Roskisprinsessa Johanna Tukiainen

Teksti Harald Olausen

Kuulun niihin harvinaiseksi väitettyihin ihmisiin, jotka eivät voi sietää juorulehtiä. Minusta maailmassa on paljon parempaakin luettavaa kuin tyhjät ja tylsät juorut. En pystynyt edes lapsena lukemaan Seuraa tai Apua, vaikka ne eivät ole edes pahimmasta päästä sisältäen silti löysästi tehtyä voyeristista halpisjournalismia pahimmillaan, puhumattakaan iltapäivä- ja naistenlehdistä.

Viime aikoina koneeni läpi on jostain kumman syystä puskenut 7 Päivää-lehden otsikoita, joista elähtäneen entisen viihdyttäjän, Johanna Tukiaisen sekoilusta viinan kanssa ja poikaystäväoletuttunsa Veijon matalalennosta maailmalla on tehty isoa numeroa joka päivä moneen kertaan sen verran väkevällä tavalla, että on ihan syytäkin pohtia miksi.

Tukiaisen tekee kiinnostavaksi se, että hänen takiaan ulkoministeri Ilkka Kanerva joutui aikanaan eroamaan Kataisen hallituksesta, ja on siis tavallaan suomalainen vastine brittien Profumo-skandaalille, jossa samanlaisen viihdyttäjänaikkosen kanssa pelehtinyt McMillanin konservatiivihallituksen puolustusministeri John Profumon valheelliset selittelyt johtivat koko hallituksen eroon.

Suomalaisille on aina olemassa metsäläisiä vastarannankiiskejä nykypäivän todellisuuden byrokratian hölönpölyä vastaan, eräänlaisia antisankareita, joiden elämä itsessään on protestia tylsyyslatteutta vastaan. Suomalaiskirjallisuudessa sitä edustivat aikoinaan mm. Joel Lehtosen Putkinotko, Jalmari Finnen anarkistinen Kiljusen herrasväki, kainuulaisen Veikko Huovisen koko veitikkamainen tuotanto, Juhani Peltosen Elmo ja maailmalla Swiftistä lähtien iso liuta mm. amerikkalaiset Mark Twain ja Kurt Vonnegut.

Vielä jokin aika sitten Suomessa oli vain kaksi erikoista tyyppiä, joita seurattiin laajasti; Matti Nykänen ja Andy McCoy. Nykänen oli omassa vastustelemattomassa lajissaan ehdoton huippu. Kioskin ryöstäminen, sinne sammuminen kesken ryöstön ja pöydälle paskantaminen jossain Keski-Euroopassa jonkun mäkiviikon aikaan, on edelleenkin skandaalinkäryisen julkkismaailmanennätys lajissaan, asia, jota muistellaan vieläkin, ja josta joskus kirjoitetaankin, mm. Nykäsen pähkähulluutta suuresti rakastavassa Norjassa.

Eikä siinä kalpene kovasti Andy McCoyn selitykset oikeudessa syytettynä varkaudesta, että mä en vaan tiedä miten se hopeinen iso eteisen kynttelikkö oli joutunut mun käteen, kun poliisit pysäytti hänet. Asiaa tiedustelleella toimittajalla oli tarjota lukijoilleen selityksen lisäksi jymyuutinen.

Andy oli raitistunut ja kutsunut sitä varten toimittajan haastattelemaan häntä omaan korttelikapakkaansa Kruununvuoreen. Jutun lopuksi toimittaja kirjoitti Andyn juoneen toimittajan piikkiin kuitenkin seitsemän isoa lonkkutuoppia ja polttaneen toimittajalta kaksi askia valkoista Marlboroa.

Johanna Tukiainen poikkeaa kaikista aiemmista kuvaamistani tyypeistä. Hän ei ole sekava reppana, kuten Frederick, joka vielä kymmenisen vuotta sitten luuli comebackinsa johtuneen vanhenevan iskelmätähden charmista Tsingis-kaania laulaessaan, kunnes kuuli salaa erään keskustelun, missä kaksi humalaista teinityttöä hänen keikallaan nauroi räkäsesti jätkän olevan kammottava reppanaukko, eikä edes osannut laulaa.

Frederick ymmärsi muuttuneensa itse isoksi vitsiksi ja kulttikamaksi halvan kertaköyttäviihteen alttarille. Se mikä hänet erottaa Tukaisesta, on se että Tukainen on anarkistisempi räyhäversio muista viihdetähdistä ja samaan aikaan sekä keskisormen nostatus että yhteinen anteeksipyyntö omille virheillemme.

Juuri tästä on kysymys Tukiaisen kohdalla ja miksi hänestä ollaan kiinnostuneita. Hän edustaa poimimatonta roskaa lattialla ja korjaamatonta kauneusryppyä kasvoillamme arjen juhlissa, ja on kiinnostava ottaessaan päälleen kaikki omat surkeilumme ja kännisikailumme - maksua vastaan tietenkin 7 Päivää-lehden armollisella avustuksella.

Tukiainen ei ole tyhmä. Hän ei ole hullu - sen näkee paljaalla silmällä kuka tahansa, vaikka väittää joutuvansa mielentilatutkimuksiin. Hän on tämän päivän roskisprinsessa, jonka makaaberi itsensä surkeilun seuraaminen kiinnostaa tavallisia ihmisiä osin siksi, että saa kauhistella sitä, kuinka paljon alemmas meitä hän voikaan mennä.

Mutta Tukiaisessa ei ole mitään aitoa, ei naamassa, ei mielessä eikä tekemisissä. 7 Päivää-lehti maksaa näytelmän ja Tukiainen vain näyttelee siinä. Lapsen kanssa törttöily maailmalla, mukavanoloinen mutta enemmän manageri- kuin poikaystävä-Veijo, putkareissut, poliisien naamaan sylkemiset ja äidin kasvojen raatelu, vaikuttavat etukäteen sovituilta ja maksetuilta tempauksilta.

Mutta kuka tällaista sitten jaksaa katsoa? Siinäpä koko jutun juju. Tukiainen ottaa syyt puolestamme niskoilleen ja kärsii krapulamme ja tätä kutsutaan nykyisin viihteeksi: Tukiainen on roskis, johon voimme heittää 7 Päivää-lehteä lukiessamme omat roskamme ja oksentaa päälle.