Petri Pietiläisen ”politiikan neutralisointi”-puhe vastaan amerikkalaisen public speakingin hengessä kasvaneen Ronald Reaganin ”politiikan salamat”-puheet kamppailuna valta-asemista Max Weberin mukaan

14.01.2021

Teksti:

Harald Olausen


Tässä artikkelissa käsittelen public speakingin hengessä eri tapoja eri aikoina käyttää puhetta poliittisena vaikutuskeinona. Ja vaikka otsikko on mahtaileva ja asetan Pietiläisen Reagania vastaan vertailemalla kahta eri kokoluokan tapausta toisiinsa, pitää muistaa, että Reagan oli sliipattu amerikkalainen markkinatuote Pepsodent-mainosten tapaan, mitä taas Pietiläinen ei ole ilmeisen hyvillä inhimillisillä tavoitteillaan ja tarkoituksillaan parantaa maailmaa hitusen verran paremmaksi paikaksi ainakin kissoilleen elää. Some-aika on räjäyttänyt mahdollisuudet kiusata muita hengiltä ja esittää oman itsensä toive-minää nonstoppina facebookissa. Me muut elämme niin kuin meidän pitää elää kiltisti tähän surkeaan kohtaloomme alistuen. Minusta näin ei pidä olla. Siksi  inhoan kaikenlaista vittuilua ja kusipäisyyttä (ja yritän välttää sitä itsekin itsessäni), kuten olen kirjoittanut digivallila.comista kertovaan kirjaan "Digivallila.com - sata seuraavaa tarinaa" (Kulttuuriklubi 2020) kirjoittaessani sinne viime vuonna artikkelin loistavasta ja pelottavan ajankohtaisesta Jokeri-elokuvasta, sillä hämmästys elokuvateatterissa oli valtava, kun huomasi Jokeri-elokuvan alkumetreiltä asettuvan yksilön puolelle. Sitä myös kaivataan politiikassa ja tätä samaa olin havainnoivani myös Pietiläisen puheessa. Se yksistään on hatunnoston arvoinen asia kaiken maailmassa olevan ikävän ilkeilyn keskellä. Se oli myös hieno asia Jokerissa nostaen elokuvan merkityksen korkealle yli tavanomaisen elokuvan kohti "elämää suurempia elokuvia" Spartacuksen ja Magnolian sekä American Beaytyn hengessä keskittyen kuvaamaan yksilön haluja ja sisäisiä ristiriitoja vastaan ympäristön ahdistavat valheet ja vaatimukset sekä vallan väkivaltainen ja yksilöä tuhoava luonne.


Eduskunnan entisen puhemiehen ja pitkäaikaisen entisen maan pääministerin ja SDP:n puheenjohtajan, Kalevi Sorsan aloitteesta eduskunnan kyselytunteja alettiin televisioida. Istuntosalin puheet ja edustajien käytös muuttui heti paremmaksi, kun kolmas silmä tarkkaili heitä tuhansissa kodeissa. Ihan sama on käynyt myöhemmin myös valtuustojen kanssa. Kehitys on ollut kuitenkin hieman takaperoista. Valtuustoissa eivät istu maan huippupoliitikot, vaan keskiraskassarja niitä tavallisia maan hiljaisia, joille politiikka on usein perittyä edellisiltä sukupolvilta asemina ja arvostuksena omassa yhteisössään. Puhelahjat ovat vähän niin ja näin terveestä järjestä nyt puhumattakaan. Kun katsoo minkä tahansa pikkukaupungin valtuuston lähetyksiä, tuntee olonsa vaivautuneeksi. Puheet ovat tylsiä ja usein myös idioottimaisia. Valtuustoista on tullut netin välityksellä monelle vain näyttäytymispaikka MTV:n entisen kuuluttaja Irene Usvasalon antaneen huonon esimerkin (myi itsekutomiaan villapaitoja kovalla hinnalla katsojille; lähes joka ilta hänellä oli uusi myyntituote päällä kunnes potkittiin pois juuri siksi) innoittamina. Hyvin harva kansalainen seuraa aktiivisesti politiikkaa, vaikka nykytekniikalla voi seurata niin eduskunnan kuin kaupunginvaltuustojen kokouksia osin ehkä siksi, että niistä paistaa ikävällä tavalla teatraalisuus ja tyhjänpuhuminen. Vaikka ihmiset ovatkin kyynisiä nykypolitiikkaa kohtaan, tuntevat he silti velvollisuudekseen perehtyä edes jonkin verran asioihin siitä huolimatta, että politiikkaan sisältyy ihmisten tahallista pettämistä ja ymmärrys siitä, miten pohjattoman mätää hommaa politiikka loppujen lopuksi on kaikesta sen väitetystä demokraattisuudesta ja läpinäkyvästä nykyluonteesta huolimatta.


Tästä on hyvä esimerkki vihreiden ryhmäjohtaja, kulttuuripersoona ja Kissojen maailmanhistorian kirjoittanut tietokirjailija Petri Pietiläisen puhe Kotkan kaupunginvaltuuston budjettikokouksessa 16.11.2020, mikä todisti omalla painollaan politiikan arvostuksen vähenemisen rivipoliitikkojen keskuudessa. Yllättävintä Pietiläisen puheessa oli sen näköalattomuus ja ettei se tarjonnut vallitsevaan tylsyyslatteuteen kilpailevaa ja vaihtoehtoista näkemystä yhteisestä hyvästä, mikä olisi voinut olla yksi vastalääke keinojen ja puheiden itsearvoistumiselle. Pietiläinen on kuin muutkin suomalaiset - alistunut ja hyväksynyt todellisuuden sen kyykyttävästä luonteesta huolimatta - ja pitkälti hyväksynyt julkisten viranomaisten ja asiantuntijoiden ylhäältä alaspäin suuntautunen politiikanteon legitiimin, kun vastaavanlaiset politiikat ovat monissa muissa maissa herättäneet kasvavaa epäluottamusta ja kritiikkiä. Suomessa ei ole kiinnitetty liikoja huomioita puheiden tunnelataukseen, kuten Yhdysvalloissa, missä jokainen politiikkaa vähänkin tunteva muistaa 1900-luvun tärkeimmät poliittiset puheet, jotka olivat demokraattipresidentti Franklin D. Rooseveltin koko Amerikalle suunnattujen ja 4.3.1933 alkaneen Suuren laman lopettaneiden New Deal-puheiden sarja (löytyy Youtubesta).


Siksi vertaamme tässä kirjoituksessa Petri Pietiläisen "politiikan neutralisointi"-puhetta vastaan Ronald Reaganin "politiikan salamat"-puheet, sillä Suomesta puuttuu - toisin kuin Amerikoista - lähes kokonaan sekä retoriikan opetus että sen alkeellinen taju - erityisesti politiikassa. Amerikoissa puheoppiin oli kiinnitetty suurta huomiota jo kansakunnan alusta 1700-luvulta lähtien, jolloin alan perusteokset Aristoteleesta Ciceroon ja Quintilianukseen käännettiin englanniksi. Onpa Amerikan retoriikan isänä pidetty John Whiterspoon, myös yksi Amerikan itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajista (mikä omalta osaltaan kertoo miten läheinen ja tuloksellinen suhde retoriikalla ja politiikalla oli ja on yhä edelleen Amerikassa) eräs suuri amerikkalaisen puheopin isistä. Puhujien ja puheopin side Yhdysvalloissa syntyi samaan aikaan kun kansakunta etsi itsestään ääntä ja omaatuntoa industrialismin kynnyksellä, hetkeä ennen sen hukkumista suuriin tehdassaleihin. Voi sanoa, että uudet tavat ja uudet mediat, silloin lehdistö, myöhemmin radio ja 1920-luvulta nousussa ollut elokuva, yhdessä amerikkalaisen suoran kerrontaperinnön, etupäässä kirjailija Mark Twainin ja pragmaattisen filosofian amerikkalaisen isän, John Deweyn myötävaikutuksella, vaikuttivat suuresti siihen mutkattomaan ilmapiiriin, mistä 1900-luvulla syntyi uusi käytännöllinen retoriikan suuntaus ja oppiaine nimeltään "public speaking".


Yksi "public speakingin" hengessä kasvanut ja Rooseveltia neljissä vaaleissa innokkaasti tukenut demokraatti oli nuori Ronald Reagan, jonka loistava puhujanura alkoi radion suorissa lähetyksissä urheiluselostajana. Tässä "public speakin"-koulussaan Reagan, jonka charmi oli tarttuvaa, esiintyminen itsevarmaa ja vaikuttavaa, oppi kaiken sen hyvän ja tuloksellisen puhumisen, mistä amerikkalainen, ja varsinkin uusretoriikka puhuu. Reagan oli Yhdysvaltojen yksi kautta aikojen paras puhuja ja esiintyjä - olihan hän ammatiltaan näyttelijä, vaikkakin vain b-luokan. Reagan toisti puheissaan kaiken jo Nixonin aloittaman oikeistoretoriikan helmet puhumalla mm. epäonnistuneita demokraattipresidenttejä vastaan (ei tietenkään kansakunnan kaapin päälle melkein pyhimykseksi julistettua Franklin D. Rooseveltiä) kaukaisesta älymystöeliitistä, luotammeko itsehallintakykyymme vai hylkäämmekö amerikkalaisen vallankumouksen-teemasta sen eri variaatioin, silmitysten kohtalon kanssa- tematiikkaan, joka on muuten kuuluisin lainaus Rooseveltin 1936 puheesta, sen jälkeen kun hänet oli nimetty uudelleen demokraattipuolueen presidenttiehdokkaaksi. Tosin Reagan laittoi hyvän puheenpitäjän tavoin sanoja uuteen järjestykseen keksimällä ja muuntelemalla asioiden merkityksiä ja järjestyksiä, nimeten vanhan pohjalta tulevaisuuteen katsovan oikeistoretoriikkansa "reaganilaiseksi vallankumoukseksi", mitä se olikin sanan varsinaisessa retorisessa merkityksessä mutta ei todellisessa, sillä se vain jatkoi aiempaa republikaanien omaksumaa demagogista linjaa totuutta vastaan, mnkä tänään olemme nähneet kulminoituvan vaarallisella tavalla Trumpin rikollisessa retoriikassa, missä ei ole totta jäljellä enää nimeksikään.


Sekä Reagan että myöhemmin Trump ovat ottaneet yllättävän paljon retorisia vaikutteita Nixonilta, jonka eräs avustaja tunnusti suoraan, ettei Nixon ole itsessään tärkeä, vaan se mitä hänestä julkisuuteen heijastuu, tai oikeammin se mitä yleisö hänestä näkee. Jos vertaamme Reaganin ensimmäistä puhetta vuodelta 1964 hänen tasan kaksikymmentä vuotta pitämiinsä puheisiin uudelleenvalintansa alla, huomamme cicerolaisuuden ja amerikkalaisen retoriikan perinteen väistyneen Richard Whatelyn hengessä uusretoriikan edestä, sillä Reaganin retorisiin temppuihin kuului ruotsalaisen elämänkerturi Karin Henrikssonin mukaan kielikuvat, helppotajuiset tilastotiedot (lajityypille oli jo tuolloin ominaista se, etteivät tiedot aina pitäneet paikkaansa), vaikuttavat sanavalinnat, intiimi tapa puhutella ihmisiä ja jyrähtely, mikä kohdistui ulkoisin vihollisiin - Neuvostoliittoon, kommunisteihin ja suuren hallintokoneiston byrokraatteihin. Myöhemmin Reaganin elämän suunnan ratkaisi hänen 27. 10. 1964 televisiossa pitämänsä kuuluisa cicerotyyppinen vakuuttelu- ja faktapuhe Barry Goldwaterin puolesta "Valinnan aika (A Time For Choosing from The Ronald Reagan Presidental Library), joka imaisi hänet lopullisesti politiikkaan ja republikaanisiiven oikeistosiiven yhdeksi näkyväksi tulevaisuudentoivoksi - tämän puheen merkitys oli se ovela tapa, miten Reagan sai ujutettua amerikkalaisen oikeistoretoriikan sisälle demokraattien omilla sanoilla ja tunneaseilla propagandistisen konservatiivivaihtoehdon suuria tunteita ja vuosikymmeniä kestäneelle, lähes nostalgisille ja voimakasta poliittista muutoshalua herättäneelle newdeal-propagandalle. Tätä samaa hyväksi kerran koettua kikkaa käyttivät myöhemmin onnistuneesti Thatcherin johdolla myös ns. "Mustaksi Internationaaliksi" kutsutun maailman oikeistojohtajat 80-luvun lopulta lähtien; Ruotsin Kokoomuksen "Nya Moderater"-kampanjassa sekä myöhemmin rantautuen Niinistön johdolla Kokoomuksen "Työväenpuolue ja Työväen presidentti-kampanjoihin.


Reaganin Barry Goldwateria tukenut julkinen televisiopuhe oli hyvin kulttuuri- ja aikasidonnainen. Kukaan ei enää pitäisi niin pitkää linjapuhetta. Viisi minuuttia olisi maksimi. Reaganin puheessa ei ollut aluksi yleisölle eikä liialle huumorille sijaa. Kyseessä oli kova taistelu siluista. Sen ajan cicerolaiseen retoriikkaan kuului amerikkalaisissa poliittisissa puheissa löydä vastustaja kovilla faktoilla kanveesiin heti kättelyssä. Puheensa aluksi Reagan tiedottaa pyramidimallin mukaan tärkeimmän viestin yleisölleen: hän on entinen demokraatti, joka tukee nyt republikaaneja, koska hän on muka saanut kylikseen demokraattien typeryyksistä ja republikaanit ovat ainoita, jotka voivat korjata maan kurssin oikealle, koska heidän ajatuksensa ovat muka uusia ja toimivia (uskokoot ken on niin tyhmä tai tietämätön; Jenkeissä usein valitettavasti molempia ja siksi Trumpiakin äänesti yli 70 miljoonaa kansalaista mutta onneksi ei yhtään enempää). Sitten seuraa pitkästyttävä kertaus vaalikampanjassa demokraattien syyksi laskettuja ongelmia sekä pakollinen sen ajan viittaus Vietnamina vastaan käytyyn sotaan, mikä oli Kennedyn aloittamana riistäytymässä juuri käsistä. Sen jälkeen seuraa maailman oikeistoretoriikan huolella vaalittu lempilapsi Edmund Burken hengessä - vastakkainasettelun ajan olevan ohi, Suomestakin tuttu hoettu mantra siitä, ettei ole oikeistoa eikä vasemmistoa, on vain valittavana joko ylä- tai alamäki oikeistolaisten kylmiin tosiasioihin nojaavan politiikan johdolla.


Sitten seuraa sarja jokaiseen hyvään poliittiseen puheeseen, varsinkin kun vastapuoli ei ole vastaamassa, kuuluvia liioiteltuja syyttelyjä ja puolustuksia. Yleisö nauraa ja taputtaa vasta 8.04 minuutin kohdalla. Reaganin puhe on liian tukka ja asiapitoinen. Vasta 22 minuutin kohdalla Reagan saa ääneensä hitusen näyttelijän rentoutta ja lämpöä ja yleisökin alkaa sulaa. Itse Barry Goldwater oli soittanut heti puheen jälkeen Reaganille ja onnitellut tätä puhuvaa papupataa, mikä oli sen ajan hengessä sensaatiomaista. Ja vaikka Reagan oli paahtanut 28-minuuttisessa puheessaan kaikki mahdolliset asiat läpi puhkuen kuin höyryveturi, hän puhui melkein suoraan ilman paperia aikana ennen lukulaitteita niin hyvin, ettei kukaan aiemmin ennen häntä ollut siihen kyennyt.


Muutoin Reaganin presidenttikauden puheet ovat mestariteoksia melkein joka ikinen. Huomatkaa The Ronald Reagan Presidental Libraryn puheita kuunnellessanne, että Reagan on kuin onkin muuttunut parjatusta b-luokan Hollywood-tähdestä miltei eläväksi ja hengittäväksi shakespearelaiseksi draamahahmoksi, milloin Neuvostoliittoa Thatcherin kanssa höykyttävänä Henrik IV:sena, milloin demokraatteja riviin patistavana ovelana ja manipuloivana Jagona, milloin härskisti höyryveturin tavoin puhuvan papupadan tapaan valheiden ja puolitotuuksien heitteikössä etenevänä luihuna Rikhard III:sena mielessään (tappaa valtansa uhkaajina kokemansa veljenpojat) kahlita vasemmiston yliopistoilla organisoimat ja hänen kovaa politiikkaansa vastaan masinoidut mellakat, mutta ei milloinkaan vallastaan luopumassa olevana höperönä Kuningas Learina, kun hän taitavasti ääni murtuen, milloin valaa, milloin taas manaa esille, amerikkalaisiin suuria tunteita dramaattisten käänteiden saattelemana maailmanensi-illoissaan, jonka itseoikeutettuna tähtenä hän oli itse ilta illan jälkeen Valkoisen talon lehdistöhuoneesta lähetyissä suorissa presidentin puheissa.


Karismaattinen Reagan, jolla oli ylivertainen komiikan tilannetaju, hauska sisäsyntyinen vitsikkyys sekä jo lapsuudesta luonnollisin keinoin hankittu tarinaniskijän suggestiivinen kyky vangita helpolla kuulijansa, kirjoitti mahdollisimman paljon puheitaan itse, tai antoi niihin aina, kun siihen oli mahdollisuus, omat elämänmakuiset lisämausteensa, vaikka hänen parhaimmista puheistaan vastasikin kaikkien Yhdysvaltojen presidenttien tavoin liuta hyviä puheenkirjoittajia kuten mm. Tony Polan, Ken Khachigian, Peggy Nooran, Pat Buchanan, James Brady ja Larry Spekes sekä Marlin Fitzwater. Entä Pietiläisen puhe? Siinä on vitsikkyyttä ja lennokkuutta, mutta se on liian kirjallinen ollakseen puhe public spekingin hengessä eikä sitä siksi voi verrata alkuunsakaan Reaganin puheisiin. Pietiläinen nimittäin lukee puheensa paperista eikä varsinaisesti eksy elävöittämään sitä äänensävyillä, vaikka puhe sisältääkin tavalliseksi valtuustopuheeksi yllättävän paljon rajanylityksiä, samalla tavoin kuin aikoinaan erään pikkukaupungin vitsikäs teko julkaista kaupungin toimintakertomus sarjakuvana.


Pietiläisen puheesta puuttuu poliittinen särmä, ja sitä myötä myös Reaganin poliittisten puheiden tunteet sytyttävä salamallisuus. Se on liian kohtelias ollakseen todeksi tarkoitettu. Pietiläinen puhuu enemmän kameralle, kuin todellisuudelle, tai tarpeesta sanoa jotain oikaistakseen vääryydet - huono lähtökohta poliittiselle puheelle vain poseerauksen vuoksi. Se on kotkalainen dilemma ja siitä johtuu myös kaupungissa vallalla oleva epä-älyllinen ja nöyristelevä alamittaisuus: taustalla vaikuttaa pikkukaupungin yleisesti tunnettu hampaattomuus; kotkalaiset ovat nielleet liian kiltisti kaikki vääryydet, ilman että kaupunkilaiset ovat tienneet millainen porukka siellä on pitänyt koko kaupunkia pilkkaan. Kaikki tämä on ollut mahdollista, ja tulee olemaan todennäköisesti tulevaisuudessakin, koska hyvin harva vaivautuu käyttämään aktiivisen ja kriittisen kansalaisen mahdollisuuksia vaikuttaa omaan ympäristöönsä ja ottaa selville asioita perinpohjaisesti muistamalla, ettei mikään asia ole, varsinkaan politiikassa, sellaista, millaista sen väitetään olevan. Päinvastoin. Historiankirjoista kriittisesti rivien välistä luettuna politiikka on ollut enemmän pakon sanelemaa hallinnointia, käskyjä ja vaihtoehdottoman politiikan kopiointia lähes sellaisenaan, ilman suuria vivahde-eroja tai vaihtoehtoja vallitseviin poliittisiin käytäntöihin.


Yksi asia on kuitenkin selvä Kotkassa: ihmiset ovat saaneet murinallaan aikaan muutoksen: vaaleanpunaiseksi terroriksi kutsuttu demareiden ylivalta ja ylimpien virkamiesten värisuora sai päätepisteensä, kun ensimmäistä kertaa sataan vuoteen Kotkaan valittiin kaupunginjohtajaksi ei-sosialidemokraatti vuonna 2017. Eri asia on se, ettei uusi kaupunginjohtaja ole osoittautunut sellaiseksi kun hän itseään valitsijoilleen markkinoi. Pitääkin kysyä hieman irvaillen: miksi pitää olla niin tyhmä ja autuaan tietämätön tällaisten hyvin puhuvien kelmien oikeista tarkoitusperistä? Tärkeintä oli kuitenkin valita jokin muu kuin kabineteissa etukäteen päätetty vanhan vallan valitsema kiltisti heidän käsistään syönyt ja häntää määryksestä heiluttanut puudeli. Siitä oli kotkalaisten enemmistö harvinaisen yksimielinen. Jäljet pelottivat. Huonoksi kaupunginjohtajaksi tiedetty ja pahaksi ihmiseksi paljastunut Lindelöff oli enemmän kuin painajaisuni ja jäljet pelottivat. Muistaako kukaan aikaa, jolloin kunnallinen byrokratia pysyi pienenä samoin kuin veroprosentti? Ei Kotkassa, sillä kaupungissa hyväpalkkaisia virkamiehiä on aina ollut liikaa ja suorittavia käsiä liian vähän.


Kotkan ongelmat ovat rakenteellinen työttömyys ja hyvinvointipalvelujen hidas mutta jatkuva karsiminen. Se ei ole vain kotkalainen ongelma. Suomalainen hyvinvointivaltiollinen yhteiskuntasopimus solmittiin 1960-luvun jälkipuoliskolla ja sanottiin irti 1990-luvun alussa. 1990-luvulta lähtien politiikkaan on vakiintunut paradoksaalinen tilanne: samaan aikaan kun kansalaiset kannattivat hyvinvointipalveluja ja puolueet hyvinvointivaltiota, hallitus perusteli politiikkaansa markkinasuuntautuneilla argumenteilla. Tätä samaa on nähty Kotkan kaupunginvaltuuston budjettikokouksissa viimeisten kolmenkymmenen vuoden ajan riittämiin erilaisena venkoiluna aina kyllästymiseen saakka. Ihmettelen vain, ettei kukaan politiikko ole kyseenalaistanut esim vapaa-ajantoimessa olevien turhien johtajien määrää. Jo kuuden turhan johtajan vuosittaisella palkkasäästöllä kaupunki voisi jakaa joka kuukausi torilla arvonnan jälkeen yhdelle kaupunkilaiselle lähes 100.000 euron lahjakortin toteuttaa unelmiaan. Tämä ei ole populismia vaan poliittista mielikuvitusta, joka kotkalaisilta pikkupoliitikoilta - myös Pietiläiseltä - tuntuu kansalaisten etua ajatellen valitettavasti puuttuvan. Jo asuisin Kotkassa en äänestäisi tällaisia tyyppejä.


Kotka on malliesimerkki huonosta talouden ymmärtämisestä ja johtamisesta. Se paistaa läpi myös Pietiläisen ryhmäpuheenvuorosta. Kotkan kaupunki on ollut talousvaikeuksissa siitä lähtien, kun 1975 silloinen Keijo Liinamaan johtama virkamieshallitus kotkalaistaustaisen sosiaalihallituksen pääjohtajana ja hallituksen sosiaaliministerinä toimineen Alli Lahtisen myötävaikutuksella sai aikaan "Kolmen Koon" pakkoliitoksen; Karhulan kauppala liitettiin Kotkaan vuonna 1977 yhdessä Kymin kunnan kanssa. Liittymisvaiheessa Karhulan asukasluku oli 22 867, Kymin 5 204 ja Kotkan 34 074 eli yhdistyneen kunnan 62 145 asukasta. Kaikki Kolme Koota olivat demarienemmistöisiä. Kolmen Koon yhdistymisen yhteydessä sovittiin kolmen kunnan virkamiesten siirtyvän pääosin uuden Kotkan palvelukseen. Alkuperäinen idea oli ajan kuluttua luonnollisen poistuman kautta päästä normaaliin päiväjärjestykseen. Ongelmia syntyi siitä, että lähes kaikki johtavat virkamiehet olivat ajan tapaan valtapuolueen eli demareiden edustajia. Palataan valtuustoon. Katsoin muutaman tunnin budjettikokouksen ja hämmästyin. Yhtä tyhjää lässytystä ja puhujien oman erinomaisuuden korostamista. Talous on kuralla eikä kukaan valtuutetuista tunnu käsittävän miksi. Pietiläinen ei yllätys kyllä konsensuksenmakuisessa miellyttämisenyrityksessään puhu siitä, mutta jokainen kotkalainen, karhulalainen ja kymiläinen tietää silloin Kotkaan syntyneen pattitilanteen, jossa henkilöstömenot kasvoivat samaan aikaan kun Suomea - ja aivan erityisesti Kaakkois-Suomea - kohtasi raju teollisuuden rakennemuutos ja työttömyys, mikä Kotkassa oli lähes kaksinkertainen maan keskiarvoon verrattuna.


Alkoi se alamäki, jossa kaupunki liukuu alas vieläkin; asukasmäärä tippui lähes 8000 nykyiseen hieman yli 50.000 samalla, kun kaupungin verotulot vähenivät Kotkan jämähtäessä vuosikymmeniä kestäneeseen talousahdinkoon, jota lisäsi vielä viimeisen demarikaupunginjohtajan ja kyseenalaisia temppuja veronmaksajien piikkiin sarjatulella ammatikseen koko pitkän kaupunginjohtajuutensa ajan tykittäneen Henry Lindelöffin epäpätevyys sekä katteettomat lupaukset talouden kehittämiseksi samaan aikaan, kun Kotka jäi lopullisesti junasta mitä uusien työpaikkojen metsästämiseen tuli. Oikeastaan tuosta aikaa voisi kutsua "Max Weberin mukaan kamppailuksi valta-asemista", mikä ei vastaa klassista aristoteelista käsitystä politiikasta. Enemmän se muistuttaa "autoritaarista allokaatiota"(julkishallinnollisissa instituutioissa tapahtuvaa valta-asemien ja resurssien jakamista) eikä siis asukkaiden parhaaseen, vaan joidenkin vallalla keikaroivien yksityiseen etuun perustuvaa häikäilemätöntä ja edesvastuutonta politiikkaa - juuri sitä mitä Kotkan kaupunginvaltuustossakin näytetään harrastavan edelleenkin uusien valtaryhmien toimesta yhtä typerästi kuin entisen menon aikaan kansalaisten edun vastaisesti.


Aristoteles, jolle politiikka ei ollut modernin ajan politiikkaa vastaava näkemys vaan tieteenala, sanoo Politiikkaa-kirjassaan, että meidän on kiinnitettävä huomiota siihen, millaisia asioita tasa-arvoisuus ja eriarvoisuus koskevat. Tämä kysymys on Aristoteleen mukaan poliittisen filosofian kannalta ongelma. Ihmiselle on ominaista muihin eläviin olentoihin nähden, että vain havaitsee hyvän ja pahan, oikean ja väärän ja muut niiden kaltaiset asiat. Tällaisten olentojen yhteisöistä tulee tilayhteisöjä ja kaupunkivaltioita. Ihminen on siis Aristoteleen mukaan luonnostaan poliittinen olio, jolle moraali on yksi elämän ehto ja sen tärkeimmistä arvoista. Ranskalainen filosofi Jacques Ranciere esittää pääteoksessaan Erimielisyys filosofisen näkemyksensä politiikan luonteesta sekä analyysin Euroopan poliittisesta nykyilmastosta. Ranciere esittää oman näkemyksensä politiikasta näkymättömän osattomien osan tekemisenä näkyväksi. Kummallisen hampaattomia näyttävät kotkalaisvaltuutetut olevan (katsoin myös vuoden 2017 valtuuston kokouksen videon, missä silloin vielä hengissä ollut ja kovia ristiriitoja esiintymisillään ja sekoiluillaan aiheuttanut entinen vasemmistoliittolainen kansanedustaja Pentti Tiusanen terrorisoi valtuustoa omakehupuheillaan eli en sellaista tarkoittanut).


Jos analysoi nykyiseen konsensuspolitiikkaan liittyviä yhteiskunnallisia ilmiöitä, voi syystäkin nimetä tuon korruptiivisen politiikan ajan jälkidemokraattiseksi politiikan lakkauttamiseksi vastoin Aristotelestä, joka sanoo Politiikkaa-kirjassaan, että meidän pitäisi kiinnitettävä huomiota siihen, millaisia asioita tasa-arvoisuus ja eriarvoisuus koskevat. Juuri tämä kysymys on Aristoteleen mukaan poliittisen filosofian kannalta ongelma. Ranciere sanoo, ettei Sokrates ollut filosofi, joka pohti vain Ateenan politiikan taitoa vaan hän oli ainoa ateenalainen, joka tavoitteli todellista politiikan taitoa; Sokrates oli ainoa, joka teki todellista politiikkaa, joka politiikkana asettui kaikkea sitä vastaan, mitä Ateenassa tehtiin politiikan nimissä. Erimielisyydellä tulee Rancierin mukaan ymmärtää erästä määritettyä puhetilanteen tyypillistä tilannetta, jossa yksi keskustelijoista yhtä aikaa sekä ymmärtää että ei ymmärrä, mitä toinen sanoo. Erimielisyys ei ole kiista sen välillä, joka puhuu valkoisesta, ja sen välillä, joka puhuu mustasta. Se on kiista kahden henkilön välillä, jotka molemmat puhuvat valkoisesta, mutta joista toinen ei tarkoita sillä samaa asiaa tai ei ymmärrä, että toinen puhuu samasta asiasta valkoisuuden nimissä.


Mitä ihmettä! Näin ei tee Pietiläinen, joka ilmeenkään värähtämättä unohtaa sekä Aristoteleen että Platonin sanomiset ja neutralisoi ryhmäpuheenvuorossaan politiikan ilmoittaen sekä hänen että vihreiden tieteisuskovaisina luottavan enemmin asiantuntijoihin kuin politiikkaan. Pietiläisen puheessa on samoja kaikuja kuin ammatikseen taloutta pyörittävien talouspuheissa, jotka asiantuntijuuteen vedoten ovat unohtaneet politiikan ja pyrkineet korvaamaan sen pelkällä taloudella. Taustalla on ajatus siitä, että yhteiskunnalliset kysymykset ja tapa puhua niistä voitaisiin korjata kuntoon asiantuntijoiden avulla. Politiikkahan ei - vastoin yleistä hokemaa - ole yhteisten asioiden hoitoa, vaan kulloinkin vahvimpana olevan ryhmän ylivaltaa. Tätä samaa ajatusta yritti Liike Nytin "poliittisena asiantuntijana" viime eduskuntavaalien alla itseään markkinoinut SDP:n entinen puoluesihteeri Mikael Jungner sisäisesti ristiriitaisella ja absurdilla sloganillaan "Politiikka on rikki", mikä on hölmöintä mitä olen kuullut. RIKKI! Mitähän hän sillä halusi tarkoittaa? Politiikan tulee ollakin rikki, sillä jos se ei ole sitä, sitä ei ole, ja ympärillämme hallitsee hiljainen jeeskulttuuri sekä ääripäässä Trumpin kaltaiset diktaattorit. Jungnerin ajatus oli toisenlainen kuin Pietiläisen. Rivien välistä (ylimielinen mutta millä lihaksilla?) Jungner antoi ymmärtää politiikan olevan likaista ja sekoittavan asioiden kunnollista hoitamista, "Politiikka on rikki"-sloganillaan hän halusi oikeuttaa uudenlaisen liikkeen tavan tehdä "uudenlaista politiikkaa",yrittämällä (valheellisesti) markkinoida uuden merkityksen tärkeyden vanhalle ajatukselle uuden liikkeen (muka)osaamisena maksimoida yhteisen hyvän tehokkaasti ja tuottavasti ääninä sekä edustuksena vallan eteiskammareissa.


Ärhäkkään populismin ja arvaamattoman Trumpin nousu maailman mahtavimman valtion johtoon, innostivat valtamediat kaikkialla maailmassa pesemään kätensä tehdyistä virheistä ja vastuusta vedoten valtamedian rooliin neljäntenä valtiomahtina taistelussa "vaihtoehtoisia faktoja ja totuudenjälkeistä aikaa vastaan". Trumpin viime aikaiset hyökkäykset demokratiaa vastaan ovat saaneet kaikkialla ihmiset tajuamaan, ettei tällaista petoa pidä päästää irti kahleistaan vaan tappaa se heti alkuunsa, jos mahdollista oman turvallisuutensa takia. Politiikassakin olisi aika ottaa kurssi kohtaan oikeilla sanoilla oikeista ongelmista keskusteleva eettisyys ja lopettaa ns. ulkoinen puhe, mikä käy hermoille kun se ei tarkoita sitä mitä se väittää tarkoittavansa. Nyt kukaan ei enää vaivaudu esittämään vääriä väitteitä tosina; totuudesta on tullut yhdentekevää maailmassa. Ja vaikka ihmiskunta ei ole koskaan elänyt mitenkään erityisesti "totuudellista aikaa" sen enempää tai vähempää kuin on elänyt, tunteisiin vetoavat tarinat, uskomukset ja selvä huuhaa ovat ohittaneet järkipuheet, ja tolkun ihmisetkin kyseenalaistavat nykyisin tieteellisesti todistettuja faktoja, ja filosofoimisesta on tullut valmistautumista kuolemaan (en tiedä onko kuolema rangaistus, vaikka se sitä odottaessa siltä tuntuisikin), siihen kaiken kuolemaan, jossa selviytymisen nimissä on valittu uskollisuus totuuden sijaan erilaisina orjamaisuuksina, jotka tähtäävät ihanteellisen ja muuttumattoman järjestyksen jatkumiseen. Vaikeusastetta löytää selvyys monen keskenään ristiriidassa olevan epäselvyyden keskeltä on lisännyt vielä se, että laaja joukko monenlaisia erilaisia ihmisiä ja auktoriteetteja on hyökännyt ennen niin ehdottoman varmana ja pätevänä pidettyä asiantuntijatietoa vastaan, koska heidän syytöstensä mukaan juuri ne ylläpitävät epäoikeudenmukaisuutta, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa muuta kuin ehkä jostain umpimielisen ja liian monesta tosiasiasta joko tietämättömän tai välinpitämättömän kotkalaisen pikkupolitiikon näkökulmasta katsottuna.


Pietiläisen puhetta kuunnellessa olisi toivonut hänen perehtyneen itse politiikkaan niin teorian kuin käytännönkin tasolla, sillä puheesta paistoi läpi julkinen poseeraus itse asian kustannuksella; Pietiläisen ajattelun taustalla tuntuu vaikuttavan naiivi ajatus politiikan vaihtoehdottomuudesta johtuvasta tehottomuudesta, minkä myöntäminen on harvinaista poliitikolle - etenkin vihreille ja nostaa esiin kysymyksen: onkohan hän oikeassa paikassa tai ryhmässä? Poliittinen ajattelu on nimittäin sidoksissa muutoshaluun sekä reformimarginaalin eli jatkuvaan keskusteluun siitä, mitä politiikka on ja mitä sillä pitäisi tavoitella tai saada aikaan. Siksi ei ole samantekevää, miten pitää julkista puhetta ja kenelle se on suunnattu; Pietiläiselle pisteet kuitenkin siitä, että hän yritti ja toi mukanaan vihreää leikkisyyttä muutoin niin haaleaa kotkalaisvaltuutettujen kopiotodellisuutta piristämään. Pietiläinen on Kotkan johtavia viherpolitiikkoja, josta saattaa tulla tulevaisuudessa vielä kansanedustaja, kun demareita äänestävien valta väistyy luonnollisen poistuman kautta. Eikä Pietiläinen onnekseen ole kuin kotkalainen tv-toimittaja Antero Kekkonen, jota arvostettiin aikansa säihkyvänä televisiojournalistina pysähtyneisyyden aikana 70-luvulla, juuri siksi että hän uskalsi ja osasi panna kampoihin puuta heinää puhuneille sen ajan tärkeileville pikkupoliitikoille suorissa lähetyksissä. Demaripoliitikoksi tultuaan sädekehä himmeni, ja hän jähmettyi kiusallisesti patsaaksi toistelemaan tyhjiä poliittisia fraaseja ontolla televisioäänellään. Sama tyyli ja samat puheet poliitikon suusta eivät olleet enää yhtä kiinnostavia. Sitä paitsi, hänestä entisestä metsästäjästä, oli tullut kansanedustajuuden myötä valtamedioille vapaata riistaa, ristiriita joka näkyi aluksi muiden toimittajien suhtautumisessa entiseen kollegaansa siinä, ettei kukaan uskaltanut kirjoittaa hänen vakavista mielenterveys- ja alkoholiongelmistaan, ennen kuin vasta sitten kun se oli jo liian myöhäistä ja mies munannut niin maineensa kuin menettänyt vähäiset viimeiset ystävänsäkin.