Rakkautta&Anarkiaa-elokuvia: Dear Comrades

27.09.2021
Onko tämä laajasti kehuja saanut elokuva sittenkin vain suurta huijausta ja jälkijättöistä selittelyä ja kaunisteltua nöyrtymistä sekä tekokatumusta täynnä?
Onko tämä laajasti kehuja saanut elokuva sittenkin vain suurta huijausta ja jälkijättöistä selittelyä ja kaunisteltua nöyrtymistä sekä tekokatumusta täynnä?

Teksti Harald Olausen

Andrei Kontsalovskin ohjaama Dear Comrades - Dorogie Tovarishchi (Venäjä 2020) on ainoa näkemäni elokuva R&A-festivaaleilla, joka sai päätyttyään aplodit. Eikä ihme. Elokuva on koskettava kertomus järkyttävistä tapahtumista, jotka tulivat päivänvaloon vasta Neuvostoliiton romahdettua, mutta mikä kamalinta: se herätti myös lisäkysymyksen: kuinka monta samanlaista järkyttävää tapahtumaa maan hiljaiseksi vaiettu kärsimyshistoria pitääkään vielä sisällään? Aihe on ollut ajankohtainen Neuvostoliiton jälkeisessä historiassa sen jälkeen kun Svetlana Aleksijevits kirjoitti kirjansa Neuvostoihmisen loppu - kun nykyhetkestä tuli second handia (Tammi 2018): "Miksi emme tuomitse Stalinia? Minäpä vastaan teille...Jotta voisi tuomita Stalinin, pitäisi tuomita omat sukulaiset ja tuttavansa. kaikkein leheisimpinsä."

Kun Nikita Hrustsov 1956 NKP:n puoluekokouksessa paljasti Stalinin ajan ennenkuulumattomia rikoksia kuunneltiin tuota nelituntista puhetta tyrmistyneenä. Puhujalle lähetettiin kokousväen joukosta lappu, jossa kysyttiin: toveri Hrustsov, mitä te itse teitte asioitten korjaamiseksi noita vuosina. Puhuja pyysi lapun lähettäjää nousemaan ylös ja kertomaan nimensä. Hrustsov tuijotti minuuttitolkulla vaikenevaa kuulijakuntaa ja sanoi lopulta: tein juuri samoin kuin äskeisen lapun lähettäjä. Elokuva muistuttaa tästä. Puolue pyytää ja käskee. Mikä siinä on ihmisen rooli muuta kuin pelätä? On vaikea olla eri mieltä, varsinkin kun kyseessä on yhteiseksi eduksi mainostettu neuvostokansan etu. Sodan aikana oli vielä yhteinen vihollinen, joka tuhosi ja tappoi rakasta isänmaata. Sen jälkeen oli helppo kestää hammasta purren vaikka mitkä vaikeudet, olihan maa suuri ja sen ihmisillä suuri sydän. Näin kansalle kerrottiin.

Venäläinen osaa mennä asioihin ja ongelmiin tunnelma edellä. Stalinin murhauttama kommunistiälykkö, Lev Trotski kirjoitti rakenteellisesta korruptiosta ja vasemmiston valheesta, kuvatessaan Neuvostoliiton byrokratiaa, jossa valta oli paperilla työväestöllä, mutta julistetut arvot eivät vastanneet lainkaan todellisuutta. Kyse on poliittisesta mädännäisyydestä eli vastenmielisestä korruptiosta, mikä imee kasvuvoimansa monista tekijöistä, jotka vahvistavat toinen toisiaan; ihmisten yleinen pelokkuus, lammaslaumalle ominainen vauhkoontuminen ja säntäily on niistä tärkein, sillä moraalinen pelottomuus ja todellisuuden lahjomaton tarkkailu ovat molemmat keskivertoihmiselle yhtä vaikeita, ellei peräti mahdottomia taitoja.

Svetlana Aleksijevits kirjoittaa tästä haastatellessaan niitä tavallisia ihmisiä, jotka ovat joutuneet kokemaan kaiken tämän läpi elämänsä, sietäneet sitä mutta eivät nielleet kaikkea. Svetlana Aleksijevits puhuu kirjassaan neuvostoihmisen kahdesta ongelmasta; elääkö suuressa maassa vai tavallisessa? Elokuvassa eletään näiden kahden eri maailman rajalla. Elokuva muistuttaa meitä elävästi tästä yksityisyyden/kollektiivisuuden ristiriidasta, kuin vanhan ajan neuvostoelokuvassa, joita suomalaiset ovat tottuneet hyvien naapurisuhteiden ansiosta näkemään ja toisin, kuin muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta lännessä. Miten tärkeitä ongelmia ja todellista syyllisyyttä piilotetaan neuvostoelokuvissa? Entä tässä? Elokuva alkaa epäilyttää ja herättää paljon kysymyksiä. Kenen ehdoilla ne on tehty? Onko salailu ja elokuvalliset efenemismit oma taiteenlajinsa neuvostoelokuvassa?

Dear Comrades herättää monta tällaista kysymystä, koska se on niin taitava tarjotessaan nautinnollisen hetken rypeä kolletiivisessa surussa ja syyllisyydestä, joka on meidän kaikkien yhteisesti jakama alistumisen jalo surkeus; mehän teemme niinkuin meille sanotaan ja uskomme sokeasti kaikkeen siihen, mihin ei pitäisi, mutta mikä on välttämätöntä, jotta jaksaisimme elää siinä valheessa, josta meille on tosi tehty - puhumattakaan millaista se on ollut maassa, jossa kaikki näkyvä on tavalla tai toisella ei näkyvää ja epäuskottavin selityksin rakennettua keinotekoisuutta. Me ostamme helposti tämän ymmärryksen mentävän aukon tarjoman helpon marttyyriyden ja omassa pahuudessa rypemisen kuin rippinä (tai trippinä?). Mutta missä ovat ne todella unohdetut epäihmisten epätarinat, missä ei ole lainkaan alkuja, keskikohtia tai loppuja, puhumattakaan nyt moraalista tai sankaruudesta, jotka on aina varattu itsensä uudistaville tärkeyshenkilöille ja vallasherroille juoksupoikineen (vain porvareilla on varaa moraaliin), vaan missä kaikki se minkä pitäisi olla kaunista ja ylevää, on oksettavan alhaista, tylsää, rumaa ja tappavaa.

Dear Comrades on lajinsa tyylipuhdas edustaja ja hurmaa länsimaissa syystäkin. Se on vaikuttava ja ulospäin ehyt tarina. Mutta onko se totta? Onko sen tarkoitus ollut aidosti herättää ja antaa synninpäästö neuvostoihmiselle? Mitä siitä ajattelevat vanhat neuvostoihmiset? Tuntuuko se heistä valheelliselta ripittäytymiseltä? Minusta tässä kohdin kannattaisi kaivaa esiin Svetlanan kirja neuvostoihmisen lopusta ymmärtääkseen, millaisessa kriisissä sekä neuvostoihminen että koko kulttuuri on ollut sen jälkeen kun Neuvostoliiutto romahti vuonna 1991. Samoin tarinat. Ne ovat huonontuneet ja raaistuneet, vaikka elokuva osaa hurmata. Neuvostoelokuva osasi erityisesti. Se saa edelleenkin puolelleen ja puhuttelee syvältä sielun sopukoita myöten. Dear Comrades ei tee tästä poikkeusta vaan lähentelee pyrkimyksessään vaikuttaa jopa propagandaa. Mikä siinä sitten mättää? Onko elokuvan tarina on liian opettavainen ollakseen totta, tai liian sovitteleva antaakseen synninpäästön sitä tarvitseville? Se, että elokuva perustuu tosiasioihin, jäykistää asettaen sen epäilyksenalaiseksi kaikenlaiselle näppärälle silmänlumeelle ja peukaloinnille.

Siitä huolimatta Dear Comrades on katsomisen arvoinen ja hyvä elokuva mutta olisi voinut olla parempikin. Minä pidin tästä elokuvasta ja olin valmis siltä istumalta ostamaan elokuvan tarjoaman opetuksen. Mutta jos tarinassa olisi ollut toinen keskushenkilö - vastakkainen toisenlaisella tarinalla - muutama sivuojuoksutus ja piilossa vielä extranamuna isompi iso salaisuus, mikä paljastuisi dramaattisesti lopussa muuttaen kaiken päälaelleen, ja itse elokuva olisi päättynyt kuten kurja elämä, yhtä äkillisesti vailla pitkiä oopperamaisia johdatuksia aahnytmäkuolen-tyyliin (se pitkä ajomatka kadonneen tyttären oletettuun hautapaikkaan, siellä romahtaminen ja paluuu "tulevaisuuteen" flirttailevan ikätoveri-kgb-kiimakallen seurassa), se olisi voinut olla täydellinen mestariteos - jos siinä olisi ollut vielä tarina tarinassa tarinan tarinana, ehkä hieman runollisuutta kuvissa, hyppysellinen lisää hiljaisuutta ja keskittymistä lisää (tuntui kun kuva ei olisi malttanut pysähtyä eikä nautiskellut yksitysikohdissa). Nyt se jäi vain mestariteokseksi. Mutta ei noussut korkeimpaan tarkovski-luokkaan.

Mutta siinä oli silti paljon hyvää. Sitä samaa, mitä monissa muissakin neuvostoelokuvissa, ihmislämpöä ja taitavasti kerrottu tarina. Hyvät näyttelijät ja sanomaa. Mutta mikä hienointa, kuten tässäkin elokuvassa, Tsehovin lauseiden vaikutus sekä dialogiin että yleistunnelmaan yksinkertaisena näkyy selkeytenä. Elokuvasta puuttui äitelyys ja melodramaattinen kohellus. Ehkä siksi, ettei Tsehovkaan halunnut kyllästyttää katsojansa tunteellisella tuskalla saadakseen sanomansa ytimen perille. Mutta ovat neuvostoelokuvat itkettäviäkin, kuten kirjalija Rosa liksomin lempielokuva (Minun on Vasili Suskinin Punainen heisipuu vuodelta 1974, jonka näimme melko tuoreeltaan taistelevassa kotkalaisessa elokuvakerho MAJAKASSA) Kurjet lentävät (Neuvostoliitto 1957).

Kino Reginassa nähdään syksyllä sarja Vasili Suksinin hienoja elokuvia, joista Punainen heisipuu on yksi tärkeimmistä.
Kino Reginassa nähdään syksyllä sarja Vasili Suksinin hienoja elokuvia, joista Punainen heisipuu on yksi tärkeimmistä.

Dear Comrades on mustavalkoinen ja äärimmäisen kirkas sekä selkeästi kuvattu onnettomien tapahtumien ketju, jolla on laajempaakin poliittista ja moraalista merkitystä niin elokuvan henkilöille kuin koko maallekin. Elokuva on kuin tiivistahtinen dokumentti ja hengittää koko ajan niskaan ikävien tapahtumien sarjana. Stalin on kuollut lähes kymmen vuotta sitten ja Stalinin seuraajaan Hrutseviin ei olla tyytyväisiä. Hinnat ovat nousseet, koska Hrutsev yrittää kiriä ohi lännen ja asevarusteluun kuluu kaikki liikenevä ylimääräinen raha, mikä on kansalta pois samalla tavalla kuin elokuvassa ohimennen viitattu Unkarin kriisin 1956 johtanut nurinkurinen finassipolitiikka (Jugoslavia oli samasta syystä eronnut Kominformista jo vuonna 1948), missä venäläiset käytännössä ryöväsivät maan tuotteet ostamalla niitä itselleen yliarvostetuilla ruplilla alihintaan.

Elokuvassa kansan pinna on tiukalla samaan aikaan kun eliitti porskuttelee ja syö unkarilaista salamia ja juo konjakkia, kuten kaupungin toimeenpaneva komiteakin, joka on konkreettisesti tulilinjalla elokuvassa. Neuvostokansa on uhrautuvasti taistellut Suuressa isänmaallisessa sodassa, jonka aikana Ukrainan nälänhätä, kulakkien vastainen taistelu ja puhdistukset alkoivat vähitellen jäädä historiaan - vai jäävätkö, niin toivotaan vallanpitäjien toimesta, mutta mihin kukaan ei usko, koska kansan muisti on pitkä kuin nälkävuosi, mitä tulee onnettomuuksiin mikä heitä on vallanpitäjien toimesta kohdannut, kuten elokuvan puoluenaisen isän uhmakkaasti esillä pitämä ortodoksinen ikoni.

Kun Svetlana Aleksijevits kysyi kirjaansa varten kaikilta, joita tapasi, mitä vapaus oikein oli heidän mielestään, hän huomasi eri sukupolvien vastaavan eri tavalla. Ne, jotka olivat syntyneet Neuvostoliitossa tuntuivat olevan kuin eri planeetalta lähtöisin, kuin ne jotka eivät olleet syntyneet siellä. Samoin on elokuvassa, missä Stalinin jälkeinen aika on epävarmaa selvitymistä päivästä päivää vanhan vallan kovien otteiden puristuksessa ennen suojasäätä. Ihmiset eivät tiedä mitä on tulossa. Vanha hallinto jatkaa hallitsemistaan vanhalla tavalla uskoen kansan hitsautuneen pelon ja terrorin voimalla yhtenäiseksi kuin sodan aikaan Stalinin johdolla. Mutta nyt aika on toista. Mikojanin tapaiset Stalinin aikaiset häikäilemättömät ja terrorissa turtuneet neuvostoteknokraatit ovat vallassa. Sota on voitettu, mutta talous on hävitty ja maan tilanne on surkea. Suunnitelmatalous ei toimi; elintarvikkeista on jatkuvaa pulaa eikä jähmeä neuvostobyrokratia suostu tunnustamaan ongelmia ja etsiä toisenlaista tietä. Nuori sukupolvi kapinoi ja ajassa on muutoksen merkkejä.

Mistä siis on kysymys? Elokuva kertoo hätkähdyttävästi yhdestä hetkestä, joka vaikutti historiaan, vaikka emme tienneet siitä mitään vasta kuin 1990-luvulla. Elokuvan tunnelma ja maisemat ovat tuttuja hieman samaan tapaan kuin vanhoissa neuvostoelokuvissakin. Mutta mitä ovat oikein vanhat neuvostoelokuvat? Joko olemme unohtaneet koko sanankin? Meillä on takaraivossamme vuosikymmenien pitkä lista taiteellisesti korkeatasoisia neuvostoelokuvia, joiden ihmislämpöiset tarinat ystävyydestä ja toveruudesta, kuten Loma Volgalla (1954 Neuvostoliitto; ohjaus Mihail Kalatozov - https://kinoregina.fi/elokuva/176685/) ovat elokuvia, joista on tuntunut puuttuvan, Andrei Tarkovskia lukuun ottamatta (nyt pitää muistaa, että lännessä tunnetaan huonosti neuvostoelokuvaa ja sen huipuista yleensä vain Tarkovski) äärimmäinen rehellisyys ja avoimuus. Mutta on tämäkään sitä vai vain tarkoin harkittua jälkiviisastelua ja todellisen ongelman kiertämistä; perseennuolentaa?

Neuvostoelokuva tuntuu kiinnostavan edelleenkin suomalaisia. Esimerkiksi siitä Kulttuuriklubi julkaisee muutaman vuoden sisään Katson neuvostoelokuvaa-kirjan, joka käsittää Filmihullussa julkaistuja Velipekka Makkosen ja Mia Öhmanin kirjoituksia neuvostoelokuvasta kautta aikojen. Velipekka Makkonen on kirjoittanut elokuvasta vuodesta 1960 lähtien. Yksi erityisistä kiinnostuksen kohteista on ollut neuvostoelokuva, josta on syntynyt niin asiantuntevia kritiikkejä kuin syväanalyysejäkin. Mia Öhman on neuvostoelokuvan tutkija, jonka populaarit artikkelit käsittelevät tekijöitä ja tuotantoja suhteessa aikaan ja olosuhteisiin. Tähän kirjaan on koottu valikoima tekstejä, jotka avaavat näkymiä toisaalta ihasteltuun, toisaalta vihattuun ideologia edellä johdettuun sivistyskoneistoon. Kyseessä on kansainvälisestikin ainutlaatuinen kirjoituskokoelma.

Hyvä kysymys on myös Mia Öhmanin mukaan, mikä se vanha neuvostoelokuva oikein on? Ehkä pitäisi hieman täsmentää, kun sitä on niin moneen lähtöön. Öhmanin mukaan elokuvaohjaaja Mikko Niskanen huomasi NL:ssä tehdyn paljon töitä siinä, missä Suomessa hutaistiin: "Kustannuskysymys, mutta myös elokuvan arvostus oli siellä aivan eri luokkaa, koska sen voimaan uskottiin ja sitä myös pelättiin. Eivät Tarkovskin elokuvat olleet kotimaassa sitä parasta a-luokkaa, vaan mikä milloinkin, suurin osa unohdettuja, vaikka silloin pidettiin erinomaisina. Taide erottuu kun katsoo nyt. On myös muitakin kovia tekijöitä kuin Tarkovski, Klimov ja Shepitko ja monta muuta."

Miksi sitten neuvostoelokuva edelleenkin jaksaa kiinnostaa? Mia Öhmanin mukaan inhorealismi, kauhu ja väkivalta ovat jalostuneet 1990-luvun alusta yhä piinallisemmaksi osaksi venäläistä nykyelokuvaa. Siksi hänestä on aina mukavaa palata takaisin Neuvostoliittoon. Mia Öhman kirjoitti tästä otsikolla "Nuo hämmentävät neuvostoelokuvat, ja pari uudempaa (Filmihullu 4/2020) siitä, että neuvostokauden elokuvia (1919-1991) pääsee harvoin syyttämään katsojan aliarvioimisesta: "Teosten tulkitseminen saattaa edellyttää syvääkin kulttuurintuntemusta, mutta länsiviihteen aivopesemä ummikkokatsojakin pääsee halutessaan helposti kokemaan iloisia/järkyttäviä yllätyksiä ja outoa mielihyvää/-pahaa. Melkein minkä tahansa nimikkeen voi löytää netistä, ja nykyjään yhä uudemman elokuvan voi katsoa englanniksi tekstitettynä."

Öhman muistuttaa, että neuvostoelokuvan 1980-lukua voi pitää laadun suhteen erinomaisena. Talous horjui, mutta rakenteiden muuttuessa ja sääntöjen rapautuessa elokuviin pääsi Öhmanin mukaan teemoja, joita ei aikaisemmin ollut käsitelty. Esimerkiksi hän ottaa Oleg Jankovskin, Tarkovskin Nostalgian (1983) Gortsakovin, joka kaipaa kotilätäkköön ja haahuilee kuin Dirk Bogarde Venetsiassa kuolevana Aschenbachina. Ennen Tarkovskia neuvostoelokuva hallitsivat sota, klassikoiden filmatisoinnit, vallankumouksen tarinat ja ns. tuotannollinen teema, joka sulki piiriinsä tehdas- ja kolhoosielämän kuvauksen Risto Mäenpään mukaan (Filmihullu 8/76 otsikolla Tarkovski ja muut): "Inhimillisesti katsoen neuvostoyleisön vaihtoehto on parempi; on selvästi nähtävissä, miten surullisesti raakuus ja elämisen näköalattomuus vaikuttavat ihmisiin suuressa mittakaavassa."

Ja vaikka kyseessä on selvästikin Moskovassa elokuvaa opiskelleen kirjoittajan ideologinen kotiinpäinvetäminen, on Mäenpään ajattelun taustalla samaa tulkintaa ihmisenä olemisesta, kuin mistä Filmihullun päätoimittaja Lauri Timonen kirjoittaa uutuuskirjassaan Frederico Fellini - uneksijan sirkus (Rosebud 2021) siitä, ettei Fellini mässäillyt rietasteluilla, vaan kuvasi pieteetillä reheviä hahmojaan ja Eroksen arjenvoimaa mm. kuvissaan silloisesta seksisymboli Anita Ekbergistä.

Dear Comradesissa kohtaamme välttämättömän pahan, jolle ei voi mitään ja siksi sitä voisi verrata pahuuden tutkielmana Orson Wellesin Pahuuden kosketuksen (Touch of Evil 1958 Yhdysvallat pääosassa Orson Welles, Charlton Heston ja Janet Leigh). Miksi? Siksi, että molemmissa kuvaus pahuudesta kuin iholla leviävästä paiseesta on erilaisuudestaan huolimatta niin todellinen ja samalla kauhea, mutta myös inhimillisesti ymmärrettävä. Wellesin mestarillinen paha poliisi on pahan ilmentymä hyvän ja pahan limittyessä toisiinsa. Dear Comradesissa hyvä ja paha ovat moraalinen ongelma, joita päähenkilön, puoluenaisen, ei ole tarvinnut pohtia henkilökohtaisella tasolla sitten sodan.

Sen hän on siirtänyt syrjään kuin ihmiset Svetlana Aleksijevitsin kirjassa Neuvostoihmisen loppu - kun nykyhetkestä tuli secondandia. Nyt paha näyttäytyy puoluenaisen silmien edessä sekä omana välinpitämättömyytenä, stalinistisena kiivailijana että henkilökohtaaisessa elämässä suhtautumisessaan menneen ja nykyisen välisiin ongelmallisiin yhteentörmäyksiin isän ja tyttären kohdalla, joiden aidon vastakkaiset asenteet aiheuttavat hänelle harmia. Kaikesta tästä ja elämän selviytymisen välttämättömyydestä hän herää tajuamaan, mikä tämän yhteiskunnallisen tragedian korkein hinta voi olla: oman tyttären menetys. Elokuvassa kolmea keskenään eri meiltä ja ristiriidassa olevaa pahaa edustavat puoluepamput, KGB ja armeija.

Mia Öhman eri lailla ilmentyvää kuvaa kolmea pahaa Filmihullun numerossa 3/2020 jutussaan otsikolla Paha henki ja perestroika: "Vuonna 1989 itänaapurimme huojui sortumisen partaalla. Kommunismin loistavaa tulevaisuutta kannattelevat rakenteet olivat lahonneet jo vuosikymmeniä, joten lopunajan tuulet saivat systeemin sileäksi muutamalla hönkäisyllä. Kaikki kulissien taakse piiloon lakaistu tursusi äkkiä osaksi arkipäivää, ja samaan aikaan korroosion syömä rautaesirippukin antoi periksi. Ajan hengestä todistaa Ernest Jasanin kirjoittama ja ohjaama aikuisten satu Netsistaja sila, Paha henki (1989), jossa kuuliaisen neuvostokansalaisen elämä lähtee raiteiltaan siitä huolimatta, että hän yrittää toimia kuten kuuluu." Elokuvan huumori on Öhmanin mukaan mustaa, Cogol-vireinen juoni etenee yllättävästi ja koko paketti on kiedottu kyttäämisen, vankileirille joutumisen uhan ja yksilön suojattomuuden kylmään hikeen. Nämä ovat niitä samoja pinnan alla vaikuttavia virtoja kuin Dear Comradeksellakin.

Nämä samat teemat toistuvat myös rivien välistä ihmisten menneinä ja tulevina pelkoina Svetlana Aleksijevitsin kirjassa ja sille löytyy hyvä selityskin: "...Meillähän oli jo puhetta tästä...Stalinista aina Brezneviin asti maan johdossa on aina ollut sellaisia miehiä, jotka ovat käyneet sotaa. Olivat eläneet terrorin ajan. Heidän psykologiansa oli muotoutunut väkivallan oloissa. Alituisen pelon oloissa. He eivät myöskään pystyneet unohtamaan vuotta -41. Neuvostoarmeijan häpeällistä vetäytymistä aina Moskavaan asti. Sitä miten sotilaat lähetettiin taisteluun sanoin: aseet te hankitte taistelussa. Miehiä ei laskettu, patruunat kylläkin. Se oli normaalia...Oli loogista, että ihmiset, joilla oli sellaiset muistot, uskoivat, että vihollisen voittamiseksi oli niitattava kokoon tankkeja ja lentokoneita. Mitä enemmän, sen parempi."

Tämä tärkeä näkökulma tuntuu unohtuvan usein keskustelussa "neuvostoliittolaisesta todellisuudesta". Sen osaa tehdä taiteilijat, kuten kirjalijat Svetlana Aleksijevits ja elokuvantekijät parhaiten. Siksi onkin kiinnostavaa odottaa Katson neuvostoelokuvaa-kirjaa, joka käsittää Filmihullussa julkaistuja Velipekka Makkosen ja Mia Öhmanin kirjoituksia neuvostoelokuvasta kautta aikojen. Ehkä löydämme sieltä vastauksen unohdetuista neuvostoelokuvista tähän kysymykseen. Ehkä emme. Se on ainakin varmaa, että pääsemme pureutumaan syvälle neuvostoelokuvan keinoin siihen, mikä oli neuvostoihmisen ihmiskuva ja syvin olemus vuosina 1919-1991. Kyseessä on kansainvälisestikin ainutlaatuinen kirjoituskokoelma ja näkulma vähän tunnetuihin saloihin.