Pink Narcissus

Teksti Harald Olausen

Luchino Viscontin Kuolema Venetsiassa (1971), István Szabón (s.1938) Mephisto (1981) ja Eversti Redl (1985), R. W. Fassbinderin Querelle (1982), Pasolinin ja Jarmanin elokuvat sekä televisiosarja Mennyt maailma (1981) jotakuinkin edustivat aikoinaan heterovaltakulttuurin hyväksymiä ja kaupalliseen levitykseen päässeitä homotarinoita. Mephisto ja Eversti Redl olivat aikansa suuria hittejä taide-elokuvapiireissä, mutta melko perinteisesti toteutettuina ja varman päälle pelattuina myös yllätyksettömiä. Kuolema Venetsiassa oli taas monen mielestä liian kirjallinen ja eteerinen, Querelle liian surrealistinen, Pasolini liian himokas, ärsyttävä Jarman (tietenkin myös omasta mielestään) taas liian älykäs. Mennyt maailma oli epätodellinen nostalgisuudessaan – ja esimerkkejä löytyisi lisääkin. Oli vain ajan kysymys, että liian poliittiseksi ryhtyneelle Fassbinderille löytyisi jostain vakavasti otettava manttelinperijä, varsinkin kun Divinen (1945–1988) keksineestä amerikkalaisohjaaja John Watersista (s.1946) ei siihen ollut. Mutta palataanpa päivän kuumaan aiheeseen, eli Brittish Film Instituten eilen julkaisemaan artikkeliin queerelokuvista.

"Stonewallin jälkeen, mutta ennen AIDS-kriisiä, underground-elokuva siirtyi marginaalista valtavirtaan ja siitä tuli kuuma hitti "keskiyön elokuva" -buumin ansiosta, jossa näytökset olivat erittäin yhteisöllisiä ja rituaalisia. Tässä ympäristössä queer-elokuvaa esitettiin äänekkäälle ja arvostavalle yleisölle, rikkoen tabuja ja ennakkoluuloja "hyvästä" mausta."-BFI:n nettisivut. huomasin tämän artikkelin BFI:n nettisivuilta. Se on tehty keskikesän juhlan juhannuksen kunniaksi. Otin sen tähän esille perttavaksi, koska olen hieman eri mieltä - vain vähän ja nekin vähät vain muutamissa painotuksissa ja kommenteissa. Minusta avain queerelokuvaan on tanskalaisfilosofi Søren Kierkegaardin (1813–1855) keskeinen väite siitä, että vain ironialla ymmärrämme väärät tulkinnat. Hän väitti äärettömän kiinnostuneelle intohimolle pienenkin pilkan olevan ehdottoman tärkeän.

Tässä olisi ollut se ammottava kuilu, mitä olen tarjonnut kurottavaksi umpeen teorian ja käytännön elokuvamaailmassa mm. tulkinnoilla Querellestä, ja sen merkityksestä niin kirjana, elokuvana kuin mestariteoksen kykynä eksyä ja löytää jotain uutta niin edestä, takana kuin sivuiltakin. Jean Genetin suora ja raju homoerotiikkaa räiskyvät kirjassa, mutta ennen kaikkea ikonisessa Querelle-elokuvassa, mikä edustaa harvinaista homohardcorea puhtaimmillaan. Mutta myös muuten, kuten Genetin Ruusun ihme (WSOY 1968) -kirjan takakannessa, mikä kertoo paljon siitä heteroilta piilossa olevasta homomaailmasta, mitä homoelokuvat yrittävät tehdä näkyväksi, muistuksena ettei homous ole mikään partiolaisten kevätretki tai kehopositiivisten sateenkaaritätien virkkuutyöpaja. Ei sinnepäinkään - sateenkaaren kanssa sillä ei ole tietenkään mitään yhteistä.

Genetin vankila on yhtä aikaa alastoman todellinen ja näynomainen. Ahtaan ympäristön esineet ja ilmiöt muuttuvat hänen luovassa näkemyksessään vertauskuviksi ja heijastavat kaikkea olevaa. Genet on kehittänyt proosatekniikan, jossa alamaailman slangi ja upea kuvakieli muodostavat suggestiivisen kokonaisuuden. Kyse on himosta, anonyymistä saamisesta sekä antamisesta. Maailma on alastomimmillaan vain minun himoni. Genetin kieli on hedonistisen nautinnon kiertoilmaisua. Homon raju alamaailma salakielineen ja koodistoineen tylsäksi ja vaihtoehdottomaksi koettua heteromaailmaa vastaan, on jyrkän vastakohtainen; siinä ei ole ystävyyttä – ei edes perhettä. On vain minä ja minun himoni, niin kauan kuin ne kestävät. Homo ajattelee vain oman himonsa tyydyttämistä. Se saattaa yllättää sateenkaarimaailman vauvanhajuisiin väitteisiin uskovan idealistisen heterolukijan ikävästi, ja tuottaa pettymyksen. Kuva on vääristynyt ja käyttökelvoton muuhun kuin puppuun. 

Nykyään imeliä homoelokuvia ei voi palkita, koska ne ovat vain purkkaa. Gay-Casablancaksi kutsuttu Hämähäkkinaisen suudelma ja Taxi zum Klo olivat aikoinaan hyvinkin merkittäviä homoelokuvia siksi, että niissä on yhteiskunnallista sanomaa, vallan kritiikkiä ja oivallista psykologista sekä kirpeän raadollista ihmisyyden (ja homouden) ahdingon kuvausta, missä henkilöt elävät sadistisen heteromachoyhteiskunnan alimmilla rappusilla pettäjänä tai petettynä. Hurtin esittämä Molina ei ole maailman ihanin ja rakastettavin henkilö. Ehkä hän on siksi kiinnostavampi kuin monet muut yhtä surkeassa jamassa olevat kanssasisarensa, koska hän vain on mitä on, aika paska tapaus mutta aito sellainen. Ja miten: hänessä on jotain imelän vastenmielistä. Jutun juju ei sittenkään ollut se mainostettu elokuva elokuvassa, missä Hurt kertoi näyttelijä Sonia Bragalle (s.1950) saksalaisen, toisen maailmansodan aikaan tehdyn elokuvan juonta, vaan jotain muuta: ihmisen loputtoman petturuuden ja intohimon hinta. Juuri sitä alleviivaa camphenkinen Luis Molina, joka on homoutensa takia vangittu ja hyljeksitty somistaja.

Yhtäkkiä homoelokuvia tuntuu löytyvän ja näkyvän kaikkialla. Netin suoratoistopalvelut oikein kilvan keskenään pursuvat niitä, ja Ylen Teemakin kunnostautuu aina kesäkuussa Priden aikaan esittämään homoelokuvia, kuten vuonna 2023 Treffit Amberin kanssa (2020), Ainiaaksi (2019), Matthias & Maxime (2019), Eisenstein Guanajuatossa (2015) ja Carol sekä taannoinen Oscar-voittaja, jo mainittu Moonlight (2016), joka on yksi maailman kauneimmista elokuvista. Kaukana ovat ajat, jolloin homot olivat joko valkokankaan pahiksia tai unohdettuja hylkiöitä yhteiskunnan haisevan tappavasta marginaalista. Homoelokuvilla on ollut niin suuri kysyntä, että niitä on tehtailtu viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana etupäässä laadusta välittämättä. Sanoma on sama: ollaan ylpeitä sisaruksistamme ja itsestämme (jos sattuu olemaan homo tai joku seksuaalisen vähemmistön nykyisin laajaan kirjoon kuuluva ei-heterohenkilö), ja nautitaan seksistä sekä (homo)- seksuaalisen vapautumisen hedelmistä.

Homoelokuvissa on, tai pitäisi olla (kamala, jos se tärkein puuttuu) aina kyse sekä Thomas Mannin kuvaamasta yksinäisyydestä, että myös kadonneen ystävyyden kuvaamisesta, ja sen on uniikkia kärsimysnäytelmää tyylillä kuvattuna. Samettiääninen elokuvaesseisti Mark Cousins (s.1965) lähestyy televisio-ohjelmassaan Elokuvan tarina – uusi sukupolvi (2021) yhtä aikamme ehkä kauneinta, omaperäisintä ja visuaalisinta homoelokuvaa, palkittua Moonlightia (2016) tavalla, johon muut eivät ole aiemmin yltäneet, tai mitä he eivät ole rohjenneet tehdä (tässä samalla pieni piikki olemattomalle homoelokuvakritiikille ja kunnianosoitus Markille, joka itsekin on taiteilija, jonka kyllä huomaa hänen lyyrisestä otteestaan); kyseessä on kadonneen ystävyyden kuvaus. Markin mielestä Moonlightissa on sama tunnelma kuin taiwanilaisen Hou Hsiao-Hsienin (s.1947) kolmiosaisessa elokuvassa Three Times (2005); pitkiä sametinpehmeitä otoksia, arkoja, rakastuneita ihmisiä, yhdessä otoksessa soi taustalla kaihomielinen itämainen musiikki ja lauletaan niin hiljaa kuin mahdollista viimeisenä toiveena: ...vastaa, rakkaani tarvitsen vastauksen, rakas!

BFI:n nettisivuilla palautetaan mieliin 10 kautta aikojen parhainta levottoman 70-luvun queerelokuvaa, jotka olivat yhtä vaikuttavia oman aikansa julkiseen tajuntaan jysähtäneitä queerpommeja, kuin sen yöperhosmaiset huippukohdat, ennen kuin Amerikka heräsi Reaganin uuskonservatiiviseen heteroaikaan yhtenä aamuna, kun aurinko nousi Brooklynissä homot sekä muut sekalaiset seurakunnat siirrettiin häiritsemästä syrjään, ja Amerikka alkoi tanssia opetetuin askelin Travoltan imelien teinitarinoiden ja 50-lukulaisen jenkkimössön tahdissa. Ja kaiken keskelle tuli kuin jumalan vitsauksena ja vastaus homovastaisille valkoisille kristityille homorutto-AIDS, joka tarttui etupäässä miesten kanssa seksiä harrastaneille homomiehille. Mutta ennen kuin Fassbinder tekee mullistavan homosurrealistisen painajaisunen nimeltään Querelle, näemme vielä miten 70-luku loi myös uusromantismin ja myöhemmin Suomessakin Aloha-lehden ympärille rakentuneen helsinkiläisten snobbareiden alakulttuurin, futuristit, sekä näytti raadollisimmillaan huumehöyryisen legendaarisen studio 51:n uhon, nousun ja tuhon (Liza Minneli, Andy Warhol, ja kaikki muutkin sädehtivät queerjulkkiset- unohtamatta tietenkään Truman Capotea, discomusiikkia ja Stonewallia).

Jotain arvokasta 70-luku osaa jättää jälkeensä. Sitten 70-luvun lopun, kun kaikki murtui, homomaailma keskinkertaistui, kaupallistui ja alkoi tarjota imeliä teinihomorakkaustarinoita putkeen, kuten alun perin brittiläistä Queer as Folk (1999) -televisiosarjaa (josta tehtiin amerikkalainen versio). Siitä tuli homoboomin aallonharjalla maailmanlaajuinen menestys, joka vaikutti myös myöhempien homoelokuvien- ja sarjojen räjähdysmäiseen suosioon kaikkialla maailmassa ja se vahvisti myös sateenkaarikaupallisuutta. Nettisivuillaan (kumma kyllä kukaan ei ole ottanut artikkelia omiin nimiinsä-ehkä se on yhteistyönä koottu vanhoista kritiikeistä) BFI:n kirjoituksen mukaan, nyt kun huumaava eroottinen fantasia Pink Narcissus on restauroitu ja palannut maailmalle, "sukellamme 1970-luvun keskiyön elokuvan pöyristyttävään, ja rajoja rikkovaan maailmaan valikoimalla elokuvia, jotka on suunniteltu järkyttämään, skandaaloimaan ja kiihottamaan." BFI esittelee siis tarkasti kymmenen ihan laadukasta queerelokuvaa, jotka järisyttivät sen ajan heteromaailmaa, mutta me keskitymme vain Pink Narcissukseen.

Nykyisin puhutaankin enemmän sateenkaarielokuvista. Usein ne ovat viihteen kaapuun naamioituja puhtaita propagandafilmejä, kuten halpahintainen tunnelman nostattaja Pride (2014), tai nyt muodissa olevan transsukupuolisuuden juhlistamista, kuten vaikkapa Tanskalainen tyttö (2015). Niin sanottuja sateenkaarielokuvia ja lapsille suunnattuja pehmohomopornoelokuvia sekä samanhenkisiä tylsiä, ja vain yhtä ja samaa tarinaa kertovia televisiosarjoja sekä yhdistää, että vaivaa pinnallisuus, tekopyhyys ja kiireellisen toiminnan tunne tyyliin nyt ei ole ajattelun aika, meidän täytyy toimia. ja niin tekevätkin pinkit sukankutojanaiset.

Mutta tukemalla vain yhtä ja ainoaa sateenkaarimaailman ideologiaa, teet hyvää vain niille, jotka ovat samaa mieltä sateenkaariprinsiipeistä. Tämän ajattelun mukaan tuet sukupuolivähemmistöjen asiaa katsomalla sukupuolivähemmistöistä tehdyn elokuvan, joka ei voi olla huono, koska se tukee hyvää asiaa, siitä huolimatta, että se on huono ja yrittää tuputtaa sinulle umpikonservatiivisia perhearvoja ja yllyttää kulutushysteriaan. Kyseessä on vääränlaisen kiireellisen toiminnan tunteen vahvistaminen. Se on nyt muotia JEES! Ja kun katsot huonon homoelokuvan ja uskottelet sen olevan hyvä, koska se tukee sorretun vähemmistön oikeuksien puolesta tehtävää työtä, olet tipahtanut siihen ansaan, mihin nykyisin sortokoneiston harjoittama pehmeä despotia haluaakin sinun jämähtävän. Muutut vaarattomaksi, sopeudut, etkä puutu enää sen jälkeen rakenteellisiin vääryyksiin tai suutu helpolla niiden tekemiin vääryyksiin, joiden toimesta olet manipuloitu näyttämään sympatiasi.

"Vuonna 1999 salaisuus paljastui. Vaaleanpunaisen narsissielokuvan (1971), tuon huumaavan, pastellisävyisen queer-elokuvaklassikon, ohjaaja paljastettiin James Bidgoodiksi. Pukusuunnittelija, elokuvantekijä ja varhainen "naudanlihakakkuvalokuvaaja" Bidgood kuvasi Pink Narcissuksen 1960-luvulla ahtaassa Hells Kitchenin asunnossaan herättäen henkiin keskustan huijarin kuumeiset fantasiat monimutkaisten miniatyyrien ja itse tehtyjen erikoistehosteiden avulla."BFI muistuttaa, että vuosien ajan elokuvan tekijyys pysyi mysteerinä, koska hän riitautui amerikkalaisen indie- ja hardcore-elokuvien levittäjän Sherpixin kanssa leikkauksesta. Oikeustaisteluihin sotkeutunut ja investointinsa takaisin haluava Sherpix otti editoinnin haltuunsa ja painosti Bidgoodia poistamaan nimensä projektista protestina. Elokuvan anonyymi tekijänoikeus korosti elokuvan myyttistä auraa. Oliko sen tehnyt Kenneth Anger vai Andy Warhol? Vai oliko Jack Smithillä, tuon pahamaineisen underground-klassikon Flaming Creatures (1963) ohjaajalla, osuutta näiden kuumeisten eroottisten unelmamaisemien luomisessa?

"Elokuvatutkija Juan Suárez ajoittaa vuoden 1996 kirjassaan Bike Boys, Drag Queens and Superstars historiallisen underground-elokuvan ajanjaksoksi vuodet 1961–1966: New Yorkin Charles Theatren keskiyön näytöksistä, jotka olivat ensimmäinen puolisäännöllinen underground-elokuvan näytös, Warholin huumeiden vaikutuksen alaisen eeppisen Chelsea Girlsin kaupalliseen menestykseen. Löyhänä liikkeenä underground-elokuva hylkäsi suurten studiotuotantojen sulavuuden ja ammattimaisuuden ja toimi perinteisten elokuvien esitys- ja jakelutapojen ulkopuolella. Sen sijaan se hiipi elokuvateollisuuden marginaalien läpi, kuten se teki suoraan" yhteiskuntaan."Jutun mukaan usein tarkoituksellisen amatöörimäisellä estetiikalla ja rajoja rikkovilla aiheilla ylpeillen underground-elokuva sai alkunsa halusta järkyttää, kiihottaa ja häiritä vallitsevaa tilannetta. Mutta jos 1960-luku oli queer-underground-henkisyyttä voi edelleen havaita amerikkalaisen 1970-luvun elokuvan viimeisiin aikoihin asti, jopa silloin, kun underground-yleisöt ja esityskanavat muuttuivat tunnistamattomiksi. Vaikka elokuva kuvattiin underground-elokuvan ollessa huipussaan, maisema oli muuttunut täysin Pink Narcissuksen ensi-iltaan vuonna 1971 mennessä."

Olen näistä asioista/ongelmista kirjoittanut aiemmin jo Vinokinosta vuonna 1989 tekemässäni ensimmäisessä homoelokuvajutussani sekä 2024 ilmestyneesa kirjassani Homoelokuvat ennen ja jälkeen Brokeback Mountainin. Kirjaa on myynnissä Helsingin keskustan ROSEBUD-kirjakaupassa. Brittiläinen homoelokuvaohjaaja Derek Jarman väitti homotaiteessa olevan kyse kahtalaisesta prosessista, johon liittyy halu olla sekä "sisäpuolella" että "ulkopuolella – tähän pohjautui hänen mielestään myös tunnettujen homotaiteilijoiden, Caravaggion ja Pasolinin tuotantojen ilmentämä levottomuus. Vanhaa homoelokuvaa kuvasi osuvasti Shakespearen Machbetista lainattu huudahdus: "Suru, jolla ei ole kieltä, kiduttaa vaivattua miestä. Suru etsii tietä päästäkseen ulos. Niinpä se rikkoo sydämen." Mutta upean Pedro Almodovarin elokuvat ovat toista maata.

"Almodovarin elokuvissa kaikki haluavat toisiaan. Ne ovat eroottisia unia, jotka eivät lopu koskaan. Mutta ovatko ne pohjimmiltaan sittenkin surullisia dokumentteja todellisen miesten välisen ystävyyden ja aidon ymmärryksen puutteesta? Kertovatko kaikki hyvät homoelokuvat loppujen lopuksi tästä? Almodovarille elokuva on perverssi poliittinen espanjalaisperformanssi hymy huulilla Salvador Dalin hengessä tyyliltään vastakulttuurin punk, kuten hänen alkuaikojensa hahmotkin. Kirja käsittelee homoelokuvia ennen ja jälkeen Brokeback Mountainin. Mukana ovat Pedro Almodovarin lisäksi mm. Pier Paolo Pasolinin, Rainer Werner Fassbinderin, Luchino Viscontin, Derek Jarmanin ja Won Kar Wain sekä Ang Leen unohtumattomat homoelokuvat sekä lisäksi arvioitavina mm. homoelokuvat Uhattu, Dear Ex, Firebird, I Love You Phillip Morris, Philadelphia, Hikinen iltapäivä, Simon, Hämähäkkinaisen suudelma, Maurice, The Blond, Isä meidän, Lahjakas herra Ripley, Norwegian dreams ja Guds Own Country sekä Beyto unohtamatta homodokkareitakaan, kuten Welcome to Chechnya tai Living Under The Radar - Invisible Men."

Kustantaja: Kulttuuriklubi, Sidosasu: Pehmeäkantinen, ean: 9789526668581, Ilmestymisvuosi: 2024. Kirjastoluokka: 77