Rento huolettomuus elämänasenteena

Teksti:

Harald Olausen

Toukokuussa Robustos-kustantamo julkaisee professori Timo Airaksisen uutuuskirjan " Rento huolettomuus elämänasenteena" -, joka koostuu valikoiduista Airaksisen kolumneista sanomalehti Ilkka-Pohjalaisessa sekä diigivallila.comissa ja Pohjoisen filosofiyhdistyksen Agon-lehdessä. Olen kirjan toimittanut ja siihen jälkipuheen kirjoittanut. Miksi kirja kannattakaa lukea? Siksi, että sen tekstit ovat taattua Airaksista. Airaksinen tutkii elämää ja sen lieveilmiöitä ymmärryksellä ja huumorilla sekä harvinaisen kauniilla ja mukaansatempaavalla tavalla kirjoituksissaan. Hän kirjoittaa päätyökseen tieteellisiä artikkeleita kansainvälisiin tiedejulkaisuihin, mutta osaa myös prossajournalismin taidot korkeina esikuvinaan James Joyce ja Franz Kafka. Kolumnit ovat hänen tapansa irrotella tieteen tekemisen kaavoista hetkeksi irti ja olla tekemisissä tavallisuuden ongelmatiikan kanssa koko ajan haastavammassa todellisuudessa, jossa julkinen keskustelu on vaarallisella tavalla sekä pinnallistunut että polarisoitunut.

Professori Timo Airaksinen on vuodesta toiseen suosittu puhuja ja kirjoittaja. Mistä hänen suosionsa kertoo? Ainakin siitä, etteivät kaikki, tavallisetkaan ihmiset, ole kiinnostuneitä pelkästään viihteen kaapuun puetuista julkisista rimanalituksista. Siitä esimerkkinä maaliskuun 16. päivänä 2021 Ylen televisio I:ssä tullut Puoli Seitsemän-ohjelma vieraana professori Timo Airaksinen. Ylen mittausten mukaan ohjelma veti television ääreen ennätykselliset 708.000 katsojaa. Lähes saman määrän kuin television suositut viihdeohjelmat. Seuraavana päivänä ohjelman tuottajan Velipekka Pekkolan kirjoittamaa uutista edellisen illan televisio-ohjelman painavasta sisällöstä oli jakanut facebook-sivuillaan yli 5000 ihmistä. Lisäksi ohjelmaa oli käyty seuraavana päivänä Yle Areenasta lukemassa 28.300 kertaa. Mistä kaikki tämä kertoo? Ensinnäkin, Airaksisen valtavasta suosiosta. Toiseksi, siitä, ettei kiinnostus kaiken hömpän keskellä vakavasti otettaviin pohdiskeluihin ole luuloista huolimatta ehkä sittenkään vielä kuollut. Kolmanneksi, ihmisiä kiinnostaa edelleenkin kuunnella suoraa puhetta ja vaikeiksikin koettujen ongelmien purkamista. Neljänneksi se herättää ansaitun kysmyksen, miksei suomalaisesta televisiosta tule enempää tällaisia ohjelmia?

Professori Timo Airaksiselle pitäisi antaa oma ohjelma televisioon. Kerran viikossa rauhallista keskustelua ja punnittua puhetta muiden älykköjen kanssa Airaksisen johdolla olisi taattu hitti jopa ulkomailla. Sen takeena on itse Airaksinen persoonana, joka on ollut suomalaisen älymystön tähdistössä harvinainen tuikku ihmislämpöisen ja samalla periaatteistaan tinkimättömän vapauden puolestapuhujana siitä lähtien, kun lähes nuorukaisena hieman yli kolmekymppisenä 1980-luvun alussa valittiin Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian professoriksi. Professori Timo Airaksinen on tehnyt niin kotimassa kuin ulkomaillakin vakavasti otettavaa ja kiitettyä tieteellistä tutkimustyötä, kuin myös popularisoinut tiedettä esiintymällä eri medioissa ja pitämällä luentoja sekä kirjoittamalla suosittuja kirjojaan, joista "Onnellisuuden opas"-kirjan pokkariversiota myydään edelleenkin monissa kirjakaupoissa pokkarikirjojen bestseller-hyllyss, ja "Rentous elämänasenteena"-kirja on hyvä esimerkki.

Airaksinen aloitti tieteen huipulla filosofian professorina suomalaisen todellisuuden pilkkomisen sana sanalta käsitettävämpiin osiin. Ihmisten on hyvä ymmärtää sitä kamalaa sekamelskaa, mitä akateemiset ajattelijat olivat epäselvästi kirjoitetuissa ja ajatteluissa teksteissään suoltaneet suurelle yleisölle. Tieteen piirissä joskus vieroksuttiin julkisuudessa esiintyviä professoreja ja heidän päälleen langetettiin epäilyn varjo siitä, etteivät he keskity itse tieteen ongelmiin. Airaksinen oli ensimmäisiä uuden tien kulkijoita, joka uskalsi ja osasi yhdistää tieteentekemisen siitä suurelle yleisölle puhumiseen. Nykyjään puhuttaisiin tieteen popularisoimisessa, mutta kyse ei ollut yksistään siitä.

Airaksinen tarjosi ihmisille Umberto Econ tapaan kanavan tutkistella asioita syvällisemmin epäilyn valossa, ja alkaa puhua siitä omalla tunnerekisterillään juuri niin, kuin ihmiset osasivat tai olivat osaamatta - toisin olisi odotettu tehtävän sen ajan ylhäältä alaspäin-maailmassa, silloin vielä niin valmiiksi luullussa suunnitelmien ja järkähtämättömien totuuksien muka todellisuudessa. Airaksinen alkoi epäilevistä tuomaista huolimatta rohkeasti kirjoittaa suurelle yleisölle suunnattuja elämän eri ongelmia läpivalaisevia kirjoja, ja puhua medioissa ja seminaareissa samaan aikaan, kun teki omaa tieteellistä tutkimusta, opetti ja opasti tohtorikoulutettavia väitöskirjojen teossa. Tämän sävelen hän on säilyttänyt tähän päivään saakka, orkesteroidessaan itseensä monta erilaista ja erisävyistä ääntä; hän kirjoittaa vakavasti otettavaa ja kansainvälisesti mittavaa tieteellistä tekstiä englanniksi. Sen lisäksi hän jatkaa ahkeraa kolumnistin uraansa synnyinseutunsa Vaasan valtamediassa Ilkka-Pohjalaisessa sekä kulttuuriklubi.comissa

Airaksisen suorat puheet ja iskevät kirjoitukset hurmaavat sekä sisältönsä että tyylinsä puolesta paatuneemmankin ihmisvihaajan tai hyvän epäilijän. Puhumattakaan että Airaksinen, jota voisi kutsu hypnoottisen esiintymistyylinsä takia kuuluisan vilutaiteilija Paganinin tapaan maagiseksi viettelijäksi, puhuu suoraan sydämiin, eikä häntä pelota käydä ongelmiin käsiksi ja puhua asioista, joista yleensä joko vaietaan tai hyssytellään, milloin minkäkin normin nimissä. Päinvastoin. Juuri silloin avaa sanallisen arkkunsa asioita syvällisesti omassa ajattelijan kammiossaan pohdiskellut filosofi, jonka antaa ensin ovelasti Pandoran lippaan tyhjentyä kaikesta pahasta ja satuttavasta houkutellakseen sieltä esiin sen viimeisen, josta harvoin puhutaan ja muistetaan: Toivon! Mutta sitä ennen on valheen ja hämäyksen hävittävä. Sitä ennen on paljon työtä saada valheesta rähmäiset silmät avattua. Se voi joskus olla se kovin homma.

Se onnistuu vain puhumalla ja kirjoittamalla puhki vaikeatkin asiat. Siinä on Airaksinen ollut jo yli kolmekymmentä vuotta oman alansa mestari. Airaksinen kirjoittaa sekä helposti että vaikeatajuisesti vaikeista aiheista, että myös helposti tai vaikeatajuisesti helpoista aiheista, riippuen milloin mistä ja missä siitä on kyse. Mutta siinä hän ei anna periksi, että perimmäisestä totuudesta on pidettävä kiinni, ja jos sitä ei löydy, se on etsittävä, sillä hänen lukuisia tieteellisiä artikkeleitaan ja tiedettä popularisoivia artikkeleitaan yhdistää selväjärkisyyden vaatimus. Airaksisen puheista ja kirjoituksista paistaa läpi valtavan tiedon ja laajan sivistyksen sekä humanistisen ihmisnäkemyksen lisäksi sanansa tarkkaan valikoiva osaava sanataiteilija, asia, joka ei ole kovinkaan yleistä, kun kyseessä on suomalainen tiedemies.

Maailmalla filosofeissa on samaa kirjallisen taituruuden vikaa kuin Airaksisessa, esimerkiksi ranskalaisfilosofi Michel Foucaultissa. Joistakin Airaksisen kolumneista tulee mieleen suuret amerikkalaiset kirjallisuuden nobelistit ja mestarit, juutalaistaustaiset maailmankansalaiset Iisac Bahevis Singer, ja aivan erityisesti Saul Bellow, jonka kirja Dekaanin joulukuu (Keltainen kirjasto no: 179. Tammi, 1983), joka kuvaa amerikkalaisen kirjallisuuden professorin moraalisia ja älyllisiä seikkailuja sen jälkeen, kun hän on kirjoittanut kaksi kiisteltyä artikkeli kotikaupungistaan. Jos Airaksisen joskus julkaisisi professorimuistelmansa, joita olen kuullut monen jännityksellä haikailevan, voisin kuvitella hänen tekstejään lukeneena niiden kuuluvan samaan kategoriaan edellä mainitun kirjan seestyneessä, mutta samalla hedelmällisen kompleksisessa ristiriitoja ja uhkia - niin sisäisiä kuin ulkoisiakin - sisältävän maailmankuvan rosoisessa erittelyssä.

Professori Airaksisen proosallista metodiikkaa hyväksikäyttävät filosofiset pohdinnat, ovat kuin pieniä helmiä sumun keskellä tai kuin hienostuneita pastisseja, joiden parissa palautuu takaisin se vanha humanistisen sivistyksen avartava merkitys, mikä Cicerosta ja Caton ajoista lähtien länsimaisen sivistyksen pohjavesissä on vaikuttanut, ensin 1500-luvun leikillisen humanismin suuriin nimiin, kuten Erasmus Rotterdamilaiseen, Francis Baconiin, Shakespeareen ja Michel de Montaigneen, ja sitten 1700-luvun valistuksen tärkeimpiin Voltaireen ja Humeen. Professori Timo Airaksinen on samalla tavalla suomalaisen käytännöllisen viisauden perikuva, kuin mitä roomalaista käytännöllisen viisauden perikuvana pidetty Cato, jonka Opetuksia (Marcus Boas: Disticha Catonius 1952) -kirja oli yli tuhannen vuoden ajan yksi Euroopan luetuimmista teoksista.

Ajatus moraalisesti opettavaisten lauseiden ja tarinoiden käytöstä tuli alun perin kreikkalaisilta näytelmäkirjailijoilta mm. Euripideeltä ja Menandrokselta. Catolta Airaksinenkin on lainannut reseptinsä selväjärkisyyden ja tolkun sekä maltin säilyttämisessä ja kehittämisessä epävarmoja ja näköalattomia maailmoja sekä sulkeutuneita mieliä myllertävien myrskyjen keskellä; Caton elämänohjeissa neuvottiin nuorta koulupoikaa ikään kuin hän olisi jo aikuinen, julkiseen elämään osallistuva mies. Oppaassa kaikkiin nuoriin ihmistaimien mieliin yritettiin iskostaa käytännön viisauksia, jotta hän pärjäisi maailmassa.

Niin tekee hyvällä takaa-ajatuksella myös Airaksinen, joka on laajentanut catolaisen ehdottoman eettisyyden vaatimuksen yhteiskuntaan, muistuttamalla, että samalla kun puhumme hyvästä, meidän tulee myös tehdä sitä niin omassa kuin yhteisessä maailmassamme muiden kanssa. Cato ei puhu jumalista, kuten ei myöskään Suomen yhtenä tunnetuimpana ateistina ja ateismin korkeaveisuksi kutsutun kirjan "Jäähyväiset uskonnolle - henkisyyden puolustus" (Bazar 2020) -kirjan kirjoittanut Airaksinen, joka sai kirjastaan Vapaa-ajattelijat-lehden Väinö Valpio palkinnon toissa vuonna.

Cato puhui myöhäisantiikin tapaan ainoana aktiivisena voimana maailmassa rouva Fortunasta ja hänen liepeillään kulkevasta sattumien mahdollisuuksien epämääräisestä maailmasta. Mutta Airaksiselle se ei ole Caton tapaan sumea ja sekava, vaan selvä ja elämän ainoa oikea merkitys ilman turhia attribuutteja tai epiteettejä, huijaavista adjektiiveista nyt puhumattakaan. Quintilaniuksen tapaan Airaksisen punainen lanka kaikessa hänen kirjoituksissaan ja puheissaan, on ajatus siitä, ettei niissä ole mitään tyhjänpäiväistä vaan, että ne sisältävät aina jonkin moraalisen opetuksen.

Airaksinen on satusetä hieman kuten Grimmin veljesten saduissa. Alkuperäisissä, joissa Tuhkimon ilkeä äitipuoli laitetaan kärsimään pahoista teoistaan, pakottamalla hänen tanssimaan tulikuumissa rautakengissä, on ihan eri tunnelma kuin siistityissä Disney-nykyversioissa. Mutta millainen on tällaisten ihmisten mieli? Siitä hän on kirjoittanut ehkä kansainvälisesti tunnetuimmassa kirjassaan markiisi de Sadesta, jonka uusintaversion (Markiisi de Saden filosofia: Kulttuuriklubi 2019) myös toimitin ja kirjoitin esipuheen.

Hedelmällinen ja monipolvinen yhteistyömme alkoi, kun olin toimittanut ja julkaissut toisen Suomessa harvinaisen ja omaperäisen älykön, filosofian tohtori, esseisti ja Helsingin Sanomien kriitikon, Jan Blomstedtin, aforistisen pienoiskirjan "Tilaa mielikuvitukselle" (Kulttuuriklubi 2019), joka ihan samoin, kuin nyt käsissä oleva Airaksisen kirjakin, perustui kirjoittajan aikaisemmin kirjoittamiin kolumneihin.

"Jan Blomstedtin odotettu uutuuskirja "Tilaa mielikuvitukselle?" on kirja "hitaasti kiirehtivälle". Joskus joutuu viettämään aikaa lentokoneessa, junassa tai taksissa ja kaipaa luettavakseen jotain lyhyttä. Kunhan se pitää aivosolut kimmoisina ja käy kunnianosoituksesta Ajalle, vuosien ja hetkien hikinauhalle. Ajan tauot: aika koota ajatuksia ja panna synapsit lujille. Jan Blomstedt on esseistään, aforismeistaan, arvosteluistaan, parista romaanista sekä Prose -sivuistaan tunnettu. Blomstedt on väitellyt Denis Diderotin moraali- ja yhteiskuntaretoriikasta. Nytkin aiheet liikkuvat filosofiassa, moraalissa, kirjallisuudessa, politiikassa ja tieteen laidoilla. Ilmaisun muoto: äkkileimahdus, lyhyt ryöppy."

Blomstedtin kirja on harvinaislaatuisen terävän mielen tarkkoja ja maaleihinsa sofistikoituneesti tähdättyjä sivalluksia. Annoin kirjan älykkäistä kirjoituksista innostuvalle ja oman alansa, filosofisen vasta-ajattelun tyylitaituri Airaksiselle, joka piti kirjasta suuresti, ja jonka filosofisia kirjoja Blomstedt oli aikoinaan kehunut rivien välistä Helsingin Sanomissa, sillä ajatuksella että Airaksinen itse antaisi luvan julkaista hänen parhaimpia kolumnejaan myös kirjana, Veikko Huovisen "Lyhyiden erikoisten" tapaan. Airaksisen kirjat kuuluvat, siinä missä Wittgensteininkin, filosofisen kirjallisuuden piiriin. Oulun yliopiston kirjallisuuden professori Kuisma Korhonen on kirjassaan "Lukijoiden yhteisö - ystävyydestä, kansamurhista, itkevistä kivistä" (avain.net 2011) kuvannut uusien medioiden muuttaneen suhdettamme perinteisiin yhteisöihin, kuten lukijoihin tavoilla, joita oli vielä tuolloin hänen mielestään vaikea arvioida.

Nyt tiedämme, mitä nuo profeetalliset varoituksen sanat asioita tutkineen oman alansa suomalaisen huipun sanomina merkitsevät tänä päivänä, kun sivistys-Suomi on lähes katomassa netin ja Wikpedian ja voyeristisen "marcelproustimaisen" - hän sanoi ystävyyden olevan sitä, kun tiesi mihin toista sattui - tunnustuskulttuurin sekä ihmistä alentavan ala-arvoisen viihdelässytyksen kourissa. Siitä voi omin silmin saada todisteen lukemalla Tom Nicholsin kirjan "Asiantuntemuksen kuolema - vakiintuneen tiedon vastainen kampanja ja miksi se on tärkeä" (Terra Cognita 2017).

Kirjallisuus on jäänyt tai jäämässä, riippuu siitä, katsommeko otteemme jo lipsuneeksi liikaa, viihteelliseksi muuttuneen päivätodellisuuden varjoon. Sana on häviämässä ikiaikaisen taistelun kuvaa vastaan. Korhonen muistuttaa kirjassaan oivaltavasti, että vaikka kirjat ovat vain esineitä, kasa paperia, ne tuntuvat sisältävän aina myös lupauksen jostain, joka ylittää niiden esineellisyyden. Ihan samalla tavoin vaikuttaa nimi Timo Airaksinen lukevan suomalaisen mielissä.

On tärkeää, että joku selväsanainen ajattelija, kuten Airaksinen, kirjoittaa teksteissään auki näitä suuria probleemoja ja paradigmoja myös meille tavallisille ihmisille, ja osallistuttaa meidät näin suurien kysymysten äärellä äärettömien ja ikuisten kysymysten pohdintaan sekä älylliseen itsepuolustukseen valheita ammatikseen suoltavia "maailma on valmis ja tulee hyvin toimeen ilman kysymyksiä"- idiootteja ja oppeja vastaan.

Airaksinen halkoo sanoja ja avaa umpimähkään karanneita merkityksiä. Hän tekee sen stoalaisfilosofien, Senecan ja Marcus Aureliuksen, tapaan hienovaraista suostuttelua hyväkseen käyttäen, kääntääkseen mielemme pois askartelemasta toisarvoisten ja harhaanjohtavien asioiden parista. Sekin on kirjallisuutta, jo mainittua filosofista kirjallisuutta. Korhoselle, joka on myös kirjallisuusfilosofi, kirjallisuus oli aina kreikkalaisten näytelmäkirjailijoiden tapaan eettistä. Korhosen ajattelussa paistaa läpi Ciceron kreikkalaisuus, kun Korhonen uskoo kirjoituksen voiman muuttaa ihmismieltä olevan rajaton ja kesyttämätön; sanat eivät ole hänelle vain kasa kolikkoja, joilla ostaa itselleen merkityksiä.

Eivätkä toiset ihmiset eivät ole hänelle vain kohteita halulleen. Ja muste, paperi, ilma välissämme, taivas yllämme, se kaikki oli olemassa Korhosen mielestä muutenkin kuin vain hänen katsettaan varten. Kirjoituksen voimalla, Korhonen kirjoittaa, voimme vaihtaa ammattia, sukupuolta, kulttuuria, lentää toisilla mantereilla, virnistää apinan hampailla, keskustella kuolleiden kanssa, haihtua ilmaan, vajota maaperään, hajota mineraaleiksi, atomeiksi, partikkeleiksi ja prepositioksi. Ja kaiken tämän se tekee minun tajunnassani, minun aivojeni hermoradoissa.

Airaksinen osaa käsitellä kuulijaa ja lukijaa kuten viisaan filosofin tuleekin. Siksi Airaksisen korvaa hellivät sanat ovat suoraa puhetta ihmiseltä ihmiselle ilman seliteleviä välittäjiä kuin kollektiivisena runona, jonka tehtävä on samaan aikaan sekä parantaa että voimistaa otsikkona: Herätkää!

Miksi hän jaksaa ja mikä häntä ajaa vielä eläkkeelläkin pohtimaan visaisia ongelmia ja kirjoittamaan sekä puhumaan niistä julkisesti? Esimerkki velvoittaa, tekeehän samoin hänen eräs hyvä ystävänsä, Nick Rescher Pittsburghin yliopistossa vielä 93-vuotiaana hyvässä vedossa tieteentekijänä, mikäs muu kuin filosofian professori hänkin, eikä loppua ole näkyvissä.