Rakkautta&Anarkiaa -elokuvia: Gritt

Teksti Harald Olausen

Taidehemppapiireissä pyöri 1970- ja 80-luvuilla vitsinä kysymys onko kukaan nähnyt norjalaiselokuvia - se oli samanlainen vitsi kuin mitä teatteriguru Jouko Turkka viljeli kysyessään yleisöltään, olivatko he (muka) nähneet intohimoista demaria. Tämän vuoden Rakkautta&Anarkiaa -elokuvafestivaalien ohjelmistoon kuuluva Itonje Söimer Guttormsenin (oli paikalla itse tänään keskiviikkona kello 18.15 Maximissa järjestetyssä näytöksessä) ohjaama Gritt on toista maata kuin Norjan huonoon elokuvamaineeseen syyllistyneet 1970-luvun tekeleet - joka sekin on liioiteltua, sillä eivät norjalaiselokuvat olleet silloin mitenkään erityisen huonoja (mutta ei heillä ollut Ingmar Bergmanin tasoista mestariakaan), niitä ei vain levitetty maailmalla maan eristäytyneen ja takapajuisuuden takia.

Mutta ei Gritt silti ole vielä mikään mestariteos tai onnistu pesemään halpojen ja tylsien norjalaisdekkareiden tuhrimaa kuvaa maasta, joka ammensi vuoden 1973 öljylöydyn jälkeen vapaaehtoiseen lobotomiaan viihteen ja kaiken muun viihteeksi (urheilu) katsottavan aivoja rasittavan hyödyttömän ja vahingollisen roskan kyllästämänä. Norjalaiset ovat itse syypäitä nykyiseen huonoon elokuvamaamaineeseensa. Norjalainen elokuva keskittyy kopioimaan pohjoismaisia sisariaan (ei tosin niin huonosti kuin suomalaiset dekkarit kuten KAMALA SEKASIKIÖ SORJONEN...), eli dekkaria ja jännäriä jännärin perään, joilla tavoitellaan laajaa kansainvälistä yleisöä. Sataa lunta, ja kaikki ovat synkkiä, interiööreissä on valkoisia huonekaluja.

Stereotypioita stereotypian perään, tuskin kukaan norjalainen varsinaisesti laittaa puhelimensa soittoääneksi Griegin "Vuorenkuninkaan salissa"? Lisäksi mukana on ainakin alkoholisoitunut poliisi, joka silti epärealistisesti treenaa salilla helvetin lujaa, kuten Nesbøn Harry Hole (jonka sukunimeä eivät enkut osaa koskaan lausua oikein). Nesbøn norjalaisiin dekkareihin mahtuu alkoholisoituneen keski-ikäisen poliisin lisäksi myös joku nuorempi, freesimpi poliisikollega, jolla on valkoinen kestopepsodent-hymy, ja joka panee jokaista hyvännäköistä vaikeasti saatavilla olevaa naista päästyään ensin poikamaisesta ujoudestaan alkoholisoituneen protagonistin sen sijaan roikkuessa kiinni jokaisessa tuotoksessa (niin kirjassa kuin valkokankaalla) on-off suhteessa. Ja väkivaltaa ja karskeja otteita riittää, joita on kopioitu huonolla maulla amerikkalaisista, vielä huonommista poliisisarjoista.

Ns. "yhteiskunnallista" otetta ei olla myöskään unohdettu; rasismi ja sukupuolten välinen epätasa-arvo käsitellään myös, mutta poliisiväkivaltaa ei niinkään, puhumattakaan korruptiosta, jota maassa "ei ilmeisesti ole", kun siitä ei (saa) puhuta. Poliisipsykopaatin kansainväliset seikkailut valkokankaalla onneksi päättyivät lyhyeen, kun Michael Fassbenderin tähdittämä Lumiukko sai murska-arviot juuri edellä mainitun kliseisyyden takia. Gritt on itse asiassa juuri tätä trendiä vastaan luotua nykynorjalaisen itsetyytyväisyyden ja itseriittoisuuden parodiaa maailman silmissä maailman yhtenä onnistuneimmassa maassa, jossa kaiken pitäisi olla (muka) hyvin. Ihmisiä tuntuu vaivaavan vain se tuttu tyhjyys, tyhjänpäiväisyys ja tuli perseen alla erilaisten merkitysten haku elämälleen, mitä kaikki muutkin kaikkialla ja erityisesti elokuvan nuori taiteilija Gritt tekee omassa "On The Road Odysseyksessään".

Norjalainen taidemaailma on yhtä suljettu hänelle kuin se on valmis esittämään olevansa muutaman suuren mestarin, kaikkien tuntemien Ibsenien ja Griekin henkien ylevöittämä. Gritt on toista maata. Maa hänen jalkojensa alla polttaa, ja kaikki menee toisin kuin (Norjan taidemaailman Mr. Bean?) mitä hän on suunnitellut. Pääosanesittäjä Birgitte Larsen on elokuvan todellinen tähti ja vakuuttava löytö, josta kuulemma varmasti vielä lisää, sillä hän näyttää coolissa nyrpeydessään juuri niin norjalaiselta (hieman samalta kuin oslolaisen muotitalon nuori perijätär Sonja Haraldsen, josta tuli myöhemmin kuningatar mennessään naimisiin tulevan kuninkaan, Harald V:sen kanssa) kuin mitä norjalaiset kaikessa karussa umpimielisyydessään.

Oliko valinta tietoinen? Luulenpa että oli, sillä nykynorjalainen voi kysyä aamukahvin lomassa uutisia kuninkaallisista toilailuista kuullessaan, mihin niitä nykyisin tarvitaan ymmärtäen kysymyksessä jo piilevän oletetun vastauksen jatkokysymykseen: luovatko merkityksiä tekijät vai lukijat? Mummojen huvi ja mainosrahoitteisten medioiden päiväkauraahan ne ovat olleet myös Norjassa sen viimeiset viisikymmentä vuotta, kun niiltä on samaan aikaan näpsäisty siististi demokratiaa häiritsemästä viimeisetkin muodolliset valtaoikeudet, ja siniverisistä on tullut tahtomattaan tavallisia jonoissa seisovia Ikea-kuluttajia, juhlien kunniavieraita tai muita turhakkeita keltaisen lehdistön juorunälkää tyydyttämään.

Mutta kuninkaalliset eivät anna helpolla periksi, onhan kyse heidän omasta leivästään. Kesällä 2019 pääsi ripille päällään hallitsevan kuningasparin hänelle rippilahjaksi antama Itä-Telemarkin kansallispuku päällään Norjan kruununprinsessa, tuleva kuningatar Ingrid Alexandra, joka on kuningashuoneen ensimmäinen naispuolinen kruununprinsessa kautta koko sen pitkän historian, ja joka periessään kruunun aikoinaan isältään Haakonilta tulee olemaan vasta Norjan toinen maata hallinnut kuningatar, ja on siksi jo nyt herättänyt paljon mielenkiintoa sekä Norjan sisällä että erityisesti muissa Pohjoismaissa.

Viimeksi nainen on kuningattarena hallinnut Norjaa vuodet 1380-1412 Margareeta I, jota ei kruunattu hallitsevaksi kuningattareksi, mutta hallitsi yksin Pohjoismaita. Häntä pidetään yhtenä taitavimpina hallitsijana pohjoismaiden historiassa. Margareeta käytti hyväkseen asemaansa vallan ytimessä ensin Tanskan kuninkaan Valdemard Atterdagin tyttärenä, ja sitten Norjan kuninkaan Haakonin puolisona, ja lopulta kruununperijän äitinä. Margareeta II on Tanskan kuningatar, joka syntyi prinsessa Margrethe Alexandrine Þorhildur Ingridinä vuonna 1940.

Hänen isänsä taas oli kuningas Frederik IX ja äiti Ruotsin prinsessa Ingrid. Skandinavian historia on kolmen Pohjoismaan yhteistä historiaa. Kuninkaat ovat olleet usein sukua keskenään ja istuneet tai perineet toinen toistensa valtaistuimilla. Esimerkiksi prinsessa Ingridin isosisän kuningas Haraldin äiti Märtha oli Ruotsin prinsessa. Prinsessa Märthan vanhemmat olivat taas Ruotsin kuninkaan Oskar II:n poika prinssi Carl ja Tanskan kuninkaan Fredrik VIII:n tytär prinsessa Ingeborg. Haraldin äiti kuoli vuonna 1954 vain 53-vuotiaana kolme vuotta ennen kuin hänen miehensä, kuningas Olav nousi valtaistuimelle.

Norjan kruununprinsessa Ingridin lujaa sidettä muihin Pohjoismaihin kuningashuoneisiin kuvaa myös se, että kummeina ovat mm. Tanskan tuleva kuningas Frederik ja Ruotsin tuleva kuningatar Victoria. Norjan prinsessaa kutsutaan yksinkertaisesti vain Ingridiksi ilman sen juhlallisempia krumeluureja, ja hänestä on tullut mutkaton osa nykynorjan uudistusmielisen ja modernin kuningashuoneen pr- ja tiedotusstrategiaa, missä muuten ilman valtaa oleva symbolinen valtion päämiesinstituutio on omaksunut hyväntekijän ja koko kansan tulevaisuuteen katsovat (muka) ystävälliset kasvot.

Tällainen on virallinen Norja. Se minkä näemme televisiosta ja luemme lehdistä. Mutta todellisuus on tarua ihmeellisempää. Heti kuninkaanlinnan lähettyvillä löytyy narkkareita ja Oslon 24/7 vilkas huorakatu. Eivät hyvinvointiyhteiskunnan ongelmat ole mihinkään rahan myötä hävinneet Norjasta. Siitä esimerkiksi Gritt ei voi hyvin eikä moni muukaan nuori Norjassa, sillä Nyky-Norjassa kiehuu pinnan alla. Vaarallisimmat ja myrkyllisimmät kuplat on lopulta kristillisen äärioikeiston populismin kaapuun puettu populaarin kyynisyyden linja, joka on eurooppalaisten veljessairauksiensa esimerkkien tapaan syntynyt apatiasta, syrjäytyneisyydestä ja epäluulosta eliittiä sekä vääristyneitä ja hyväosaisia edelleenkin (ilmeisesti aina myös kohta valtaan nousevan Norjan työväenpuolueen AP:n johtaman hallituksen) suosivia valtarakenteita kohtaan.

Gritt antaa palaa täysillä. Häntä eivät sido sovinnaisuudet ja tavalliset kohteliaisuussäännöt. Mutta ei hän ole sen kummempi anarkisti tai sieltä täältä mista välittämättä kaiken hyödyn muiden kustannuksella korjaava vapaamatkustajakaan, kuin kukaan muukaan paikkaansa suuressa maailmassa epätoivoisesti etsivä ja sopivasti eksyksissä olevan nykynuori. Hänellä on vain suuret haaveet ja yhtä vähän todellisia mahdollisuuksia kuin kenellä muulla tahansa mattimeikäläisellä voittaa summamutikassa päävoitto lotossa. Elokuva kuvaakin hyvin millaista on arki norjalaisunelmien kääntöpuolella ja kenelle niitä tehtaillaan, tai millä tavalla epäonnistumisista kerrotaan ahdasmielisessä suoristushakuisessa pikkuporvarillisessa norjalaisympäristössä, missä ihmisten on oltava kovasti yrittäviä lupauksia täyttääkseen paikkansa siinä sielulle vamman aiheuttavassa ikävässä kilpailuyhteiskunnassa, miksi Norja on viime vuosikymmeninä kiusallisesti muuttunut.

Nykynorjalaiset vallitsevien valheiden kriitikot ajattelevat, koska eivät voi olla ajattelematta; filosofoivat vaikka olivat kyllästyneitä filosofiseen hiustenhalkomiseen. Se on vähän sama asia kuin hyvinvointiyhteiskunnan suhde sosiaalidemokratiaan: kaikki ajattelevat ja toimivat kuin sosiaalidemokraatit, mutta kukaan ei halua olla itse sellainen. Tähän tautiin auttaa musta huumori, jota Grittissä riittää norjalaiskirjallisuuden uudeksi jumalaksi korotetusta Karl-Owe Knausgaardista, joka ei muuten ole vaikea vaan hyvä kirjailija (siitä todisteena on se, että hän oli viimeisen vasemmistolaisen humanistipoliitikko Claes Anderssonin lempikirjailija), ei siksi että olisi kulttuuriperse, vaan nimenoman siksi ettei sitä ole vaan tavallinen, omasta halustaan työläispoika, joka on hieman viitsinyt Aku Ankkaa enemmän lukea eikä vain ryypätä ja nussia, asiat, mitkä sinänsä ovat arvokkaita ja tärkeitä, varsinkin kun on vielä nuori ja viriili, ja jaksaa kulkea sekä tehdä oman päänsä eikä muiden antamien ohjeiden mukaan elämäntarkoituksia keskustellaan tähtenä, jota siteerataan.

Knausgaardia tulisi muistaa Norjan taidemaailman "Herra Suorasuuna ja Aki Kaurismäkenä", joka ei säästele sanojaan kuvatessaan nykynorjalaisuuden sisällyksetöntä tyhjyyttä ja ihmiskohtaloiden typeryyttä Taisteluni-kirjasarjassaan, ja erityisesti muutaman vuoden takaisessa debatissaan ruotsalaisuskonnollismystisenhomodemarikirjailija Jonas Gardellin vetäessä herneet aika kovaa sievään nenäänsä, kun Knausgaard aitoon norjalaistyyliin uskalsi puhua asioista niiden oikeilla nimillä eikä keksityillä tekonimillä kuten Ruotsissa on ollut tapana ja mikä synnytti ennen maailman demokraattisimpina maana pidetyyn maahan poliittisen mielisairauden nimeltään ruotsidemokraatit. Tuleeko Knausgaardista uusi Knut Hamsun tai Henrik Ibsen (on jo tullut), tuntuu Gritt kysyvän rivien välistä irvailullaan. Tunnettu tosiasiahan on, että meihin vaikuttavat usein kirjailijat, joita emme ole koskaan lukeneet tai tule lukemaan. Harva suomalainen on esimerkiksi lukenut Kilven Alastaron salissa mutta kaikki, jotka haluavat olla "kulttuuripiirien yläkerroksissa" jotain, puhuvat lakkaamatta siitä kuin henkisen aatelisarvonsa sinettinä alempiarvoisilleen taviksille.

Mutta miksi sitten elokuvan viittaus Knausgaardiin on tärkeä? Siksi, että Norjassa on tapahtumassa vasemmistolainen herätys. Taisteluni toisessa kirjassa (LIKE 2012) Knausgaard ostaa Hörderlinin kirjan antikvariaatista ja alkaa pohtia, että jos hän olisi ollut nuori 1950-luvulla, hän olisi ehkä omaksunut kulttuuriradikalismin käsityksiä ja teorioita, elleivät sen vastakohdat, hitaasti kuolevan kulttuurikonservatismin voimat, olisi tarttuneet häneen ensin. Mutta hän ei ollut 1920 - tai 1950-luvun nuori - sen hän tunnustaa - hän oli 1970-luvun alun nuori, ja niinpä hän liittyi marxilais-leninistiseen AKP-puolueesen ja ryhtyi proletaariksi.

Knausgaard ei ole mitään muuta kuin tekopyhyyden ja sovinnaisuuden maailmoja ikuisesti irvaileva ja ilkikurinen Robin Hood käyttäen polttoaineenaan hierarkkisen valtasysteemin huolto- ja terapiatoimia Francois Villonin esimerkkiä noudattaen zenbuddhalaisen homorunoilijamunkki Ikkykuun manttelinperijänä hieman Che Guevaralla lisättynä; ikuinen kapinallinen, köyhien ja osattomien puolella taisteleva humanistiälykkö, joka osaa nähdä kaikenlaisen sorron humanismin vastaisena epäoikeudenmukaisuutena sekä ihmisarvoa alentavana ja siksi jyrkästi tuomittavana. Knausgaardilla on omaatuntoa ja omanarvontuntoa, joka kuuluu hänen mielestään kaikille muillekin ihmisolennoille jakamattomana arvona tässä taistelussa ihmisyyden puolesta epäinhimillisyyttä vastaan. Juuri tämä ajattelua on taustalla Grittissäkin, vaikka Knausgaardissa ei elokuvassa päästä syvällisiin pohdintoihin.

Miksi näin on? Koska nyky-Norja on henkisessä konkurssissa ja ihmiset yhtä kusessa kuin muissakin maissa rahavallan ja ahneuden ideologian edessä. Gritt on yksi uhreista, joka haluaa pyristellä eroon ympärillään kuristavista pakoista ja huumorintajuttomista itsestäänselvyyksistä. Modernismin agenda on se meitä ja heitä väärään juoksuttanut ohjelma - Grittissä vuoden 1973 jälkeisen Norjan öljylöydön jälkeen laiskistama maa, jonka valheellisen tyytyväisyyteen tuudittautunut totuusväittämä oli epäonnistunut jo alkuunsa, koska se perustui vääränlaisen varmuuden etsintään, matemaattiseen eksaktiuteen pehmeiden arvojen, epäilyn sekä kokeilun kustannuksella tehtävänään maallistaa ja sulattaa perinteiset lojaalisuudet, totutut oikeudet ja velvollisuudet, mitkä lamaannuttivat yritteliäisyyden, eli yhdentekevistä velvollisuuksista, joita oli kasaantunut rationaalisten seuraamusten kartoittamisen tielle, niin että tuo kohtalokas käänne onnistuessaan raivasi tien Max Weberin käsittein instrumentaalisen rationaalisuuden (yhtä hyvin voisi sanoa sen olevan kehittämäni prosaajournalistisen termin mukaisesti: yhtä tyhjän kanssa olevaa mukatodellisuuden hölynpölyn byrokratiaa) voittokululle ja valta-asemalle, tai kuten Karl Marx sanoisi, talouden määräävälle roolille, mistä on tullut Norjassa jo kirosana ja kirous.

Marxia lisää lainatakseni 1848 tappiollisen vallankumouksen pöyhiminen jälkikäteen synnytti vallankumouksen oikeutuksen ihmisten sydämissä elää muutoksenkipinänä sammuneessa nuotiossakin niin että lyödyt, hävinneet ja ahtaalle ajetut tajusivat tappion kuuluvan tämän taistelun luonteeseen, ja sen olevan vain väliaikaista ja ymmärrettävää, kun ymmärsi että koko sen ajan hallinto -ja turvakoneisto kävi armottomasti hampaisiin aseistettuna puolustamaan harvainvallan laajoja etuoikeuksia ja sitä turvaavaa silmitöntä mielivaltaa. Gritt tipahtaa näiden selitysten ulkopuolelle ja antaa kasvot toisenlaiselle todellisuudelle. Juuri siksi se on hyvä katsoa, sillä oppimestarit ja kouluhistorioitsijat tuntevat tarvetta selittää, miksi oli käynyt toisin tänään, kuin he olivat aiempien teorioiden pohjalta uskoneet käyvän; kokemuksia ilmentävät käsitteet sisältyvät myös siihen kieleen, joka käsitteiden tavoin sekä ilmaisee että luo todellisuutta, mutta sitä ei meille kerrota, vaikka pitäisi, koska me olemme vain yhden tarinan päässä hirsipuusta (asia, mistä norskit eivät halua kuulla mitään - vielä).

Gritti vihjaa ja leikittelee tällä ajatuksella. Sen kuvat Oslosta ja Norjasta ovat takapihoilta ja kaupungin laidalta, eikä niistä tunnista sitä mahtailevaa Norjan pääkaupunkia, missä hyvinvoiva keskiluokka viettää unelmiensa päiviä korkean elintason kyllästäminä tyytyväinen tekohymy naamoillaan kilpaa loistaen. Gritt on väliinputoaja ja epäonnistuja, joka ei löydä paikkaansa eikä tahdo onnistua pääsemään edes psyykkiseen hoitoon, jossa olisi ainakin tarjolla katto pään päälle ja sapuskaa. Hän ei ole mitään eikä häntä ole olemassa muille. Kun Gritt tämän ymmärtää, on hän vielä yksinäisempi tallatessaan öisiä Oslon katuja; mutta herää kysymys, onko elokuva on sittenkin hieman liian sokerinen ollakseen kiinnostava tai edes vakavasti otettavalla tavalla yhteiskuntakriittinen, joten Klassekampen-lehden ympärille ryhmittyneet nykynorjalaisen kirjallisuuden kärkinimet, Karl-Owe Knausgaard ja Tore Renberg, voittivat tämän totuuspelin 6-0. Mieluummin luen heidän kirjoistaan aitoa katujen vaikerointia silottelevia taidehemppoja ja heidän edustamaansa sopuiluyhteiskunnan namuja vastaan kuin katson grittien kaltaisia kivoja ja hyvin kerrottuja satuja nuorten hyvinvointikakaroiden, niiden "jotka haluavat olla jotain", eksitentiaalisista kasvukriiseistä.

Moni muukin asia harmittaa Grittissä kuin sen lapsellinen yritys syöttää meille uskottavaa tarinaa kapinasta. Myös se harmittaa, ettei elokuvassa ei tapahdu mitään mullistavaa muutosta pahempaan tai huonompaan, ei pääosanesittäjän, mutta ei myöskään itse ympäristön suhteessa, kun ei ole haluttu. Gritt on ihmeen tyyni ja siksi epäuskottava kaiken itselleen käyvän epäonnen edessä eikä suistu muuhun epätoivoiseen tekoon, kuin varastamaan naisten kollektiivista ulos lähtiessään hienon ja kalliin nahkatakin vain pitääkseen onnistujan ulkoista habitusta yllä, mikä vihjaa ikävällä tavalla yleisön miellyttämisyritykseen halvan cool-huumorin keinoin. Tässä tulee mieleen suomalaisen runouden lopullisesti liemillään hapattanut Salla Simukka, joka kertoo eräässä kirjassaan "kosketelleensa sukuelintään" - ilmaisuhan on banaalisuudessaan ihan samaa paskaa kuin umpikristitty nutturapäinen kansakoulunopettaja olisi 50-luvulla tunnustanut valehdellessaan vain kerran herran edessä, ja silloinkin hyvän puolesta pelastaakseen hurjistuneen isänsä tappamasta ilkitekoon syyllistynyttä perheen hirviömäistä tappajakissaa, joka terrorisoi öisin lähialueen pikkulinnuston avutonta jälkikatrasta saaden aikaan pahaa harvennusta lintupopulaation riveissä.