Rakkaus, joka kestää tuhon partaalle asti ei kuulu nykyajan hankkeisiin…

Teksti:

Harald Olausen

Tarina siitä miten seksi erotiikkana on paennut vankilasta ja valloittanut maailman...

https://www.mtv.fi/sarja/viiden-jalkeen-33001061000/miksi-seksi-on-yha-tabu-1380899

"Seksi on aina ajankohtainen aihe. Ennen siksi, että sukupuolikuria valvottiin niin tarkasti ja seksirikollisia nähtiin ja jahdattiin kovasti ja kaikkialla. Nykyään siksi, että seksi on vapautumassa pakkopaidasta ja etsii itselleen uusia vapauksia ja ilmenemismuotoja. Olen yrittänyt kuvata seksin kenttää kokonaisuudessaan, siten kuin sen nykyään ymmärrän. En ole kiinnostunut tilastoista. Osmo Kontulalta voi aina kysyä, jos kaipaa faktoja, sellaisia kuin montako yhdyntää kuukaudessa keskimäärin on normaalilla avioparilla, joka on ollut vuoden naimisissa ja kuinka tämä luku vertautuu normaaleihin aviopareihin, jotka ovat olleet naimisissa kymmenen vuotta. Ihmiset kuitenkin valehtelevat, kunhan vain kysytään. Esimerkiksi, kansainväliset tutkimukset osoittavat, että yleensä miehillä on panokumppaneita puolet enemmän kuin naisilla - miten se muka olisi mahdollista, jos kysymys koskee heteroseksiä? Kiinnostava tilastotieto, joka kertoo jostakin aivan muusta kuin todellisesta seksuaalisesta aktiivisuudesta. Moniko nainen saa orgasmin ja kuinka usein? Montako kertaa seksiä tietynikäisillä miehillä ja naisilla on vuoden aikana? Mikä prosentti aikuisista on hetero-, homo- tai biseksuaaleja? Kysymyksiä riittää, mutta miten on vastausten tulkinnan laita? Vain hullu kertoo totuuden, kun vieras kysyy"

Näin kirjoittaa tunnettu professori Timo Airaksinen tänään 2.2.2021 ilmestyvässä "Himon ilo - ajatuksia seksistä ja seksuaalisuudesta" (Bazar 2021) -kirjansa johdannossa. Seksuaalisuus on vakava huolenaihe monille ihmisille. Mutta miksi seksi on myös vaarallista monille, hän kysyy ja vastaa mm. näihin kysymyksiin kirjassaan. Kirja koostuu kolmesta osasta sekä alun esipuheesta ja johdannosta. Ensimmäisessä osassa puhutaan salatusta seksistä ja siitä miten siitä puhutaan ja kirjoitetaan tai ollaan siitä puhumatta, seksin ympärillä leijuvasta kauniista valheesta, syystä miksi seksiä on ja täytyy olla, seksin ironisesta luonteesta, rakkauden harhoista ja erotiikan kukkivasta puutarhasta, kysytään pitääkö seksin olla hyvää vai eettistä, eritellään mitä himo ja seksuaalinen halu ovat. Ja lopulta käsitellään homohimoja, johon Airaksinen on sekä haastatellut minua että käyttänyt muutamia tekstinäytteitäni homokirjoituksistani. Toisessa osassa mennään kohti pimeyden ydintä, pohdiskellaan outoja ja kummia haluja, kuvaillaan mitä paha ja rikollinen seksi ovat, tai miksi nuoret ja vanhat ovat "toistensa kimpussa", kun puhutaan siitä mitä ja millä tavalla saa puhua seksistä? Kolmannessa osassa pohditaan seksin etiikkaa ja politiikkaa, puhutaan vapaasta seksistä ja etsitään seksuaalietiikkaa, kuvaillaan seksin kontrollia ja etsitään seksuaalipolitiikan aakkosia sekä katsotaan tulevaisuuteen digihimon ja kyberseksin nimikkeiden alla. Lopuksi esitellään lupauksia paremmasta.

Himon ilot-kirjan perussanoma on, että hyvä seksi on aina ja ennen kaikkea lihallisesti nautinnollista. Eettinen seksi on puolestaan Airaksisen mukaan seksiä, joka onnellistuttaa molemmat osapuolet. Ihanteena on silloin seksi, joka on sekä nautinnollista että eettistä. Mutta lihallinen nautinto, kiima, himo ja hekuma, ei riipu yhteisen onnen tunteesta. Ensinnäkin lihallinen nautinto on aina ja ensisijaisesti yksipuolista Airaksinen muistuttaa:

"Sinulla on oma nautintosi ja minulla omani. Molemmat ovat omillaan. Onni puolestaan on yhteistä. Silloin nautinto on kokonaan riippumaton yhteisestä onnesta. Aivan saman lihallisen tunteen saavuttaa ilman yhteistä onnea, kun toinen viis veisaa toisen onnesta ja hekumasta tai kun toinen oikeasti välittää. Eettinen seksi saattaa olla laimeaa, siis kelvotonta. Onnellisia ollaan, vaikka ei oikein tunnu miltään. On kiva olla yhdessä. Olemme nauttineet toistemme nautinnosta ja siksi onnellisia, vaikka kummastakaan ei oikein tuntunut miltään, tämä on eettistä mutta huonoa seksiä."

Jos Lapin yliopiston professori Määttää kutsutaan leikillisesti rakkauden professoriksi, voisi ihan yhtä hyvin Airaksista kutsua myönteisessä mielessä seksiprofessoriksi, ellei se titteli olisi jo varattu tutkimusprofessori Osmo Kontulalle, jonka toki myös tunnen, koska olin 1980-luvun alussa vaihtoehtoisen kulttuuriyhdistys AURAn varapuheenjohtaja Kotkassa. Saman yhdistyksen puheenjohtajana toimi silloin Kontula. Kontula puhuu ja esiintyy paljon mutta ei ole kuin Airaksinen, joka on esimerkillisesti oman alansa johtava eetikko, joka tutkii kaikissa kirjoissaan vapautta filosofisena käsitteenä yksilön näkökulmasta, mutta aivan erityisesti tänään ilmestyvässä uutuuskirjassaan Himon ilot - ajatuksia seksistä ja seksuaalisuudesta.

Olen toiminut tämän sarjan kirjallisena agenttina ja tuottajana. Kirja on omistettu minulle ja olen siksi hieman puolueellinen siitä kirjoittamaan. Mutta kirja on erinomainen ja ehdottomasti oman alansa kärkeen kuuluva huipputeos, jota voi suositella lämpimästi niin Helsingin keskustakirjaston Oodin johtaja A-M. Soininvaaralle - Osmon (vihr.) kulttuuribyrokraattivaimolle - kuin myös saman kirjaston asiakastyöstä vastaavalle Laura Norrikselle tiimeineen.

Olen toiminut myös kirjan homo-osuuden asiantuntijana. Airaksinen on minua ja homouskäsitettäni, joka on sitä samaa ulkopuolista undegroundhomoutta Anton Rimbaudin henkeen, kuin mistä olen aiemmin kirjoittanut Jere Pelliselle omistetussa ensimmäisessä homokirjassani "Egyptin prinssi ja muita homonovelleja" (Kulttuuriklubi 2012), arvioinut kirjassa minua haastattelemalla luvussa "Homohimot tänään". Professori Timo Airaksisen johtamassa suomalaiset arvot kriisissä kirja- ja tutkimusprojektissa (2019-2023), johon myös kulttuurisfilosofinen nettilehti digivallila.com kuuluu, on aiemmin ilmestynyt Timo Airaksisen "Markiisi de Saden elämä" (Kulttuuriklubi 2019 - esipuhe Harald Olausen), Timo Airaksisen "Jäähyväiset uskonnolle - henkisyyden puolustus" (Bazar 2020) sekä Timo Airaksisen "Hyvinvointivaltion hylkäämät" (Bazar 2020), ja omana laitoksenaan Timo Airaksisen ja Heta Gyllingin "Suvaitsevaisuus - erään taistelun kuvaus" (Arktinen banaani).

Himon ilot -kirja päättää edellä kuvatun kolmiosaisen sarjan Suomalaiset arvot kriisissä. Himon ilot-kirja on Airaksisen mukaan parodia eli "ivamukaelma". Miksi juuri parodia? Airaksinen vastaa, että usein parodinen vaikutelma luodaan liioittelemalla kohteena olevan tekstin joitakin piirteitä; sitten sanotaan, että parodia vaatii lukijan kompetenssia eli tietoa, kykyä ja alan osaamista. Mutta ei Airaksisen mielestä sellaista termiä kuin "parodia" pysty määrittelemään, yhtä vähän kuin ivaa, ironiaa, sarkasmia ja kyynisyyttä - tai normaalia seksiä.

Tehokeinot ovat kielen salaisuuksia, joka tekee niistä entistä tehokkaampia ja kiehtovampia; kirja esittää erään parodian arkielämän siveysnormeista ja säädyllisyyden vaatimuksista, tai eräästä etiikasta ja sen normien rikkomisen hurmiosta. Paras seksi ylittää aina itsensä ja siksi se myös pelottaa ja ahdistaa. Seksi on Airaksisen mielestä luovaa kahdessa mielessä: tulee lapsia ja syntyy uudenlaista seksiä. Lapsia hoidetaan, seksiä uusinnetaan. Kaikki tämä perustuu sille ajatukselle, että seksi itse on oikean, kunnollisen, siveän ja tavallisen elämän toinen puoli, väärä puoli, parodia, ivamukaelma, jonka tyylilaji on groteski:

"Ruusuiset haaveet ovat haaveita, mutta kun päästään itse asiaan, näky ei ole kaunis, eikä se ole minun vikani. Seksi on joka tapauksessa arkielämän ja sen normiston groteski parodia. Ihmisen on aivan pakko panna. Aikoinaan kauan sitten ei ollut arkielämää, oli vain elämää. Alkeellinen ihminen kai söi, nai ja tappeli sen kun ehti, ihan apinoiden tapaan, mutta se aika on ollutta ja mennyttä. Nyt me elämme sivistynyttä arkielämää, jolloin seksi on arkielämän groteski parodia, sen käänteiskuva ja eräässä oudossa mielessä myös totuus. Ei ihme, että seksi kätketään lapsilta. Elämä kuitenkin alkaa seksistä, sitten se, seksi, piilottaa luonteensa ja tehtävänsä ja teeskentelee olevansa jotakin aivan muuta. Ihminen keksii siveyden hyveen ja kieltäytymisen etiikan piilottaakseen groteskin, mutta mitä siitä seuraa, siitä kerron tässä kirjassa. Apina meissä pysyy kontrollissa - paitsi seksin tiimellyksessä. Kiima riisuu vaatteet ja himo sivistyksen kahleet. Ei ihme, että seksin kontrolli on kontrollin ensimmäinen laji, väkivallan kontrolli toinen ja muut elämän hillitsimet sitten kaukana perässä. Hyvät tavat kuuluvat ruokapöytään."

Juuri tätä Airaksinen tarkoittaa kirjoittaessaan seksin olevan sivistyneen elämän parodia, mutta samalla seksi parodioi itseään tavalla, jota myös perverssiksi sanotaan. Seksi on siis Airaksisen mielestä parodia, joka kääntyy itseään koskevaksi karkeaksi pilaksi. Seksi ikään kuin pilaa arjen ja sitten itsensä, kun hyvä kiima huipentuu perverssissä, tempuissa, joita tuskin voi enää seksiksi kutsua. Seksi ei pysy kuosissa vaan ylittää koko ajan omat rajansa ja siten muuttuu oman itsensä parodiaksi. Kerron näistä asioista, ja erityisesti homonäkökulman unohdetusta syrjäisestä puolesta surullisia tarinoita suomalaiset arvot kriisissä kirja- ja tutkimusprojektiin kuuluvissa queernovelleissani "Homolulu" (Kulttuuriklubi 2018) ja "Päättyneitä tarinoita" (Kulttuuriklubi 2019) sekä "O`GAY (Kulttuuriklubi 2020) -novellikokoelmissani, joita löytyy usean kirjaston ns. sateenkaarihyllystä lainattaviksi. Taitaa olla jopa lempikirjastojeni Iisalmen ja Kouvolan kaupunginkirjastojen tavallisissa kokoelmissa. Kirjoja voi lukea myös ilmaiseksi osoitteesta:

www.kulttuuriklubi.com

Seksi ei pysy kuosissa vaan ylittää koko ajan omat rajansa ja siten muuttuu oman itsensä parodiaksi on tämän kirjan keskeinen filosofinen teema ja sanoma, jota Airaksinen selostaa kirjansa aluksi; erityisen kummallinen luulo, joka on sisään rakennettu kristilliseen keskiluokkaiseen kulttuurimme, on Airaksisesta ajatus oikeanlaisesta seksistä, siis seksistä korjattuna ja kontrolloituna, kun lapsentekokin on tarpeellista ja perheen perustaminen niin mukavaa. Silti Airaksisen mukaan ajatellaan, että seksi on luonnostaan kaameaa ja törkeää puuhaa (totta), johon kuitenkin aika monilla on taipumus (totta) ja jonka vietinomaisuutta on mahdotonta torjua (totta). Pelastuksena tästä kauhistuksen alhosta on kuitenkin Airaksisesta ajatus siitä, että seksi hoidetaan juuri, sillä ainoalla ja oikealla tavalla, luonnollisesti eikä luonnottomasti. Tässä kirkonmiehet ovat pettäneet meitä oikein kunnolla uskottelemalla, että kristittyjen seksi ja sen normit ovat ainoita oikeita, siis vaniljaseksi:

"Katolinen selibaattipiispa on tuskin mikään asiantuntija, vai onko? Ehkä homoseksissä, mutta entä naisen kanssa? Pyhien miesten suosittelema seksi ei riitä nautinnoksi nautiskelijalle, siinä koko totuus. Paras olisi kysyä kaiken kokeneilta naispuolisilta seksin ammattilaisilta, kuten markiisi de Saden irstailijat tekevät kirjassa Sodoman 120 päivää. Naiset kertovat ja miehet matkivat. Kirjan rakenne on siis mimeettinen, jäljittelyyn perustuva, kun jäljittely tapahtuu kirjan kertomuksen sisällä. Tarkoituksena on käydä läpi kaikki seksin nautinnot, myös paheiksi kutsutut. Saden teos on myös Tuhannen ja yhden yön tarinoiden muunnelma, mutta tuhatta päivää ei kenenkään irstailijan kunto kestä."

Airaksinen on tutkinut sekä seksiä että rakkautta ja haluja filosofis-tieteellisesti monen kirjan verran. Rakkaudesta hän on kirjoittanut "Rakkauden vangit" (OTAVA 2001) -kirjan, missä kuvaillaan rakkautta ilman seksuaalista halua ja korostetaan rakkauden sekä seksin olevan kaksi täysin eri asiaa. Siinä oli alaotsikkona "Filosofisia tunnustuksia", vaikka ei Airaksinen omien sanojensa mukaan siinä mitään tunnusta, niin kuin ei tunnusta tässäkään kirjassa. Tuo kirja koski kuitenkin rakkautta, eikä siinä puhuttu seksistä, ja sopii siksi täydentämään temaattisesti Airaksisen populaareja teemoja halu, seksi, rakkaus.

Himon ilot-kirja kirja puhuu siis seksistä - ei rakkaudesta. Rakkaus ja seksi ovat kaksi aivan eri asiaa, kuten Airaksinen uutuuskirjassaan todistelee tuonnempana. Silti Himon ilot-kirja on tavallaan jatkoa, tai kolikon toinen puoli, Rakkauden vangit-kirjalle, kuten myös vaikkapa hänen kirjansa "Halun vallassa - onnellisuutta etsimässä" (Arktinen banaani 2015), mihin hän ei ottanut mukaan seksihaluja, mutta haluista tuo kirja kertoo aika paljon; Airaksinen on tutkinut filosofisia näkökulmia haluihin ja haluamiseen, ja erityisesti siihen, miten halu kietoutuu tunteisiin, millainen on halun irrationaalinen puoli ja tuoko halu onnellisuutta? Tai miten kulttuuri saa meidät haluamaan, sillä siitä huolimatta, että meillä on tietty käsitys kulttuurista, joudumme myöntämään, ettemme pysty sitä alkuunkaan myöntämään.

Taustana sille miksi Himon ilot-kirja on kirjoitettu on se, kun "Sinisessä kirjassa" (Arktinen banaani 2017) Airaksinen kirjoitti nyky-ympäristömme muuttuneen lapsellisiksi. Se ikään kuin huusi itselleen jatkona hieman syvällisempää teemaan perehtymistä. Tietoyhteiskunta ja sen mediat ovat hänen mielestään infantilismin palveluksessa tuottamassa todellisuutta, jota voi kuvata pornografiseksi. Tavallisen kansan suosimassa facebookissa sen näkee päivittäin. Esimerkiksi eräässä kasvisruokaryhmässä, missä roikun hyvien reseptien toivossa, oli tällainen ilmoitus: "Joku wokki. Keksikääs joku SEKSIKÄS nimi sille. Sis. Keittobanaania, sieniä, lehtikaalia, vihreitä papuja, kikherneitä, soijakastiketta, sipulia, valkosipulia, chilijauhetta."

Himon ilot-kirja on näennäisestä kepeydestään ja leikillisyydestään huolimatta tärkeä ja vakava puheenvuoro aiheeseen, joka on edelleenkin suurimmassa osaa Suomea ja maailmaa tabu, ja josta ei saa eikä uskalleta puhua avoimesti. Mutta mikä tärkeintä lukijan kannalta: Airaksinen oikoo uutuuskirjassaan vääriä käsityksiä ja luo uutta tulkintaa tutkimuksillaan seksistä ja sen merkityksestä nykymaailmalle -ja ihmiselle tavalla, jota harvoin näkee ristiriitoja silottelevassa kulttuurissamame tehtävän: hän nimittäin nostaa kissan pöydälle pyyhkiäkseen sillä koko pöydän, ja millä tavalla? Juuri silla samalla Airaksiselle tyypillisellä tavalla, jolla hän on oman tieteellisen työnsä lisäksi hurmannut laajan yleisön puheillaan ja kirjoillaan jo kohta neljänkymmenen vuoden ajan.

Ja vaikka proosallinen tyyli on kuin suoraan Singerin tai Bellowin kädestä, se ei ole proosaa: Airaksinen ei kirjoita omasta elämästään vaan puhtaasti tieteellisesti. Tässä kirjassa ei ole mitään piilotettuja viitteitä hänen oman elämänsä tapahtumiin ja kokemuksiin. Jos hän muistelee jotakin, hän sanoo sen suoraan. Siis: jos tämä kirja sisältää tarinaa, sillä ei ole mitään yhteyttä eläviin tai jo kuolleisiin. Sepite on Airaksisen mukaan sepitettä. Ja sen lisäksi tässä kirjassa on faktoja, filosofiaa, johtopäätöksiä ja seksiä koskevia teoretisointeja, joten sitä saa lukea tietokirjana. Airaksisen kirjan yksinomainen tarkoitus on avartaa näköaloja ja näkymiä sekä edistää pyrkimystä vapaampaan, hauskempaan ja tyydyttävämpään tasa-arvoiseen seksiin, siis suhteessa siihen mitä ennen on ollut ja mitä on joskus pidetty normaalina, luonnollisena ja sallittavana.

Palataanpa ajassa hieman taaksepäin, sillä tämä on hyvä muistaa. Airaksinen on kirjoittanut myös paljon julkisuudessa esillä olleen ja kiitosta saaneen "Markiisi de Saden filosofia (Gaudeamus 1995)"-kirjan, missä hän kirjoittaa Saden olleen omalla tavallaan moralisti, mutta hänen pääteemansa on haudattu syvälle viettikerrostumaan vaikeaselkoiseen ja näkyvistä poissaolevaan piiloon.

Se mikä tekee Saden edelleenkin kiinnostavaksi, on Saden maailma, mikä on täynnä nurin päin käännettyjä objekteja, jotka ovat kaukana tuttujen asioiden, kuten hyve, seksi ja rakkaus, sievästä peilipinnasta Airaksinen yrittää tarjota Sade-tulkinnassaan lukijalle metodin, jolla välttää Saden luoma inhon ja kauhun viidakko, sillä Sade on jotain paljon muuta kuin meidän päihimme iskostettu kuva sairaasta ja perverssistä julmurista, joka antoi nimensä seksuaalisille kamaluuksille ja kidutukselle.

Airaksisen mukaan eräs perverssin päämäärän olemassaolon yhteiskunnallinen seuraus on, että alistajat ovat kaiken sosiaalisen kontrollin ulkopuolella. Rankaiseminen, vaino ja jopa kidutus luovat miellyttävän käsikirjoituksen. Ja koska aika ei ole lineaarista, tuloksena oli vain paluu alkutilaan tai toiselle näyttämölle, jossa tuska aiheuttaa uuden purkautumisen. Ihminen asetetaan luontoa vastaan, joka on yhtä majasteettinen kuin käsittämätön ja valloittamaton vihollinenkin.

Monet sekoittavat edelleenkin virhellisesti de Saden ja Don Juanin toisiinsa. Sadelaisuus, humanismin vastustaminen antihumanistisesti, on täysin eri asia kuin tanskalaisfilosofi Sören Kierkekaard kuvaama "donjuanismi" aistillisuuden kategoriana, jolla oli paikkansa maailmassa jossain aistillisuuden ja synnintunnon välillä. Hieman yllättävää on havaita se, että "aistillisuuden kategoria" on itse asiassa kristinuskon tuote, joka syntyi siitä kun kristinusko sulki hengen pois aistillisuudesta. Airaksisen Sade-tutkielmasta kaikki alkoi. Hän osoittaa, miten Sade yrittää yhdistää filosofiaa ja kirjallisuutta siten, ettei lopputulos ole oikein järkevästi ajatellen kumpaakaan. Saden tekstit ovat rienaavia ja kuvaukset säädyttömiä. Sadelaiset pitävät kivusta, palvovat kaikkea, jota ei voi kunnioittaa, ja nauttivat siitä, mikä on inhottavaa.

He tavoittelevat mielihyvää, joka nyt käsitetään kärsimyksen termein. Siitä huolimatta Saden maailma Airaksisen mukaan lopultakin meidän kaikkien maailma, ainakin painajaisunissamme, sekä lievinä että karkeina sovelluksina - kukaan ei jää siitä osattomaksi. Siksi se on niin pelottava ja torjuttava. Se on kielletyn, pannaan julistetun ja torjutun valtakunta. Itse asiassa sitä ei ole edes olemassa Airaksisen mielestä, koska se on niin täynnä ironiaa, kaksimielisyyksiä, moniselitteisyyttä ja ristiriitaisuuksia - ja juuri siksi se onkin olemassa, vaikka se sen ensin kieltää ja mieli torjuu sen. Vasta nyt voimme esittää jälkikäteen kysymyksen siitä, kuinka de Saden näkemys on silloin voinut näyttää niin väärältä, vaikka hän ensimmäisenä ensimmäisten joukossa ymmärsi mielen hallitsematonta irrationaalisuutta - hurmosta, ja sen jatkuvaa muutosta kaiken epävarmuuden keskellä? Tai että kyse oli lopulta vain ihmisessä vellovista ja hänen toimintaansa määräävistä haluista, jotka olivat sekä väistämättömiä että voittamattomia, ja että niistä oli juuri siksi vaikea päästä eroon?

Markiisi de Sade on haaste kenelle tahansa, joka lukee hänen kiellettyjä romaanejaan, kuten Airaksinen kirjoittaa Sade-kirjansa johdannossa esitellessään systemaattisen tutkimuksensa teemaa. Kyseessä on rankka tutkielma pahuudesta siinä yksityisyyden maailmassa, joka on yhteiskunnassa ilmenevän pakottamisen vainon, rankaisemisen ja sodan peilikuva. Sade-kirjoja voi lukea yhdistelemällä kirjallisuuskritiikkiä ja moraalifilosofiaa, sekä yhteiskuntakritiikkiä että retoriikkaa. Mutta Airaksisen Sade-kirja voi toimia myös sekä johdatuksena seksin filosofiaan tutustumisessa että Airaksisen joskus vaikeaselkoiselta vaikuttavan syväajattelun maailmaan tunteista ja järjestä sekä niiden ongelmallisesta suhteesta toisiinsa.

Puheet tunteesta ja järjestä sekä niiden ongelmallisista suhteista eivät olleet vieraita länsimaisen älyllisen sivistyksen luojille Platonille ja Aristoteleellekaan, sillä jo Platon kehotti meitä lähestymään tunteiden ja järjen suhdetta ikään kuin tunteet olisivat hevosia, jotka järki on valjastanut ohjaimiinsa; Aristoteles on käsitellyt tunteita "Retoriikka II" (Gaudeamus 2005) -kirjassaan, joka käsittelee lähinnä logosta, ethosta ja pathosta. Ethosta käsiteltäessä Aristoteles kuvaa erilaisia ihmisluonteita, suhteessa luonteenpiirteisiin (hyveet ja paheet), tunteisiin, ikään, sosiaaliseen asemaan sekä syntyessä ja eläessä koettuun onneen, joiden hän uskoi syntyneen järjen harkintana itsenäisiksi reaktioiksi ulkoisen maailman tapahtumiin.

Vapaus ja nautinto ovat historiassa yhtä vaarallisia kuin eroottisuus. Sokrates sanoi nautinnosta, että sen joka pysyy kaikesta tällaisesta syrjässä eikä osaa nauttia siitä, ei kannata elääkään, sillä se joka ei välitä ruumiinnautinnoista, voisi ihan yhtä hyvin olla kuollut. Georg Buhnerin näytelmässä Dantonin kuolema, vapaus oli vahvasti eroottinen voima. Robespierre uskoi Dantonin haluavan pysäyttää vallankumouksen valjakot pahamaineisten ja irstaiden bordellien eteen - Dantonia epäiltiin hänen halustaan raiskata vapaus, sillä Danton rinnasti vapauden huoruuteen. Vapautta voi ajatella elämän tärkeimpänä arvona, jolloin siihen kuuluu sekä oikeus omaan yksityiseen minään että vapaa mahdollisuus toteuttaa itseään myös seksuaalisesti, sekä Michel de Montaignen muistutus siitä, että ihminen voi olla vain oma itsensä, muuten hän vain olisi olevinaan, jolloin vaarana on tekopyhyys, teeskentely ja valehtelu. Juuri tämä harvinainen yksityisen ihmisen absoluuttinen vapaus lähtökohtana toteutuu tai heitetään julkisuuteen koepallona ensi kerran vasta markiisi de Saden ajatuksissa ja teksteissä, muuttuen ikään kuin Sokrateksen sanoista lihoiksi pitkän tauon jälkeen perverssillä leimakirveellä varustettuna.

Mikä tekee professori Timo Airaksisen puheet ja kirjoitukset kiinnostaviksi ja tarpeellisiksi yhä sielultaan vanhatestamentillisen agraariajan syyttelevässä ja holhoavassa Suomessa (otetaan esimerkiksi Airaksisen netistä kirjan julkaisupäivänä löytämä järkyttävä todiste "taivaallisesta pimeydestä", mikä oli vielä hieman yli sata vuotta sitten täyttä totta koko maailmalla ja on sitä edelleenkin trumpistien keskuudessa USA:n ns. Raamattuvyöhykkeellä:

"Löysin netistä tämän. Uskomatonta tuo kristinusko, kuin jostakin aivan vieraasta maailmasta, siis kuin UFO olisi tullut lihaksi ja puhuu suomea. Mistä näitä sikiää?", Airaksinen kysyy järkyttyneenä löydöstään:

"Saarnasin kerran suuressa kirkossa, joka oli täynnä tällaista melua. Ylistyslaulun aikana, pastori ja urkuri lietsoivat ihmiset hurmioon. Seurakunta lauloi ja taputti käsiään koko tunnin. Jonkin ajan kuluttua tunsin itseni aivan huonovointiseksi. Rukoilin: 'Herra, täällä ei ole kaikki oikein. Tämä ei ole kansan ääni, joka on voitanut syntinsä.' Vuotta myöhemmin paljastui, että pastori ja urkuri olivat homoseksuaaleja. Kuitenkaan seurakunta ei ollut havainnut sitä johtajistaan, koska he eivät olleet tarpeeksi syvällä Jumalan sanassa. He sen sijaan olivat seuranneet melua, joka kuulosti iloiselta, mutta joka johti heitä tuhoa kohti."

LUKEKAA ITSE: https://worldchallenge.org/fi/content/kuinka-ilo-herrassa-s%C3%A4ilytet%C3%A4%C3%A4n?

Se, että vaikka Airaksinen vannookin valistuksen ja modernismin nimeen, esimerkiksi kokiessaan taistelevansa romantiikkaa vastaan valistuksen nimissä, hän ei pysty omien sanojensa mukaan vastustamaan postmodernin viehätystä; jakamattomat ihmisoikeudet, vapaudet ja tasa-arvo ovat yhä Airaksiselle tärkeä arvo ja osa valistusta ja modernisaatiota. kuten seksikin. Hän katsoo nykypäivää nykyihmisen näkövinkkelistä ja huomaa kasvoillaan raikkaan tuulen olevan juuri sitä innostavaa olemisen ja tekemisen vapauteen kutsuvaa, mistä ihmiskunta on aina haaveillut. Modernisaatio taas merkitsee hänelle edistystä ja vapauden voittoa vanhoista tulkinnoista, perinteistä, kuten Aristoteleestä, jonka mukaan kaikella oli oma sisäinen päämääränsä - "teloksensa", joka sen oli tarkoitus saavuttaa.

Ongelmallista nykypäivän näkökulmasta on se, että Aristoteleelle se oli onnellisuus, jota hän piti ihmiselämän teloksena, kun hän erotti toisistaan oleelliset ja satunnaiset ominaisuudet. Airaksiselle se on taas vapaus olla mitä on välittämättä muiden vapautta kahlitsevista määritelmistä. Silti Aristoteles rohkaisi erehtyessäänkin omana aikanaan uusia ovia aukovaa älyllistä ajattelua, joka on erittäin harvinaista aina silloin, kun kyseessä oli jokin visainen ongelma, johon ei ole löytynyt vastauksia tavallisen arki-ajattelun keskellä siksi, että samoin salaa mielessään ajattelevat ihmiset pitivät päähänsä pälkähtänyttä mahdollista ratkaisua niin uskomattomana ja siksi lähes täysin mahdottomalta, etteivät uskaltaneet sitä ääneen tuoda julki arvostamassaan fiksussa seurassa pelätessään munaavansa itsensä ja menettävänsä kavereidensa silmissä arvostuksen. Airaksisen älyllisen työn suunnannäyttäjänä tekee tärkeäksi se, että hän on yhteiskuntafilosofisissa ja eettisissä pohdinnoissaan uskaltanut olla vuosikymmenet rohkeasti eturintamassa toista mieltä kuin ns. suuri yleisö (se joukossa tyhmyys tiivistyy-giljotiinin nimellä kulkeva mielipidesilppuri).

Otan tähän esimerkiksi muutaman luvun, joista näkyy sekä Airaksisen proosallinen kirjoitustyyli, että myös hänen pohdiskelujensa syvällisyys. Esimerkiksi kirjan luvussa "Salattu seksi, teksti ja todellisuus" Airaksinen kertoo folkloristiikan professori Satu Apon esitelmän kansanomaisista seksiuskomuksista ja -tavoista. Professori Apo puhui kansan tavoista kansan kielellä, siis "ruma sana sanotaan niin kuin se on". Airaksinen siteeraa Simo Salmisen Pornolaulua, tai katukielellä, kun kuvaa miten Apo puhui v***sta kuin leivästä. Airaksinen kertoo eri tavoista puhua ja kätkeä puheeseen kiertoilmaisuin rumaksi koettu sana ja seksi. Esimerkit ovat kutkuttavia, kuten itsetyydytys, siis seksi itsensä kanssa. Esimerkiksi Woody Allenin tokaisu itsetyydytyksestä seksinä sen ihmisen kanssa, jota eniten rakastat. Mutta kuten seksin kieli, seksi itse on Airaksisen mukaan salattavaa, ei julkista, piilotettua. Mitä tämä kertoo seksistä? Mitä me yleensä piilottelemme? Vastaus: jotakin häpeällistä tai inhottavaa, jotakin joka ei sovi aisteillemme. Entä puheen inhottavuus, pahuus ja epätoivottavuus, siis salattavuus? Aivan sama varaus kuin seksiä kohtaan koskee myös seksistä puhumisen kielellistä ilmaisua: koska kielenkäyttö on liian rivoa ja siveetöntä?

Professori Timo Airaksinen on perinpohjainen tutkija. Kun hän on ensin käsitteitä ja niiden sisältämiä arvolatauksia purkanut ja punninnut ilmaisujen sisältämiä piiloviestejä, hän vasta pääsee kunnolla vauhtiin seuraavassa luvussa "Kaunista valhetta kaikki", missä hän pohtii kysymystä: miksi seksi on ja täytyy olla? Ja päätyy vastauksenaan kuvaamaan kaikkea tätä ihmiskuntaa hullunlailla pyörittävää sirkusta seksin perimmäiseksi ironiaksi - siitä tässä on loppujen lopuksi hänen mielestään kysymys - ehkä jopa absurdiasta. Ihminen on seksuaalinen olento, sille nyt ei kukaan voi mitään, hän muistuttaa. Mutta kellä onni on, se onnen kätkeköön, sanotaan. Tai sanontaa muunnellen, kellä seksi on, se seksin kätkeköön. Seksi on siis Airaksisen mukaan joka tapauksessa onnen osa ja tekijä, onnen lähde, ainakin silloin kun kaikki menee hyvin. Tai voi sanoa, että seksi on aina onnen lähde, kunhan vain on seksiä. Huono seksi ei ole seksiä, vaan seksin yritys, joka on päättynyt huonosti. Tässä oletamme Airaksisen mukaan siis puheen seksistä olevan arvottavaa ja normatiivista siinä mielessä, että seksi on aina hyvää seksiä eikä huonoa seksiä ole olemassa. Huono seksi on vain muka "seksiä". Epäonnistunut pano ei ole pano. Jos toinen jää vihaiseksi, sekin saattaa olla osa seksiä tai sitten ei, asiaa kannattaa pohtia.

"Hyvää vai eettistä seksiä?"-luvussa hän rusikoi amerikkalaista filosofi Thomas Nagelia, joka julkaisi jo vuonna 1969 artikkelinsa "Sexual Perversion". Kyseessä on seksuaalisuuden etiikan nimissä tehdyn käyttäytymisen normittamisen vaikeus ja kauhistus. Airaksinen ei yleensä viitsi puuttua filosofisiin julkaisuihin ja teorioihin, niin outoja ja yhdentekeviä ne hänestä ovat, paitsi filosofian tutkijoiden ja opettajien tausta-aineistona, kun harjoitellaan ja harjoitetaan esitettyjen ajatusten alas ampumista. Mutta miksi hän mainitsee Nagelin varoittavana esimerkkinä? Koska artikkeli on Airaksisen mielestä huolimaton sutaisu, arkkikonservatiivinen, keskiluokkainen, ennakkoluuloinen ja oudosti perusteltu kannanotto, sekä seksuaalisuuteen että seksuaalisuuden "poikkeamiin" tavalla, jota ei mitenkään pysty oikeuttamaan, ei ainakaan enää tänä päivänä. Airaksinen on kuin aikansa eikä ole erityisen kiinnostunut seksin ja seksuaalisuuden aiheuttamasta häpeän tunteesta, niin outo koko ajatus on hänestä tänä päivänä pornon ja vapaan paneskelun aikakaudella.

Airaksinen on kertonut aiemmin oman motiivinsa asian tutkimiseen muiden kirja- ja tutkimusprojektien yhteydessä olleen se vanha ja tylsä ajatus emansipaatiosta, joka muka seuraa asioiden ymmärtämisestä. Puolalainen tunnettu sosiologi Zygmunt Bauman, joka tunnetaan myös toteamuksestaan "Mitä pahuus on, on kysymys, johon on mahdoton vastata", puhuu kirjassaan "Notkea moderni" (Vastapaino 2002) hieman samaa tarkoittaen vaikeasti käsitettävästä ilmiöstä nimeltään vapaus, joka Baumanin mielestä tarkoitti kirjaimellisesti vapautumista kahleista. Hänen mukaansa se, että tunsi itsensä vapaaksi rajoituksista, vapaaksi toimimaan omien toiveidensa mukaan, tarkoitti tasapainon löytymistä toiveiden, mielikuvituksen ja toimintakyvyn välillä. Paha, siitä huolimatta, että sitä on kaikkialla ja paljon, on käsitteenä tuntematon ja vähän käytetty ja nykyisin moraalirelativistinen, hyvyys onkin katsojan silmissä; jokin voi olla aina hyvä riippumatta asiayhteyksistä tai olosuhteista. John Keeks sanoi pahan olevan pysyvä uhka ihmisten hyvinvoinnille. Airaksinen ymmärtää pahan olevan uhka ihmisen vapaudelle olla mitä haluaa, ja aivan erityisesti hänen haluilleen toteuttaa itseään tahtomallaan tavalla seksuaalisesti.

Airaksisen sukupolvi opetettiin ajattelemaan vapauden olevan välttämättömyyden ymmärtämistä (syylliseksi voi aina osoittaa John Locken patriarkaalisen absolutismin vastustamisena alkanutta liberaalia ajattelua ihmisistä vapaina ja samanveroisina). Toinen totuus oli, että ahdistus lakkaa, kun asian ymmärtää - valistus vapauttaa. Valistus on Airaksisen mukaan kuitenkin vain terapiaa. Mutta hän lisää, että tuskin asia on näin yksinkertainen. Ehkä on vain mukava nähdä kaikki asiat eri tavalla kuin tavallista. Kaikki uusi vanhan tylsyyden seassa virkistää. Uudet kuvitelmat ovat huvittelua, mitään ne eivät muuta. Sitten on olemassa vanha filosofinen pahe, kriittisyys ja halu kyynisyyteen. Se onkin Airaksisen mestaruuslaji, sillä tyhjiä tynnyreitä on hänen mielestään mukava potkia.

Airaksinen on kriittinen kyseenalaistaja, joka myös väittää, että kun ajattelee myönteisesti, luo samalla kuvitelman hyvästä maailmasta, jolloin myös väite maailman hyvyydestä on tosi. Siksi Airaksinen varoittaa, että myönteisessä ajattelussa silloin vaadittavan oman ajatustoiminnan merkitys on toissijainen, suhteessa asioiden mykkään hyväksymiseen - vaarana on nimittäin silloin itsepetos, tuo hänestä paheista yleisin. Ja kun onnistuu vakuuttamaan itselleen olevansa paras ja menestyksekkäin, on jo pettänyt itseään.

Kyse onkin kollektiivisesta huijauksesta ja harhautuksesta, josta Michel de Montaigne kirjoittaa "Esseidensä III" (WSOY 2005)-luvussa "Harhautuksesta", miten Quintilianus väitti tavanneensa näyttelijöitä, jotka olivat niin paneutuneita surijan rooliin, että itkivät vielä kotiin palattuaankin. Ja itsestään hän kertoi, että kun hänen piti herättää surua jossakussa toisessa, hän oli omaksunut tunnetilan niin väkevästi, ettei ainoastaan puhjennut yllättäen kyyneliin, vaan kalpeni ja kulki kumarassa kuin surun murtama mies.

Himon ilot on tärkeä kirja siksi, että se tutkii seksiä ja siihen liittyvää ongelmatiikkaa filosofisesti avartaen. Airaksisen uutuuskirja Himon ilot on tärkeä myös siksi, että seksistä on alettu puhua vapautuneemmin ilman rankaisupelkoa ja kirkon johtamien moralistien venkoiluja, mutta myös siksi, että koko länsimaisen sivilisaation mantereelta toiselle mantereelle, on hyökyaallon tavoin vallannut toinen ääripää: seksin sekoittaminen markkinointikeinona kaalimato.comin tavoin kaikkeen arkeen niin, että sen jo viehättävyys katoaa, ja itse himon ilo trivialisoituu menettäen nykyisessä nuoruutta ihannoivassa pedofiilivyoerismissaan alkuperäisen rajoja rikkovan vallankumouksellisuutensa.

Sen saman kuin Shakespearen Romeosta ja Juliasta näimme, ja myös Shakespearen kuuluisien rakkaussonettien (joita voi ihailla Derek Jarmanin HVS-kasetille rakeisena mustavalkofilminä Tarkovskille vastarunona toteuttamasta The Conversation-elokuvasta lukijana dame Judi Dench) viattomuutta ja puhtaan alkuvoimaisen eroottisen tunteen voimaa korostavana elämän yhtenä tärkeimmistä rakennuspalikoista.

Filosofi Airaksista voisi kutsua hyvän puolesta pahaa vastaan taistelevaksi "lempeäksi totunnaistapojen ja mukavuuden tappajaksi", sillä hänen näennäisen kiltin ulkokuorensa sisällä elää leikkimielinen ja ilkikurinen kaiken kyseenalaistava sokraattis-nietzscheläinen riidankylväjä, kun hän ymmärtää Nietzschen tavoin ihmisen epätoivon uskonnollisen riippuvuuden tuhoisana tuotteena. Ihmisen odotetaan Airaksisen mukaan tuijottavan lasittunein katsein sille tarjottuja ikoneita, joiden merkityksestä ei saa selvää. Valtarakenteet piiloutuvat mielikuvien taakse, eikä todellisuus siksi voi enää olla läpinäkyvä. Meidät vietellään mukaan leikkiin, joka tuskin on oman etumme mukainen, mutta joka muodostaa identiteettiä aivan uudella tavalla. Airaksinen kysyykin: mikä on tämä tapa ja mitä siitä seuraa?

Jo Sokrates, joka ymmärsi erottaa rakkauden ja seksin toisistaan, sanoi aikoinaan ilosta ja surusta, että vaikka me emme halua molempia, saamme ne molemmat väistämättä. Sokrates ymmärsi myös, että Eros on se, joka tätä maailmaa pyörittää. Daimoni, joka syntyi jumalten Afroditen järjestämissä pidoissa. Aterian lopuksi köyhyys, Penia, eli puute saapui kerjäämään. Silloin Poros, eli ratkaisu oli nukkumassa Zeuksen puutarhasta liian monesta nektarista juopuneena. Penia kävi pitkäkseen hänen viereensä, sillä hän halusi päästä eroon köyhyydestään hankkimalla Poroksen avulla lapsen. Näin syntyi rakkaus. Sen alkuperä selittää rakkauden luonteen ja piirteet. Penin poikana se on yhtä köyhä, puutteenalainen ja kerjääväinen. Afroditen synnynpäivänä syntynyt rakkaus on rakastunut kauneuteen. Poroksen poikana se on kekseliäs ja ovela.

Homoudesta Sokrateen aikana olen kirjoittanut Jere Pelliselle omistetussa kirjassa "Egyptin prinssi ja muita homonovelleja" (Kulttuuriklubi 2012) luvussa "Sokrateen vaiettu poikaystävä", ikään kuin etukäteen hyvissä ajoin proosallisen version Airaksisen "Rakkauden vangit" ja "Himon ilot"-kirjoista. Homoksi tiedetty Platon, joka oli myös Firentzen renessanssiHOMOnerojen suosikki, puhuu "vapaasta rakkaudesta" esimerkiksi valtioutopiassa (Valtio V 46Ib-e). Gymnasioiden homoudesta hän kirjoittaa mm. Kahrmides, Lysis ja Kilpailijat-dialogeissa verhoillun myönteisesti ja ihannoivasti. Mutta Laeissa homous ja seksuaalinen hillittömyys eli irstailu taas tuomitaan. Hyvä kysymys miksi? Silti esimerkiksi Pidoissa ei paljosta muusta puhuta kuin vanhojen ukkojen fyysisestä rakkaudesta nuoriin poikiin. Saul Bellowin kirjassa Mr. Rawelstein on kirjallisesti vaikuttavin nykyanalyysi Sokrateen oppien perillemenosta ja Eroksen voimasta sekä merkityksestä maailmassa, jota eivät enää kristilliset sormenheristelijät määräile. Ravelstein kertoo kirjassa, että ollessaan lapsi joskus 30-luvulla käsite "alaston totuus" oli muodissa.

"Ravelsteinin ajatukset avioliitosta olivat minulle (Saul Bellowin Ravelstein kirjan minäkertoja) jo tuttuja. Ihmisten yksinäiset kaipuut ja sietämätön eristyneisyys kukistavat heidät lopulta. He tarvitsevat juuri sen oikean, sen puuttuvan osan, jotta tulisivat ehyiksi, ja koska he eivät voi realistisesti toivoa löytävänsä sitä. Heidän täytyy hyväksyä sopiva korvike kumppanikseen. Kun he tajuavat, etteivät voi voittaa, he tyytyvät. Sukulaissielujen avioliittoja esiintyy harvoin. Rakkaus, joka kestää tuhon partaalle asti ei kuulu nykyajan hankkeisiin. Ravelsteinin mielestä taas mikään ei voinut kilpailla tämän sielun saavutuksen kanssa: "Tutkijat kiistivät, että sonetti 116 kerto miesten ja naisten rakkaudesta, ja pitivät kiinni väitteestään, että Shakespeare kirjoitti ystävyydestä. "Enin mitä voimme nykyaikana toivoa ei ole rakkaus vaan seksuaalinen kiintymys - porvarillinen ratkaisu boheemiuuden kaavussa. Mainitsen boheemiuuden koska meillä on tarve tuntea olevamme vapaamielisiä." Ravelstein opetti, että nykyoloissa me olemme heikoissa kantimissa. "Vahvat kantimet - ja tämän hän oppi Sokrateelta - tulevat luonnosta. Sielun ytimessä on Eros. Olen luultavasti puhunut tästä aiemmin. Kun puhun siitä jälleen, syynä on se, että minulle Ravelstein on ehtymätön, ja Ravelsteinille Sokrates oli ehtymätön. Sokrateelle Eros oli sielun keskuksessa. Jossa aurinko ravitsee ja laajentaa sitä, sillä molemmat heistä olivat liian samanlaisia ja lauloivat mieluummin kaipauksella kadotetuista ystävistä, ja menetetyistä rakkauksista, kuin antautuivat niihin todellisessa elämässä haavoittumaan ja putoamaan korkealta kukoistuksensa kauniista pilvilinnoista."

Mutta mistä tässä "yhteiskunnan seksistymisessä" on oikein kysymys ja ketä se erityisesti palvelee? Onko se pelkästään huono juttu? Kaikki seksi meidän kulttuurissamme on edelleenkin Airaksisen mielestä harmaalla alueella, niin tukahdutettua seksuaalisuus on, kiitos kristillisten opettajiemme. Miten ihmeessä vetää raja oikean ja väärän seksin välille? Puhummeko pervoilusta vai mistä?, Airaksinen kysyy.

Kristityt ovat aina olleet kaikkea seksiä vastaan, joten se siitä. Mikä on se oikea laji seksiä, joka on valosta syntynyt? Halu on aina pahasta. Tästä on esimerkki - ei niinkään pitkän aikaa sitten - muutaman vuoden takaa "Kirkko -ja kaupunki"-lehden facebook-sivuilta, missä saimme lukea nykyisin "lähiöisoäitinä" itseään mainostavan entisen yliopistollisen kristillisen auktoriteetin kirjoituksesta kirjailijanimimerkki E. L. Jamesin vuonna 2011 julkaistusta, miljoonapainoksina levinneestä kirjasta "Fifty Shades of Grey". Se on hänestä yksinkertaisen kertomusrakenteen varassa etenevä viihteellinen, kirjallisesti vaatimaton kuvaus erilaisista sadomasokismia, alistamista ja sitomista sisältävistä eroottisista fantasioista.

Jaana Hallamaa kirjoittaa nimimerkillä "lähiöisoäiti" - mikä olisikaan luotettavampaa ja hellyttävämpää? Mummo ei varmasti pervoile. Mutta kun puhutaan esimerkiksi S&M maailmasta, isoäidin mietteet ovat oudosti asemoituja itse aiheen kanssa. S&M isoäiti on outo ajatus, vaikka olen varma, että monet heistä ovat isovanhempia. Seksi kuuluu kaikille, myös vanhemmille ihmisille, sillä seksin rajat ovat kaukana ja katto korkealla. Hallamaa väittää, että vääränlainen seksi on syntistä, paheellista ja jopa rikollista; hän kirjoittaa, "yleistyykö alistava ja kumppania fyysisesti ja psyykkisesti vahingoittava seksi?" Toisen vahingoittaminen on rikos, alistava seksi taas saattaa olla konsensuaalista, esim. orjasopimukset kahden aikuisen välillä. Monesta juuri alistaminen on kivaa, mutta vain seksileikkinä. Kipu tekee seksissä hyvää yllättävän monelle. Kaikilla on omat fetissinsä, sanoo tuntemani psykiatri, myös naisilla. Naisten alistamine kuuluu juuri sille patriarkaatille, jota kirkko on tukenut kaikkina aikoina. Nainen vaietkoon seurakunnassa. Seksissä naisilta ei ole kysytty mitään: raskaana ja paljain jaloin on nainen kohdallaan. Kirkon olisi hyvä siivota oma pihansa ensin, ennen kuin moittii muita. Hallamaan tapainen eliitti kyllä pärjää.

"Tunnemme viehtymystä myös haitalliseen, eivätkä nautinnon ja hyvää tekevän rajat osu yksiin. Mielihyvä saa keskittymään huonoihin asioihin",

- Mitä tähän rimanalitukseen enää sanoisi?

Hallamaa tuomitsee mielihyvän tavoittelun, ilman mielihyvää ei ole seksiä, siis Hallamaa tuomitsee kaiken seksin, aivan kuin huomaamattaan. Mitä jos kirkonmenot ja rukous tuottavat mielihyvää? Tietysti moni meistä tuntee mieltymystä haitalliseen, kuten tupakkaan, viinaan ja ankaraan vittuiluun (kuten minulla), mutta mitä tällä on tekemistä nautinnon ja hyvää tekemisen rajojen kanssa. Joskus teemme pahaa, joskus hyvää, joskus nautimme, joskus kärsimme. Ja sitten on seksiä, joka joskus on hyvää, joskus ei. Mutta miten seksuaalinen nautinto haetaan ja miten se saadaan, on asia erikseen.

Hallamaa voisi sanoa suoraan olevansa huolestunut raiskauksista, mutta niin ovat kaikki vastuulliset kansalaiset riippumatta siitä, kuinka himokkaita ovat muuten. Kunnon kristittyjen makuuhuoneissa tapahtuu kummia. Papit ovat pedofiileja, siinä missä muutkin ja vähän enemmänkin. Miten pärjää pedofiili pappi pääsiäisen kovassa valossa? Onko homous todella pahe? Mitä todella tapahtuu rippikoululeireillä? Ovatko kiihkeät lahkolaiset myös siveitä ihmisiä? Vapauttaako usko seksin orjuudesta? Hallamaa sorkkii ampiaispesää. Niitä on lähiöissä. Olisi hyvä, jos Hallamaan tapaiset siveyden sipulit pääsisivät eroon perverssin teemasta ja uskosta, että kaikki seksi ja siihen liittyvä nautinto vahingoittavat ihmistä. Seksi on vain seksiä, tarve, jota hoidellaan monin eri tavoin. Jos vahingoittaa toista, poliisi hoitaa asian. Jos vahingoittaa itseään, on paras mennä psykiatrille hoitoon. Muut sitten hakevat nautintoaan omalla tavallaan, joka herra paratkoon ei kuulu mitenkään muille eikä erityisesti siveyspoliiseille tai tiukkapipoisille uskovaishörhöille.

Hallamaa ei joko ymmärrä tai halua ymmärtää, mitä Emmanuel Levinas tarkoitti sanoessaan, ettei viisaus merkinnyt filosofian rakastamista vaan rakkauden viisautta. Hallamaan olisi pitänyt lukea Airaksista ennen kuin tuhlasi turhaan vuosia moiseen paatokselliseen puhkumiseen, sillä lähtökohdaksi kaikkeen nykyihmisen ajatteluun ja olemiseen tulisi ottaa Airaksisen "Todellisuuden kosketus" (OTAVA 1997) -kirjan napakat sanat:

"On mahdotonta sanoa, onko ihmisellä enää identiteettiä yhteiskunnassa, sillä sama koneisto, joka korjaa epäoikeudenmukaisuuden, korvaa myös identiteetin ja minuuden. Moderni ajatteli, että kunhan epäoikeudenmukaisuudet korjataan, ihminen saa elää ja kukoistaa omana itsenään. Nyt tiedämme, että näin ei käynyt. Postmoderni ihminen ajautuu organisaatioiden ja järjestelmän sisään niin, että kaikki on samalla kertaa oikeudenmukaista ja epäoikeudenmukaista, ja lisäksi koko ajan muuttumassa toiseksi muuksi. Mitään ei voi vastustaa, eikä ketään suosia. On aivan samantekevää, kuka minä olen. Sillä ei ole kuitenkaan mitään vaikutusta asioihin, ja jos nyt on, sama ei päde enää tulevaisuudessa. Siksi ihminen voi valita vapaasti, tai oikeastaan mielivaltaisesti, mihin kuuluu ja kuka hän on."

Palataan vähäksi aikaa takaisin notkean modernin pariin, mikä juontaa juurensa kaukaa "tiukan moraalin" keskiajalta, jota on usein väitetty pimeäksi, koska tiede miellettiin totuuden omistamiseksi ja siitä käytiin verisiä kiistoja; mutta toisin kuin on luultu, notkean modernin edellytykset, länsimainen individualismi ja vapaaseen markkinatalouteen perustuva talousetiikka syntyivät samaan aikaan.

Erityisesti jo krran mainittu John Locke on merkittävä kynäilijä. Hänen kirjoituksensa "Kirje suvaitsevaisuudesta (A Letter On Toleration)" sekä "Kaksi tutkielmaa hallitusvallasta (Two Treatises on Goverment)" käsittelevät tuona ajankohtana, 1600 -luvun lopulla, ajankohtaisia teemoja uskonnollisesta suvaitsevaisuudesta sekä perustuslaillista hallitusvaltaa sen jälkeen, kun hän oli siirtynyt Hollantiin maanpakoon osallistuttuaan salaliitoon, jonka tarkoituksena oli murhata sekä Kaarle II että hänen veljensä Jaakko II, ei siis mikään perinteinen filosofinynnerö. Locken merkittävin teos "Essee inhimillisestä ymmärtämisestä - An Essay Concering Human Understanding" yhdessä Isac Newtonin "Principan" kanssa ratkaisivat Michael Ayersin mukaan lopullisesti "jumalten ja "jättiläisten" välisen taistelun:

"Tämän kiistan osapuolet tunnetaan nykyään rationalisteina ja empiristeinä. Toisella puolella olivat ne ennen muuta kartesiolaiset uuden mekanistisen fysiikka-käsityksen puolustajat, jotka väljästi omaksuivat väljästi uusplatonistisen tiedeteorian. Sen mukaan tiedossa on kyse inhimillisen ja jumalallisten ideoiden välisestä yhteensopivuudesta. Toinen osapuoli pyrki sovittamaan uuden fysiikan vähemmän teologiseen ja enemmän aisteihin perustuvaan naturalistiseen tietoteoriaan. Heihin vaikutti ennen muuta epikurolainen Pierre Gassendi. 1700- luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikaan "Essay" ja "Principia" jättivät vähitellen kartesiolaiset kilpailijansa varjoon. Niiden varjossa muotoutui ja kasvoi seuraava merkittävä filosofinen suuntaus, idealismi."

Michel Ayersin mukaan Locke oli kenties Kantia lukuun ottamatta moderneista filosofeista kaikkein vaikutusvaltaisin, jolle Kant oli suuressa kiitollisuudenvelassa:

"Filosofiassa keskustellaan yhä edelleen siitä, onko Locken filosofian kaltainen mutta yksityiskohdissaan tarkistettu ja korjattu ei-dogmaattinen realismi järkevämpi kanta kuin sellainen idealismi, joka pääpiirteissään seuraa Kantia mutta jota on muokattu ja saatettu ajan tasalle. Tämä on kenties meidän aikamme keskeisin metafyysinen kysymys."

Mutta miten tämä liittyy Aiarksiseen ja hänen kirjaansa Himon ilot - ajatuksia seksistä ja seksuaalisuudesta? Hyvin, sillä Locken ajatus ihmisten luonnollisesta vapaudesta ja tasavertaisuudesta nojasi olettamukseen ihmisten velvollisuudesta suojella ja ylläpitää omaa elämää, "koska heille on annettu kyky toimia järjen ja moraalilain ohjaamina".

Locken ajattelussa "ihmisten luonnollinen vapaus" tarkoitti riippumattomuutta toisten ihmisten lainsäädäntövallasta. Locke on siis alkulaukaus liberaaleille teorioille auktoriteettejä vastaan näin vapaasti soveltaen, mutta ei tärkein. Tärkeätä on myös muistuttaa ihmisiä vapauden tiellä olevista vaaroista. Locke sanoi ihmisten toisten arvostuksen saamiseksi ja heidän paheksuntansa välttämiseksi olevan heidän toimintansa voimakkaimpia motiiveja, joka voi johtaa myös siihen, että ihminen ymmärtää vapautensa väärin ja toimii itseään vastaan, varsinkin jos häntä siihen ovelien puhujien toimesta yllytetään. Asia on ajankohtainen varsinkin nyt, kun elämme epävarmassa ja koko ajan omituisemmaksi muuttuvassa maailmassa.

Sosiologi Bauman on samaa mieltä. Hänen mielestään "elämme pelon aikaa" jatkuvassa epävarmuudessa ja avuttomina kyvyttömyytemme keskellä tekemään mitään silloin kun pitäisi. Siksi hän erottaa toisistaan tärkeän käsiteparin, "subjektiivisen ja objektiivisen vapauden", koska epäolennaisuuksien keskellä olennaisuuksia etsittäessä vastakohtien löytäminen on kaiken alku ja lähtökohta matkalla kohti olennaista ajattelua ja ongelmien asiallista analysointia. Samalla ne toimivat antiikin filosofisen perinteen mukaan myös dialektisina harjoituksina, joilla musta saadaan näyttämään haluttaessa valkoiselta ja väärä oikealta:

"Subjektiivisen ja objektiivisen vapauden erottaminen toisistaan avasi aivan oikein Pandoran lippaan, joka oli täynnä hämmentäviä "ilmiö vs. olemus"-tematiikkaan liittyviä kysymyksiä. Nämä kysymykset olivat filosofisesti toinen toistaan merkittävämpiä ja niillä saattoi olla valtaisia poliittisia seurauksia. Yksi kysymyksistä vihjasi mahdollisuuteen, että se mikä tuntuu vapaudelta, ei itse asiassa olekaan vapautta, että ihmiset saattavat olla tyytyväisiä osaansa, vaikka se olisi kaikkea muuta kuin "objektiivisesti katsoen" tyydyttävä - että he tuntevat itsensä vapaiksi, vaikka elävätkin orjina, jolloin heillä ei ole kiirettä vapauttaa itseään ja he tulevat luopuneeksi tilaisuudesta oikeaan vapauteen."

Baumanin mukaan tuohon käsitykseen liittyy kuitenkin oletus siitä, että ihmiset eivät välttämättä kykene arvioimaan osaansa, minkä vuoksi heitä täytyy jopa pakottaa tai houkutella, mutta vähintäänkin opastaa "objektiivisesti katsoen" olemaan vapaita. Lisäksi täytyy ruokkia heidän rohkeuttaan ja päättäväisyyttään taistella sen puolesta. Ehkä siksi peli on vaikeaa ja monimutkaista ja sai filosofi Richard Rortyn väittämään, ettei nykyfilosofeilla ole juuri muuta virkaa kuin ryhtyä rupattelemaan maailmasta sellaisena, kuin he sen näkevät, kukin omasta näkökulmastaan - sitä tukee ainakin Baumanin väite siitä, että vielä tätäkin synkeämpi aavistus jäyti filosofien sydämiä: ehkä ihmiset eivät halunneetkaan olla vapaita eivätkä pitäisi vapautumisen ajatuksesta, kun käy ilmi, millaisia koettelemuksia, ristiriitoja ja vastuuta vapauden saaminen tuo mukanaan, amerikkalaisen kirjailija Herbert Sebastian Agarin kuuluisan tokaisun tavoin; hän väitti totuuden, joka vapauttaa ihmisen, olevan totuus, jota ei kukaan halua kuulla.

Filosofit Alain Badiou ja Timo Airaksinen ovat toista maata. He ovat rohkeita ja uskaltavat. Airaksinen väittää kyseessä olevan maailman ja ihmisen suhteesta, ja löytää sitä kuvaamaan kolme erilaista peruskuviota; ihminen on maailmaa vastaan, ihminen on maailmassa tai ihminen luo oman maailmansa. Kyseessä on myös sanojen, kasvatuksen ja kulttuurin tavoin vallan mahdista mielissämme ja elämässämme, sillä valta asettuu meihin sisälle kulttuurin kanavia pitkin salakavalan luihusti ja tiukalla otteella hellittämättä meistä edes kuolemassa. Tästä kertoo Robert Triversin kirjoittama "Petos ja itsepetos ihmiselämässä" (Terra Cognita 2011) -kirja. Triversin mielestä aika olisi nyt kypsä yleiselle, evolutiiviseen logiikkaan perustuvalle petoksen ja itsepetoksen teorialle, joka periaatteessa pätee kaikkiin lajeihin, mutta aivan erityisesti meidän omaan lajiimme, ihmisiin:

"Olemme läpikotaisin valehtelijoita, jopa itsellemme. Yksi arvokkaimmista ominaisuuksistamme, kieli, sekä vahvistaa kykyämme valehdella että laajentaa sitä merkittävästi. Valehtelemme avaruudessa ja ajassa kaukana olevista tapahtumista, toisten käyttäytymisen yksityiskohdista ja merkityksistä, sisimmistä ajatuksistamme ja haluistamme jne. Mutta miksi itsepetos? Miksi meillä on ihmeellisiä aistielimiä informaation havaitsemiseksi, mutta vääristämme saamamme informaation?"

Trivers väittää meidän pettävän itseämme voidaksemme pettää muita paremmin, sillä toisten puijaamiseksi meillä saattaa olla hänen mukaansa houkutus järjestää informaatiota sisäisesti kaikennäköisillä epätodennäköisillä tavoilla, ja tämä tapahtuu pääosin tiedostamatta. Trivers lähtee siitä olettamuksesta, että itsepetoksen ensisijainen tehtävä on hyökkäävä, kun mittana on kyky puijata muita.

"Omassa lajissamme petos ja itsepetos ovat saman asian kaksi puolta. Jos petoksella tarkoitetaan vain tietoisesti harjoitettua pettämistä, suoranaisia valheita, huomaamatta jää paljon suurempia tiedostamattoman petoksen luokka, muun muassa aktiivinen itsepetos. Toisaalta jos tutkitaan itsepetosta eikä nähdä sen perustuvan toisten pettämiseen, sen tärkein tehtävä jää huomaamatta. Saattaa olla houkutus rationalisoida itsepetos tarkoitukseltaan puolustukselliseksi, kun todellisuudessa se on yleensä hyökkäävää."

Hieman yllättäen samoille asioille Bauman antaa erilaisena yhteiskunnallisena merkityksenä sanan "notkeus", jota hänen mukaansa voidaan pitää jopa osuvana metaforana, kun halutaan kuvata nykyistä, monessakin mielessä "uudenlaista" vaihetta modernissa historiassa, mutta myöntää heti perään auliisti, että ajatus saattaa olla ristiriitainen. Silti hän pitää kiinni kannastaan modernin synnynnäisestä "notkeudesta", minkä voisi myös tulkita perinteisimmin sanalla "valheellinen tai petollinen" alati muuttuvassa olemuksessaan ja merkityksessään (kristillisen metaforan mukaan se olisi paholaisen yksi monista tavoista kiusata viettelyksillä kahden maailman välillä tasapainoilevaa viatonta ja epävarmaa ihmistä):

"Moiset vastalauseet ovat paikallaan varsinkin, jos muistamme, että Kommunistisen manifestin kirjoittajien keksiessä kuuluisan iskulauseen "kaikki pysyväinen haihtuu utuna ilmaan" (melting the solids) puolitoista vuosisataa sitten he viittasivat tekoihin, joilla itseluottamusta ja elämäniloa uhkuva moderni henki suuntasi yhteiskuntaan, joka oli sen kunnianhimoiseen makuun aivan liian joustamaton ja vastahakoinen muuttumaan ja muokkaantumaan - olihan tuo yhteiskunta kaavoihinsa kangistunut. Moderni henki oli moderni vain, koska se oli päättänyt, että todellisuus täytyy vapauttaa oman historiansa pakkopaidasta - ja se taas onnistuisi vain sulattamalla kiinteät aineet (sulattamalla toisin sanoen, määritelmän mukaan, mikä kestää aikaa eikä piittaa sen kulumisesta tai on immuuni sen kululle). Tuo tavoite edellytti puolestaan "pyhän maallistamista": menneisyyden ja ennen kaikkea tradition, siis nykyisyydessä olevien menneisyyden kerrostumien ja jäänteiden, kieltämistä ja riisumista sädekehästään. Siksi moderni henki vaati sen uskomuksista ja uskollisuuksista taotun suojavarustuksen murtamista, joka salli kiinteiden aineiden vastustaa norjistumista."

Baumanin kielikuvat ovat hauskoja ja tiivistelmät osuvia. Hän tarkoittaa tapoja, politiikkaa, uskomuksia ja valtarakennelmien sisuksina toimivia aatteita, kun hän ensimmäiseksi asettuu samalle modernismin agendalle, jota Stephen Toulmin piti epäonnistuneena jo alkuunsa, koska se perustui vääränlaisen varmuuden etsintään ja matemaattiseen eksaktiuteen pehmeiden arvojen, epäilyn ja kokeilun kustannuksella, tehtävänään maallistaa ja sulattaa perinteiset lojaalisuudet, totutut oikeudet ja velvollisuudet, mitkä lamaannuttivat älyllisen yritteliäisyyden. Bauman tunnustaa, että vapaus on monimutkainen käsite myös vallan näkökulmasta ja sosiologisena käsitteenä, sillä hänen mukaansa modernismista rakentui kerroksittain uusi järjestys, joka määriteltiin valtaosin talouden ehdoin. Näin rakentui hänen mielestään uusi järjestys, minkä oletettiin olevan korvaamiaan järjestelmiä lujempi, koska se oli niistä poiketen immuuni ei-taloudellisen toiminnan esittämille haasteille.

Juuri tästä samasta mekanismista on kysymys myös sellaisesta seksin vyöryttämisessä jokaisen elämään harmaan arjen keskelle, mitä Airaksinen kuvaa osuvasti uutuuskirjassaan Himon ilot. Kirjan lopussa Airaksinen pohtii vielä sitä, miten kapitalismissa kaupallinen kulttuurimme tunkee seksiä joka paikkaan. Sosialismissa ja muissa diktatuureissa voi Airaksisen mukaan seksin esittämistä hyvin karsia, koska hallinto ei tarvitse sitä, ja jos hallinto ei tarvitse, kukaan ei tarvitse. Mutta kapitalismissa seksi houkuttaa. Erikoista Airaksisen mielestä tietysti on, etteivät kapitalismi ja kauppa myy seksiä vaan seksin avulla kaikkea muuta. Seksistä puhuminen on tietysti liioittelua tässä yhteydessä, kun pitäisi puhua erotiikasta:

"Tarkoitan, että tämä kaikki tekee sosiaalisesta maailmasta ylierotisoituneen, kun erotiikalla tarkoitetaan vienoa lupausta seksistä tai sellaista seksin haavekuvaa, jossa ei ole seksiä. Sanoin jo edellä, että seksillä on voimakas halo, siis seksin ala laajenee. Jos seksi alun perin oli vaniljaseksiä isiä ja äitiä varten, seksin kohteiden ja tyydytyksen saamisen tavat alkoivat heti siirtyä sivuun itse asiasta. Kun pari kävi toistensa kimppuun, halu ohjattiin suuhun, peräaukkoon ja muuallekin, ja ryhdyttiin käyttämään kättä, suuta ja dildoa apuna. Parit sekaantuivat niin, että tuli homopareja ja jopa ihmis-eläinpareja. Sanon tätä seksin sisäiseksi laajenemiseksi. Sitten on seksin ulkoista laajenemista, joka tarkoittaa, että pyssy ja auto seksualisoidaan, samoin uimaranta ja tietysti muoti."

Airaksisen mielestä loppujen lopuksi seksi ja erotiikka läpäisevät koko sosiaalisen maailman mainonnan ja markkinoinnin avustamana. Aina seksi on laajentunut tällä tavalla ulkoisesti. Ajatellaan vaikkapa aatelisten juhlapukuja tai armeijan upseerien uniformuja ennen vanhaan - silkkaa seksiä kaikki, tissit puvusta ulos tursuen ja munat tiukoissa housuissa pullottaen - jos ei muuten niin pantiin täytettä Airaksisen mukaan. Mutta mainonta täydellistyttää kaiken tämän ja nostaa erotiikan jokapäiväisyyksien joukkoon. Jos aatelisto hyödynsi täysillä eroottisia signaaleita, maalaiset ja savupiipputeollisuuden työntekijät sitä tuskin tekivät samalla tavalla:

"Seksi oli seksiä, eikä siinä ole tarvittu eroottisia apuja, jotta homma olisi luontunut. Elämä oli rumaa ja köyhää, taistelua leivästä, mutta seksiä se ei haitannut. Kristillinen porvaristo oli sitten siinä välissä, kunnes mainonta sen tavoitti ja muutti kaiken. Puritaanit jäivät toivottomasti tappiolle. Nyt kaikki on silkkaa erotiikkaa nuorten ja kauniiden ehdoilla. Päinvastoin kuin oikeassa seksissä, erotiikassa ihanteet ovat aivan selkeät, jokainen tutustuu niihin lehdissä, televisiossa, elokuvissa ja missä vain mainoksia on. Loppujen lopuksi koko elämismaailmamme alkaa näyttää mainokselta. Maailma myy meille kaikkea, koska maailma on vain yksi suuri mainos, jossa erotiikka vetää huomion puoleensa ja samalla suosittaa sitä, mitä katsotaan. Ja mainoksissa kaikki ovat aina onnellisia, aivan kuin suomalaiset omassa arjessaan. Jotka onnellisuutta tavoittelevat, he eläkööt juuri siten kuin mainokset suosittelevat. Onko tämä nyt sitä mitä minä tarkoitan parempaan päin menemisellä, siis koko elinympäristömme erotisointi?"

Jossakin mielessä se on Airaksisen mukaan, maailmasta tulee näin hyvin jäsennelty ja helposti ymmärrettävä. Moniselitteisyys ja kaikki outous katoaa, kaikki on tuttua ja turvallista, koska kaikki on erotisoitu saman kaavan mukaiseksi: nuoret ja kauniit ihmiset leikkivät rannalla ikään kuin maailmassa ei mitään muuta olisikaan, tai pitäisikö sanoa Airaksisen tavoin, maailmassa ei mitään muuta voisikaan olla:

"Vaihtoehtoja ei ole, joten vastarinta on turhaa - Resistance is futile, kuten Star Trekissa sanottiin. Elämä on silloin helppoa ja onnellista, mitään vaaraa ei ole olemassa. Kaikki paha on piilotettua, kärsimys kätkettyä, tai jos kärsitään, kärsitään vain siksi, että nyt ollaan taas eheitä ja onnellisia. Onnellinen loppu on kaikki kaikessa ja nyt se kaikkien ulottuvilla ilman ehtoja - ja heti. Seksi on ollut piilotettua ja on sitä edelleen, siis se oikea seksi, jonka jälkeen saa todeta "Nam nam, sanoi ihmissyöjä", mutta erotiikka on nostettu julkiseksi ja sille on annettu tehtävä määritellä maailma kaiken olevaisen hyvyyteen viitaten. Kaikki on nykyään eroottista, mutta ei suinkaan seksuaalista."

Tässä maailmassa erotiikka on Airaksisen mielestä vain hyvää ja kaunista, juuri sillä tavalla kuin Alkibiades oli kaunis - mitä Sokrates kuitenkin vieroksui ja kutsui sitä koreudeksi. Mitä pahaa voisi tästä erotiikan määrittelemästä maailmasta löytyä? Kun keppikerjäläinen Suomen valtio ostaa miljardeilla suihkuhävittäjälentokoneita Trumpin firmalta, Yhdysvalloilta, mitä sillä rahalla saadaan? Äärimmäisen seksikkäitä aseita, jotka singahtavat taivaalle kuin orgasmin ilotulitus, jota kansaiset eivät koskaan väsy ihailemaan. Niitä lentävät Airaksisen mukaan meidän poikamme, jotka ovat nuoruuden kukoistuksen parhaita malleja, täydellisiä fyysisiä yksilöitä:

"Poikamme ajavat Formula 1 -autoja, noita kilpavälineistä kaikkein seksikkäimpiä, joita radalla vartioivat puolialastomat liehuvatukkaiset neidot. Urheilu on läpikotaisin seksikästä, samoin kuin alkoholi ja ylipäänsä kaikki huvi. Kaikki tverkkamaan! Siitä tulee voimaantunut olo, sanotaan, siis fiilis, että pystyy ihan mihin vain. Seksikästä, tai oikeastaan eroottista ei ole vanhuus, köyhyys, likaisuus, rumuus, vammaisuus tai sairaus, josta ei parane. Parantuminen ja eheytyminen on seksikästä, mutta parantumattomuus ei ole. Kaikki mikä ei ole erotisoitavissa on kätkettävä niin syvälle, ettei se sieltä enää koskaan nouse meitä vaivaamaan. Olemme tilanteessa, jossa seksi on kätkettyä, mutta seksi erotiikkana on paennut vankilasta ja valloittanut maailman. Samalla se on painanut piiloon sen maailman, joka oikeasti on olemassa, sen, jossa kärsitään, vanhetaan, ahdistutaan eikä parannuta, jossa eheys ja onni eivät ole edes haavetta vaan vielä paljon kauempana. Tämä siis on se luvattu maailma, joka meille on nyt annettu, tai oikeastaan se illuusio, jonka kätketyn seksin irti päässyt haavekuva on meille luonut ja jota me nyt niin hartaasti ja uskollisesti vaalimme, maailma, jossa kaikki saavat heti kaiken minkä haluavat, ovat eheitä ja onnellisia juuri niin kuin kuuluu. Lupaus paremmasta on toteutunut siinä utopiassa missä me nyt elämme, ikinuorina ja nauravina maailmassa, jossa kaikilla on kauniit hampaat. Seksi valloitti sittenkin maailman - erotiikan kaavussa - eikä sille kirkkokaan pysty enää mitään tekemään. Nyt meillä on täällä jo kaikki mitä ihminen vain halajaa, ikuista nuoruutta ja onnea myöten. Siveys vain on muuttunut julkeudeksi, ennen suukoteltiin, nyt naidaan. Sekstaaminenkin on nyt panemista, kun se ennen tarkoitti suutelemista."