. Nyt on toukokuu ja hänen terapeuttinsa on lomalla. Minäkertojan poikaystävänsä jätti hänet syyskuussa. Erosta oli kirjoittamishetkellä jo yli kahdeksan kuukautta:

"Jos olen selvinnyt (ei käytä muotoa selviytynyt, eikä kustannustoimittaja ole tähän puuttunut, jostain kumman syystä...) niistä jokaisesta, miksen selviäisi seuraavastakin?"

Näin hän kysyy ja ajattelee, että kaiken järjen mukaan hänen tulisi voida koko ajan paremmin. Minua alkaa haukotuttaa jo tässä vaiheessa ja siirryn EVVK (Ei Voisi Vähemmän Kiinnostaa) -ajatteluun unelmoimaan koronan takia esittämättä jääneen uuden James Bondin mahdollisesta ensi-illasta Tennispalatsin isoimmassa elokuvateatterissa.

Kirjan kustantanut Gummerus on laadukas kustantamo ollut aina ja erityisesti nyt Anna Baijarsin johdolla. Mutta vaikka Savonlahden kirja on selvästikin kustannustoimitettu flow-tyyliin helposti ajatuksesta toiseen siirtyväksi tunnustuskirjallisuuden ja kurkistelevan tunnejournalismin välimaastoon lukijaa tehokkaasti koukuttaakseen, ja aihekin on vielä muodikas, alan tässä vaiheessa epäillä vahvasti sitä, jaksanko lukea kirjaa sittenkään eteenpäin.

Aihe ja tyyli eivät kiinnosta tippaakaan. Mutta koska arvostan Gummerusta sen loistokkaan 1970-ja 1980-lukujen algerialaisen Tahar Ben Jelloun pastissien takia, yritän tämän kerran. Onneksi kirja ei ole yhtä tylsä, kuin Hesarin legendaarisen kirjallisuuskriitikko Pekka Tarkan aikoinaan 1970-luvulla eräs kunnolla haukkuma esikoisromaani, mikä taisikin juuri siksi jäädäkin esikoisromaaniksi. Tarkan aikoinaan haukkumassa kirjassa ei tapahtunut sen ajan suomalaisen kirjallisuuden tyypilliseen tapaan oikein mitään; ensin odotettiin muistaakseni viisikymmentä sivua oven narahtamista. Sen jälkeen kahvin kiehumista toiset viisikymmentä sivua.

Savonlahti etenee sen sijaan nopeammin kerronnassaan, kuin edellä mainittu narina-kahvikirja. Kirja on hyvä esimerkki siitä, miten ihmisen muistilla on taipumus lipsahdella suuntaan, jos toiseen, sen kummemmin välittämättä mihin, kunhan vain ja omaksi ilokseen. Entinen poikaystävä on hänen piikkinsä piinatussa sielussa ja tyydytystä vaille jääneessä lihassa. Kylmänviileästi hän kuvailee entistä poikaystäväänsä entiseksi poikaystäväksi, joka ei kysy hänen kuulumisiaan, eikä hänkään entisen poikaystävän. Mutta miksi pitäisikään?

Ehkä juttu saa uudet muodot kun kirja alkaa edetä. Mutta miksi hän roikkuu muissa ihmisissä kuin veltto ja tahdoton pikkulapsi vaatien ja ajatellen vain itseään? Siksikö hän on haavoittunut lapsi ja terapiassa (vai vain muodin takia, kun "ei häpeä terapiaa", ahaa katson kirjan ilmestymisvuotta 2018, silloin ei vielä Lataamo-skandaali pilkahdellut salaisuuksien kammiostaan terapiahäpeäjien kiusaksi). Eikö exät pitäisi jättää rauhaan? Eroilla on aina syynsä, useimmiten hyvät; ihmisten pitäisi ymmärtää kaksi tärkeä asiaa, jotka kuuluvat heille synnyinlahjana; vapauden ja ajan, ja että näitä lahjoja pitäisi käyttää viisaasti ja harkiten omaksi, ei toisten, hyödyksi, sillä mitään muuta omaa meillä ei ole.

Minua alkaa ärsyttää. Kirjahan on selvästikin yhden neuroottisen naisen eroahdistuksesta kertova päiväkirja. Savonlahti edustaa kaikkea sitä vastaan, mitä minä olen ehdottomassa vapaudenkaipuussani ollut koko elämäni Rabelaisin ja Villonin hengessä. Minua puistattaa. Päästä nyt hyvä ihminen irti otteesi sellaisista ihmisistä, jotka haluavat kulkea omia epävarmoja polkujaan. Miksi minäkertoja ylipäätään luulee, että voi omistaa toisen ja määräillä hänen elämäänsä? Kamalan tunkkaista pikkuporvarillisuutta, jonka toivoisi olevan jo pois muodosta, ajattelen. Mutta ehkä tämä ei ollutkaan tässä. Ehkä olen liian malttamaton. Ehkä kirja paranee lukemisen myötä. Alkuhan on ollut kaikesta nälvimisestäni huolimatta varsin lupaava.

Mutta kun ei ole sittenkää. Vai onko? Tuntuu kamalalta ajatella, miten eksä on kärsinyt tällaisen itsekkään julmurin ahdasmielistä typeryyttä. Onneksi eksä karkasi tätä homostelun ihanaan autuuteen toisen samanlaisen kanssa, joka ymmärtää varmasti häntä paremmin. Ainakin toivon niin. Olen vasta alkusivuilla, mutta toivon jo ettei toivottavasti liian myöhään, että Eros, tai mitä siitä nyt on jäljellä hajottavan ja vaativan pirttihirmun kuolaamisen järkytyksessä - siitä huolimatta että heidän suhteensa jäi platoniseksi, olisi vielä voimissaan ja homma pelittäisi kunnolla aamusta iltaan kuin pikkupupusillakin.

Mutta miksi hänen entisen poikaystävänsä entisestä poikaystävästä, Taavetista, sitten tulee hänen hyvä ystävänsä? Kumma juttu. Entinen poikaystävä eli Teemu alkoi seurustella Taavetin kanssa heti jätettyään minäkertojan. Poikien välinen seurustelu kesti vieläpä monta vuotta. En jaksa ymmärtää jutun ideaa. Ehkä minun pitää lukea koko kirja saadakseni selville syyn.

Kyllä on tuskaista. Yritän silti kahlata kirjan sieltä täältä ylitse loikkien pahimmat sudenkuopat läpi koko tekeleen. Parasta kirjassa on sen helppo ja mukaansa tempaava kieli ja aitous sekä kaikesta lukemisesta välittyvä kokemuksen ainutkertaisuuden tunne.

Tuntuu kuin kirjassa olisi tavoitettu olevaisuuden lyhyt ja intensiivinen katoavaisuus. Kirjan henkilöt elävät herkässä ajassa, jossa jokainen hetki vaikuttaa ehdottomuudessaan olevan viimeinen. Siksi he näkevät selvemmin sitä, mitä me emme näe tai kuule, tai ehkä vain ymmärrä, tai olemme unohtaneet. Mutta se kaikki, mahdollinenkin, peittyy ikävästi kertojaminän pulputtaessa kaiken ulos minäminä-henkeen hengästymättä ja muista välittämättä, ihan kuin mitään muuta kuin hän ja hänen tunteensa ei olisi olemassakaan.

Voi terapeutti-parkaa! Olen varma, että kirjan luettuaan lukijat kaipaavat sanasta lihaksi muuttunutta Jean-Francois Lyotardin ohjetta, ettei kirjailijalla ole oikeutta eikä velvollisuutta tulla ymmärretyksi. Itse tulkitsen sen niin, että kaikkea kokemaansa ei tarvitse selittää loogis-kronologisesti kertomisen alttarilla pilkuntarkasti alleviivaten. Jotain kannattaa ja pitää siis jättää lukijalta piiloon ja hänen itsensä, vain hänen oman hömistyneen minänsä löydettäväksi.

Kirjallisuus on aina eettistä olematta syyllistävä moralisti, kuten tässä tapauksessa vahvasti näyttää olevan. Se alkaa rasittaa minua. Kyllästyn kirjailijan pakonomaisen maailman tyrkyttämiseen. Hyvät kirjat - ei tämä - yleensä avaavat silmämme pohtimaan asioita ja tapahtumia puhtain mielin ja tarkkaavaisin silmin, kehottamalla meitä katsomaan, eikä olemaan tuomari.

Ja vielä tämäkin rikkana rokassa. Siksi minua huolestuttaa tuleva lukukokemus. Se ei ole helppo. Apua! Ei kai tälle ole olemassa jatko-osaa tai sellaista suunnitella. Nimihän voisi olla "Ettei syksyllä mikään muuttuisi - varsinkaan vanha tylsä minä ja kallis pitkäkestoinen (ja turha) terapiani osa I/25".

Menee vaikeaksi tällaiset ihmissuhdedraamat. Tämän ymmärtämiseksi on hyvä myös lukijan muistaa, että kirjoitettu sana on aina sekä viesti menneisyydestä, että myös kirjoittajan omiin kokemuksiin perustuva tulkinta tapahtumista, asioista, ideoista tai kuvitelmista, joita hänellä on ollut, tai joita hän on saattanut kuvitella ja nähdä unissaan.

Tunnustan yhden asian. En lue juurikaan suomenkielisiä kaunokirjoja, ja jos luen, luen vain Tammen keltaisen kirjaston käännöskirjallisuutta. Yritin suorittaa aikoinaan 1990-luvun alussa Suomen kirjallisuuden approbaturin heikoin tuloksin - en jaksanut mennä kyllästyneenä edes johdantokurssin tenttiin - enkä ole koskaan lukenut  tarkkaan suomeksi mitään muuta, kuin suomalaisten runoilijoiden teoksia, joista seuraavaksi kirjoitankin yhdestä alansa kirkkaimmista tähdistä, eli Olli Heikkosen (uusin runokirja Rajalliset maat, Teos 2020) retrospektiivisestä tuotannosta muutaman viikon sisällä digivallila.comiin laajan artikkelin.

Siksi minua hieman pelottaa lukea eteenpäin Sisko Savonlahden kirjaa - olen hieman sieltä täältä maistiaisiksi pläräillyt kirjaa, kun huomaan olleeni oikeassa epäilyjeni kanssa. Se ei ole minua varten kirjoitettu. Ja olen vasta sivulla 14 (olen ihan varma, että kritiikkini jälkeen se hermostuu, polttaa oikein kunnolla päreensä, ja kiusaa ympäristönsä vereslihalle haukkuessaan minua kustannustoimittajalleen ja kirjansa minäkertojan eksälle ja kaikille, ja aivan erityisesti niille viattomille sivullisille, jotka vastaantulevat, ja jotka eivät ymmärrä mistä on kysymys, ja joita ei edes kiinnostaisi, jos ymmärtäisivät; sellainen on maailman laki, eihän sille voi mitään):

"Käyn parvekkeelle makaamaan ja mietin, onko entinen poikaystäväni päässyt ylitseni. Mietin, mitä tapahtuisi, jos hän haluaisi minut takaisin. Minkälaista elämäni sen jälkeen olisi? Tulisiko meistä sellainen pari, josta ulkopuoliset sanoisivat: "Erosivat ja palasivat sitten yhteen? Ei tule kestämään" Olisiko sillä väliä?"

Huhuh. Urakka on kova mutta päätän silti yrittää, kunhan olen muutaman päivän levännyt tästä ensijärkytyksestä. Tavataan siis Iisalmen kirjaston lukupiirissä 12.5. kello 19.00 kun olen loppukirjan lukenut.

Ehkei kirja olekaan niin huono ja tylsä.

Ehkä vain olen ollut liian malttamaton vetoamalla muihin kiireisiini, enkä ole jaksanut keskittyä kirjan sisältöön tarkemmin.

Ehkä muut kirjapiiriläiset näkevät asiat ihan toisin ja avaavat enakkoluulujen sumentamat ja kaiken (luulen vain) nähneet silmäni ihmettelemään kirjan ihan outoa ihmellisyyttä?

Tervetuloa kaikki uteliaat kanssani mukaan ihmettelemään yhdessä Sisko Savonlahden kirjan meille tarjoamaa haastetta katsoa ohi ennakkoluulojemme yli totutun ja oivaltaa jotain, mitä hän on yrittänyt kirjassaan meille kertoa.

Voimme myös kysyä sen jälkeen muutaman kysymyksen; mitä kirjallisuus on ja mikä on sen tehtävä?

Ehkä siksi kirjallisuus on olemassa, että se synnyttää jotain meissä nupuillaan olevaa tässä täynnä pakkoa olevan täytyy-maailmassa, missä aluksi mainitsemani Descartesin sanat ovat avaimia itsetuntemuksen tiellä, kun hän väitti mielenliikutusten määräävän tämän elämän onnen ja onnettomuuden.