R.I.P Sinead O`Connor

Teksti Harald Olausen

Sinead O`Connorin tie ei ollut se helpoin tie olla mitä on ja elää, niin kuin halusi muiden vastaväitteistä ja kiusaamisesta huolimatta olla ja elää. Mutta hän oli ja eli oman elämänsä kuten halusi, vaikka häntä vihattiin konservatiivisissa irlantilaispiireissä omana aikanaan enemmän kuin ruttoa, olihan hän tiennäyttäjä ja rohkelikko, jota seurasi, eivät vain tuhannet, vaan sadat tuhannet irlantilaiset aikana, joka kuristi äärinationalismin nimissä tavallista ihmistä kurkusta vieden henkilökohtaisen vapauden. Tie ei ollut helppo. Silti hän valitse sen - tai tie hänet - hämmästyttäen rohkeudella koko maailmaa, mutta aivan erityisesti 80-luvun ankean katolialaista Irlantia, mikä eli menneisyydessä jonkinlaista Prinsessa Ruususen unta odottaen vain rohkeaa herättäjäänsä.

Sinead O`Connor oli tämä herättäjä mutta hän ei ollut mikään kaunis etuoikeutettu nuorukainen, vaan tavallinen lyhyttukkainen metsämenninkäinen, jolle ei ollut väliä se, mitä muut hänestä tai erilaisista asioista hänen ympärilleen sanoivat. Hän oli taistelija luonteeltaan aitoirlantilaiseen tapaan, sillä irlantilaiset ovat kansanomaisen rähinöintiin herroja vastaan äidinmaidosta imenyttä ja sisukasta porukkaa, jotka ovat tottuneet vahvemman anturan alla taistelemaan kovaakin vastusta vastaan, ja silti säilyttämään itsessään alkuperäisten luonnonlapsien harvinaisen herkkyyden vaalia unelmaa vapaudesta. Vapaus on veri, joka virtaa irlantilaissuonissa. 

Vapaus on myös vastuuta ja välittämistä toisistaan. Irlantilaiselle vapaus on myös omapäisyyttä - ja lakisuutta; saada olla ja hengittää vapaasti. Niin sen piti olla kaikkien muidenkin ihmisten kohdalla O`Connorin mielestä. Ei O`Connor ollut yksin tai tullut tyhjyydestä. Jo aikoinaan muinaiskelttiläinen yhteiskunta muodostui laajennetuista perheyhteisöistä eli klaaneista. Heillä ei koskaan ollut yhteistä kuningasta tai valtiota. He elivät vapaudessa ja klaanit olivat elämän perusta. Vapaussota oli ainoa hyväksyttävä sota, jos nyt sodasta voi niin sanoa. O`Connorin ja muiden irlantilaisten vapaudenkaipuu- ja haaveet ovat juuri tätä samaa irlantilaisuuden peruskauraa. Suurin osa siitä, mitä koemme, näemme ja kuulemme, ei kiinnosta ketään. 

Joskus käy myös niin, että niistä kirjoittaneet saavat kyllikseen ja tappavat itsensä, kuten Pulitzer-palkittu kirjailija Anne Sexton. Ihminen hylkää usein jonkin aiemmin omaksumansa näkemyksen, jos vastakkaista näkemystä edustaa joku, jota hän suuresti arvostaa. Tylsinkin arki muuttuu salaperäiseksi ja jännittäväksi, kun se tervehtii meitä menneisyydestä. Mutta näin ei pitäisi olla. Siksi meillä on tarinat, laulut, kansanballadit ja O`Connorin tapaiset oman tien kulkijat niistä kertomassa joskus buuaksiakin vain palkakseen saaden. Hullunrohkeus pisti irlantilaiset uhkarohkeiksi välittämättä ympäristönsä kovasta painostuksesta ja vuosikymmeniä jatkuvasta maakuopissa verisenä makaamisista. 

Tragedioissa hulluus kulminoitui kolmeen kohtaan: pimeyteen, vaelteluun ja turmioon - näimme niissä myös valojen ja varjojen väliset, muuten arjessa tavallisilta silmissä piilossa olleet taistelut kuin järjen ja järjettömyyden välttämättöminä yhteentörmäyksinä. O`Connorin ajatukset veljellisyydestä olivat lähellä sosialistisia ajatuksia. Kun irlantilaisuus oli aiemmin ollut klaanien muodostamana hajanaista, alkoi se saada vasta 1980-luvulla yhteneväisiä radikaaleja piirteitä, jotka ratkaisivat yhteisön modernin kohtalon katolisen maan muuttuessa hyväksymään abortin ja homoliitot. Irlannin moderni kohtalo oli ollut taistella vaikeassa tilanteessa, jossa hyvä ei ollut jotain yleistä, jota vastasi yksi idea. Mutta vasta 80-luvulla se sai oikean muotonsa ja sisältönsä puhjeten kukkaansa, kiitos Sinead O`Connorin ja hänen seuraajiensa.