Rakkautta&Anarkiaa elokuvia: Brother`s Keeper

Teksti Harald Olausen

Odotettu Rakkautta&Anarkiaa-elokuvafestivaali starttasi eilen keskiviikkona. On ihan selvää, että tänään toisena esityspäivänä esitetty Ferit Karahanin "Okul Tirasi - Brother`s Keeper"-elokuva (Turkki, Romania 2021) tulee olemaan yksi festivaalien puhutuimmista ja koskettavimmista elokuvista sen sisältämien keronnallisten jännitteiden, tarinan eheyden ja poliittisesti kumman sekä aran symboliiikan ja kuvauksensa ansiosta. Elokuvan autenttisuus ja lähes dokumentinomainen dramaturgia paljastuu lopulta vain vihjeeksi loppukohtauksessa kerrottuun (alku)tarinaan, miksi pikku-Mehmet makaa tajuttomana sairashuoneessa, jossa on yhtä kylmää kuin ulkona. Siinä jo viittaus siihen vankilaan, johon heidät valmennetaan - ihminen on vain mitätön (pikku-Mehmet saattaa olla jo kuoleman oma, koska yhdessä opettajat ihmettelevät, ettei hänellä ole kuumetta, mutta eivät osaa, eivätkä oikein haluakaan tehdä asialle mitään) sivuosanesittäjä, ihmisyksilöllä ei ole väliä onko hän elävä tai kuollut, järjestelmä ei toimi hänen hyväkseen ja hänen ehdoillaan vaan elää omaa elämäänsä - sitä ihmisvastaista (ehkä pikku-Mehmedin kohtalolla ei ole siksi mitään väliä heille onko hän kuollut vai elävä); opettajat ovat lähinnä huolissaan kenen piikkiin lapsen sairastuminen laitetaan - eivät siis itse sairaasta lapsesta tai siitä, kuka antoi määräyksen käyttää rangaistukseksi kylmää suihkua kylmässä internaattikoulussa, kun ulkona pakkanen paukkuu yli 30 asteessa.

Elokuvaa katsoessa tuntui kuin olisi katsonut jotain lumen saartamaa kauhuelokuvaa paikasta, johon ei ole pääsyä ja josta ei ole pääsyä mihinkään. Umpikuja olisi sopinut yhtä hyvin kuvaamaan ankean arjen ja liian suurien odotusten sekä velvollisuuksien ahdistamaa maailmaa, missä aikuiset alisuoriutuvat omista tehtävistään sen verran katalasti, ettei kenellekään hyisillä vuorilla - ei oikein missään - sijaitsevan kalsean internaattikoulun pikkupojista jää epäselväksi, että heidät on hylännyt omasta turvallisesta lapsenelämästään yhteinen paha ja välttämättömyys, minkä yhteisiä nimiä ovat ahdistus, pakko, ja köyhyys, ja että tästä lähin heidän on opittava selviytymään sen ikävän tosiasian kanssa, ettei heitä ole olemassa enää yksilöinä vaan unohdettuina surkeina ja muiden pompoteltavina ja simputettavina kohtaloina, joilla ei ole valittavanaan mitään muuta kuin tyytyä hiljaa yksin hammasta purren omaan surkeaan kohtaloonsa. Elokuvassa on yksi harmillinen kestovitsi, joka ei naurata; sairashuoneen liukas lattia, johon kaikki rehtoria myöten liukastuvat. Se alleviivaa porukan typeryyden. Paikan syrjäinen sijainti, kun puhelimet eivät toimi kunnolla, on myös kuin symbolinen helvetti tai Danten Kiirastuli - ei oikein missään - paikasta, jonka eteen jumala (Kristus stannade i Eboli - Cristo si è fermato a Eboli; Franseco Rosi Italia 1979), jos joku sellaiseen vielä uskoon, pysähtyi, katsoi surullisena eteensä ja kääntyi sitten kannoillaan palatakseen samaa tietä mitä oli tullutkin.

Lohduttomuus on sana, joka kuvaa elokuvan ilmapiiriä. Elokuvan ihmiset ovat maailmassa vailla turvaa ja hyvyyttä. kaikki tapahtuu väkinäisestä pakosta vastoin ihmisten omaa tahtoa. Elokuvan hyytävyyttä korostaa elokuvan edetessä lumentulo, mikä ei tunnu lakkaavan, ja vaarallisena koulua ympäröivät vuoret - kuin puhumattomina lakeina, jotka symbolisoivat niitä reaalimaailman vankiloita, joita koulun oppilailla - etenkin sen päähenkilöillä, vähemmistön kuuluvilla, kurdeilla nyky-Turkissa on. Kaikki on ikävällä tavalla ennalta määrättyä pakkoa ja nöyrtyneen alistuneina kulkemista koulun kautta jokaisen sille paikalle, minkä kohtalo on heille tässä sattumanvaraisessa oikullisuudessa määrännyt. Elokuva kertoo kahta tarinaa kurdilapsen silmin. Ensinnäkin sitä mitä on olla ei mitään, kun kukaan ei välitä mutta on pakko hampaat irvessä selviytyä, kun muitakaan vaihtoehtoja ei ole. Toiseksi se kertoo kokonaisen kansanosan eli vähemmistössä maassa olevien kurdien kärsimyshistoriaa verhotun symbolisesti, missä tyly koulu, vankilana ikkunasta näyttävät vuoret, mielet masentava ja passiiviseksi vastarinnalle tekevä mielivaltainen lumi sataa yhdessä yössä, luonnolliset suhteet maahan hävittäen, samalla kuin painajaisunena mahdollisuudet parempaan. Elokuva näyttää myös valvovan yhteiskunnan kurin absurdiuden ja sitä johtavien eripuraisten kurittajien silmänpalvonnan sekä välinpitämättömyyden hälläväliäasenteen.

Vuorten ympäröimä koulu jossain "Itäisessä Anatoliassa" on kiertoilmaisu sotilaiden ja pakon hallitsemalle nyky-Turkille, joka hallitsee alueella sijaitsevaa Kurdistania, mutta ei suostu puhumaan asiasta eikä anna muidenkaan puhua - siitä elokuvan tyly kohtaus, kun naisopettaja ojentaa kuridoppilasta, joka vastaa karttataululla seisoessaan viattomana kysymykseen: Mikä tämä alue on? Vastaus on uhmakkaasti KURDISTAN. Koska elokuva on osittain tuotettu ja tehty Turkissa, missä Erdogan on hallinnut diktaattorina jo yli kymmenen vuotta (lue lisää: https://www.digivallila.com/l/miksi-erdogan-paasi-valtaan-niin-helposti/)  se ei suoraan voi näyttää sormella pahaa Turkkia ja nyky-Turkin perusongelmia, mitkä ovat lyhyen tarinan arvoiset, sillä Turkin periksiantamattomuutta esim. paljon maailmalla puhutun, mutta Turkissa yhä tabuna kulkevan Armenian kansanmurhan osalta selittävät paljolti toukokuun 29. päivän vuonna 1453 jälkeen tapahtuneen osmanivaltion valloittajien elkeet, yksinvaltias hirmuhallinto, jäykän ja konservatiivisen islamin tulkinta sekä mahdottomuus perääntyä tehdyistä virheistä pyytämällä anteeksi tai istumalla neuvottelupöytään sopimaan verivihollisen kanssa, jonka maat se on vienyt, sukulaiset tappanut ja ajanut koko kansanosan suureen köyhyyteen ja kokonaiset perheet perikatoon.

I maailmansodan häviäminen Saksan rinnalla pani turkkilaiset ahtaalle luoden sen äärinationalistisen pohjan, josta Erdogankin ovelasti myöhemmin uhittelevalla retoriikallaan ponnisti maansa johtoon, sillä kukaan osmaneista ei uskonut sotaan lähtiessään ja voimaa uhkuneen Saksan voitonriemusta sokeutuneena heidän häviävän sotaa, ja joutuvan hävityn sodan jälkeen voittajien paloittelemaksi ja amputoimaksi tynkä-Turkiksi, joka oli häpeällisesti kuin eilisen haalistunut varjo osmanien kunnianpäivistä, jolloin se käytännössä hallitsi lähes koko nykyistä Lähi-Itää. Elokuussa 1920 Sevresissä Pariisin lähellä allekirjoitettiin sopimus, jossa armenialaisille luvattiin oma valtio. Asiakirjassa mainittiin myös mahdollinen KURDIVALTIO. Kainsainvälispoliittinen tilanne muuttui nopeasti ja sopimusta ei koskaan pantu täytäntöön. Se on mahdollisesti ainoa todiste kurdivaltion luomisen puolesta. Miksi Turkki ei vieläkään tunnusta sopimusta? Koska Sevresin sopimuksen tarkoitus oli supistaa vaarallinen ja sotaisa Turkki lilliputtivaltioksi, antamalla Kreikalle takaisin sen nyky-Turkin alueella olevia saaria, rantoja ja mm. tärkeän miljoonakaupunki Izmirin, entiseltä kreikkalaisnimeltään Smyrnan.

Äärinationalistit saivat tästä lännen Turkille langettamasta kuolemantuomiosta lisää vettä myllyynsä taistelussaan osmanien perinnöstä ja Turkin asemasta niin omassa maassaan samalla tavalla uhkaksi kokemien vähemmistöjensä keskellä kuin myös uhitellessaan naapureilleen - tästä Brother`s Keeper-elokuva oikeasti kertoo toisella yleisellä symbolisella tasollaan - se on elokuvaan piilotettu poliittinen sanoma nyky-Turkkia vastaan. Ja juuri se tekee elokuvasta sekä pelottavan jännityskertomuksen että oman aikansa fasismin yksilöihin kohdistaman mielivaltaisen terrorin armottomuuden kuvan ja sen syyn, miksi mikään ei koskaan muutu, tai miksi yksi paha sana ja toinen vielä pahempi teko, saattavat johtaa ihan mihin tahansa. Ja missä millään hyvällä, kuten vapaaehtoisuudella tai sen serkulla, vapaudella, ei ole mitään merkitystä, edes sanana: koska kukaan ei tiedä mitä se käytännössä tarkoittaa tai millainen se on, sillä he asuvat juuri siinä vankilassa, joka on sen vanginnut ja elää siitä saaden siitä myös oman olemassaolonsa oikeutuksen.

Mutta millaisia ihmisiä he ovat ja millainen on heidän ihmiskuvansa, siis näiden "ankeuttajien", joiden mätänä hedelmänä elokuvan nuorista ummikoista tulee pelon ilmapiirissä ajan myötä samanlaisia pahiksia? Aika ankea eikä ihmisystävällinen saati, että ihminen olisi heille kaiken mitta. Aristoteleen sanoin Nikomakhoksen etiikka-kirjassaan (IX-kirja; 10.) he ovat niitä paheellisia, jotka etsivät seuraa paeten itseään, siilä yksin ollessaan he muistavat monia synkkiä asioita ja odottavat samanlaista tulevaisuudelta. Ja kun heissä ei ole mitään rakastettavaa, heillä ei ole ystävällisiä tunteita itseäänkään kohtaan. Eivätkä he iloitse eivätkä sure itsensä kanssa, sillä heidän sielunsa on epäjärjestyksessä: "Yksi osa siinä tuntee paheellisuuden takia tuskaa, kun se ei saa tyydytystä, ja toinen osa on tyytyväinen, ja yksi osa vetää sielua sinne, toinen tänne, ikään kuin repien sitä kappaleiksi. Tai jos on mahdotonta tuntea samalla kertaa tuskaa ja nautintoa, tällainen tuntee pienen ajan kuluttua tuskaa nautinnostaan ja siitä, ettei hän tahtonut välttää tuota nautintoa, sillä huonojen mieli muuttuu koko ajan. Paheellinen ei siis näytä suhtautuvan ystävällisesti itseensäkään, koska hänessä ei ole mitään rakastettavaa. Kun tällainen tila on äärimmäisen surkea, on kaikin voimin vältettävä joutumasta paheen pauloihin ja pyrittävä hyvään. Siten voi suhtautua itseensä ystävällisesti ja olla ystävä toiselle."