Rouva Pakastin

24.06.2020

Teksti:

Harald Olausen


Nyt kannattaa katsoa tarkkaan Ylen Teemalta tuleva nelisosainen dokkarisarja Hilary Clintonista eli "Rouva Pakastimesta", sillä siinä näkyy hyvin miten Jenkeissä todentuu ikävällä tavalla Frankfurtin koulukunnan filosofien Erich Frommin ja Theodor W. Adornon arvostelema ihmisten alttius kumartaa auktoriteettien edessä niin hyvässä kuin pahassa. Niin ylä- kuin alaluokassa. Niin politiikan kentän oikealla kuin vasemmallakin laidalla. Jotain tällaista huomaamme ikäväksemme katsoessamme Ylen Areenasta neliosaista "Hillary Rodham Clinton - dokumenttisarja Yhdysvaltojen vaikuttajasta ja maan politiikasta", jossa on hyvin vähän sellaista uutta tietoa tai näkökulmaa, jota emme olisi nähneet aikaisemmissa Clintoneista kertovista dokumenteista, saaneet lukea lehdistä tai nähneet entisen Valkoisen talon kirjeenvaihtajan Joe Kleinin kirjoittaman avainroomaanin "Päävärit - Primary Colours" filmatisoinnista vuodelta 1998 pääosassa Clintonin pariskuntaa näyttelevä John Travolta ja Emma Thompson.


Clinton luotti liiaksi vanhan maailman sivistyneisiin vaalikampanjoihin ja Platonin I-kirjan Thrasymakhoksen, joka on tässä tarinassa Trump, esimerkin toimivan kohdallaan, kun hän haukkui Sokratesta naiviksi hölmöksi, kun tämä puolusti oikeudenmukaisuutta vahvimman etuun perustuvaa voimapolitiikkaa vastaan. Tämä oli Clintonin ässä hihassa: yrittää saada Trump näyttämään itsekkäältä ja ahneelta Thrasymakhokselta, sillä tunnetusti taitava ja kaunopuheinen Clinton oli vuoden 1960 vaalien Nixonin tavoin kokenut poliitikko, jolla oli sekä karismaa että kaunopuheisuutta vaikka muille jakaa.


Sen varaan Clintonin imagonrakentajat ja puheenkirjoittajat laskivat koko kampanjansa, mikä osoittautui jälkeenpäin kampanjan suurimmaksi virhearvioinniksi, joka maksoi myös mahdollisesti tämän väärän laskelman varaan laskeneelle Clintonille presidenttiyden, Clintonin näyttäytyessä lähinnä yli-innokaalta ja ylimieliseltä mummoikäiseltä sosiaalityöntekijältä vailla inhimillisiä intohimoja ja tunteita, josta haisi läpi vielä se demareille tyypillinen tekopyhyys ja kasinaamaisuus joka eniten viranomaisten venkoiluun kyllästyneitä äänestäjiä ärsytti, ettei hänellä puheistaan huolimatta ollut selvästikään koskaan tuntenut sydämessään aitoa dickensiläistä roihua edes pienellä liekillä puhumiensa köyhien ja sorrettujen puolesta puhumattakaan aidosta chaplinismista: katsokaa vaikka Chaplinin surkeaa, mutta samalla hellyttävää ja kaikki aseista riisuvaa kulkuria, ja miettikää sitä samaa ulkopuolisuuden tunnetta, mikä saa lannistetun nousemaan kuralammikostaan vielä kerran ylös syvimmänkin epätoivon hetkellä ja kysykää miksi ja kuunnelkaa miten kulkuri vastaa teille vuosisadan päästä.


"Koska kaikilta kulkurin epätoivoon samaistuvilta meikäläisiltä oli riistetty meidän elämämme tärkein kokemus: olla sitä mitä me olisimme halunneet olla - eikä sitä mitä meidän piti kaikkien sääntöjen ja tapojen mukaan muiden mieliksi yrittää olla: apinoita, jotka tekevät kaiken miellyttääkseen muita vain yhdestä banaanista."


Televisioväittelyissä Clinton näytti yllättävän voimattomalta, väsyneeltä ja vanhalta hikoillessaan yleisön edessä ja paljastavien studiolamppujen sokaisemana hermostuneena mieshormonia uhkuneen solariumin ruskettaman Trumpin rinnalla, joka oli sentään vuoden vanhempi, mutta silti paremmassa henkisessä ja fyysisessä kunnossa. Suomessa amerikkalainen tapa kampanjoida ja tuotteistaa poliittinen imago, rantautuivat vuonna 1955 kun silloinen pääministeri Urho Kekkonen otti kaiken mahdollisen hyödyn irti asemastaan kamppaillessaan presidentin paikasta. Risto Uimonen kirjoittaa kirjassaan "Julkisuuspeli"(WSOY 1992) miten Suomessa poliittista imagonrakennusta pidettiin pitkään halpamaisena populismina, johon kunniallinen poliitikko ei sekaantunut. Vasta kun tuli Koivisto, kaikki muuttui:


"Tänään kyky pärjätä mediassa ja hallita tiedostusvälinejulkisuutta luetaan huippupoliitikon välttämättömiin ominaisuuksiin siinä missä puhe- ja kirjoitustaitokin."


Kolmiosainen dokkarisarja Hilarystä on kaikille poliittisesta julkisuuspelistä kiinnostuneille tärkeä katseltavaa siitä huolimatta, että tässäkin merkitystä haettaessa on kysymys ajatusten ja aikomusten tulkinnoista niitä, koska meillä ei ole välitöntä pääsyä tekijän ajatuksiin eikä aikeisiin varsinkin, kun kyseessä on huippuunsa tuotteistettu poliittinen imago maailman huipulta, joka on tottunut viidenkymmenen vuoden ajan rakentamaan itselleen sopivat "Potemnikin kulissit" pienintäkin manööveriä varten. Trumpin rohkeus puhua yksinkertaisesti suoraa puhetta tavalliselle kansalle antoivat hänestä suurelle ja poliitikkoihin kyllästyneelle yleisölle vaikutelman uudesta vaihtoehdosta, jota kannatti kokeilla kun muuten tarjolla olisi ollut samaa menoa ja lässytystä kuten menneinä aikoina. Siinä mielessä Clinton on vuoden 1960 vaalien täpärä häviäjä -Nixon ja Trump hieman onnella voittanut 2016 vaalien uudelleenlämmitetty Kennedy.


Hilaryn elitististä omahyväisyyttä dokkarisarjassa katsoessa tulee mieleen Noam Chomskyn varoittavat sanat eliitin ymmärtämättömyydestä ja Yhdysvalloissa akuuttina riehuvasta demokratiavajeesta. Yksi tällainen piirre on nyt ajankohtainen poliisin rasistisen avoimena rehottama väkivalta ja valtion kyvyttömyys suojella kansalaisiaan. Chomsky kehottaa vastalääkkeeksi amerikkalaisia katsomaan peiliin ja löytämään maastaan epäonnistuneen maan piirteitä. Chomsky kirjoittaa 2000-lun alun ja puolivälin tilanteesta, jolloin kaikista uhista huolimatta presidentteinä oli maltin ja tolkun keskitien kulkijoita eikä nykyinen arvaamaton ja raivoava riidanlietsoja.


Chomskyn kirja ei ole sen vasemmistolaisuuden takia todennäköisesti koskaan kuulunut Hilaryn lukulistaan. Se onkin yksi Hilaryn puutteista ja ehkäpä jopa kompastuskivi. 60-lukulainen radikalismi suli vuosien myötä ja hänestä tuli Rouva ulkoministeri", jonka rajut ja kovat temput ällistyttivät joskus jopa haukkoina tunnettuna sotilasjohtajia. Hilary myöhästyi presidenttiydestä kaksi Obaman kautta hävittyään tälle esivaalit. Siksi hänen todennäköisyytensä onnistua hupenivat viime vaaleissa jo lähes 70-vuotiaana sairastelevana vanhuksena. Hän alkoi olla isoäitien, ei enää tyttärien ja äitien, ehdokas tai esikuva. Lisäksi äärioikeisto piti huolen, että hänen varomattomasti lausumansa vähättely siitä, ettei hän aio jäädä miksikään mitättömäksi taustalla keksejä paistavaksi presidentinrouvaksi, väännettiin viha ja herjakampanjaksi häntä vastaan niin, että jotkut pitivät sitä ensimmäisenä naulana hänen presidentillisten haaveittensa arkkuun Billin noustessa ensimmäisen kerran valtaan.


Dokumenttisarjassa häiritsevää on sen tietynlainen samankaltaisuus Päävärit-elokuvan olettamusten ja henkilökuvan kanssa. Ja kuin huomaamatta tai ironisesti Päävärit-kirjan kirjoittajaa haastatellaan myös dokkarisarjassa, sillä hänen kirjansa esittämä teoria vuoden 1992 presidentinvaalien haittatekijästä, avioliiton ulkopuolisesta suhteesta vaikuttaa taustalla myös itse dokkarisarjassa, kuten myös koko Clintonin presidenttikauden ajan aina kohtalokkaaseen Monika Lewinsky-episodiin saakka ja pitkälti sen ylikin niin demokraattipuolueessa kuin koko Yhdysvalloissa.


Trumpin pilkkanimellä "Kiero-Hilary"-kutsuma Yhdysvaltojen politiikan kautta aikojen vaikuttavin naispoliitikko on tunnettu älykkö ja tahtonainen, joka on toiminut 60-luvun lopulta lähtien ihmisoikeusliikkeen riveissä edistäen naisten tasa-arvoa. Dokkarisarja tarjoaa meille selitykseksi Hilaryn ongelmaan uskonnollisen äärioikeiston vihakampanjat. Hilary oli nuorena lakiavustajana valmistelemassa syytekirjelmää vuoden 1974 presidentti Nixonin eroon johtaneessa senaatin istunnossa. Dokkari ei väitä mutta näyttää miten republikaanien yritys saada presidentti Clinton viralta vedoten Monica Lewinsky-tapauksen yhteydessä paljastuneeseen presidentin valehteluun. Hilary tiesi kokemuksesta asiaan perinpohjaisesti tutustuessaan Nixonin yhteydessä, ettei erikoissyyttäjä Kenneth Starrin epäilyt riittäisi Bill Clintonin erottamiseksi.


Erityisen kova pala republikaaneille oli Hilaryn arvokonservatiivinen metodistirepublikaanikoti, missä armeijassa työskennellyttä isää saattoi pelotella sillä, että uhkasi mennä naimisiin demokraatin kanssa, kuten Hilary sitten tekikin. Hilaryn "luokkapetoksen" katkeraa jälkimakua repunlikaanipiireissä voi verrata hieman aikaisemmin yläluokkaisesta taustasta suoraan demaripuolueen johtajistoon loikanneen Olof Palmen herättämiin vastaavanlaisiin katkeriin kommentteihin ja läpi koko hänen traagisen elämänsä kestäneeseen viha-aaltoon Ruotsissa.


Yhteiskunnat elivät paikoillaan poliittisesti ja taloudellisesti kuin jumissa 50-luvulla sodan jälkeen kutsutussa ns. kylmän sodan kurimuksessa, joka mahdollisti lähes fasistisen valtiomahdin oikeutuksen vastaan avoimen kansalaisyhteiskunnan vaatimukset demokratisoinnista kriisiaikana, jolloin uudistukset olivat jumissa samaan aikaan kun sosiaaliset jännitteet eri kansanryhmien välillä kasvoivat ja nuoret radikalisoituivat aina väkivaltaisiin mellakoihin asti vaatien poliitikoilta muutosta paremmasta. Kyyskytluvun tärkeyttä tämän päivän postmodernistista vapautta nauttivalle yhteiskunnalle voidaan korostaa yhtenä edellytyksenä täydellä syyllä valistuksen ja humanismin poliittiseksi projektissa, missä jatkettiin Ranskan Suuressa Vallankumouksessa 1789 ja Pariisin Kommuunissa 1871 kesken jäänyttä yhteiskunnan tasa-arvoistamista. Parhaiten tuota aikaa kuvaa brittiläinen aatehistorioitsija Stephen Toulmin kirjassaan "Kosmopolis-kuinka moderni aika hukkasi humanismin perinnön" (WSOY 1998) - eli miten 50-luvun jälkeen alkoi yhteiskunnassa kova taistelu vallasta, sanavapaudesta, oikeudesta totuuteen ja siitä puhumiseen:


"Muutos tapahtui vuoden 1965 jälkeen. Vietnam - väittelyn lisäksi 1960 - luvulla siirryttiin kansallisen päämäärien politiikasta -joka tähtäsi konsensukseen -kohti politiikkaa, joka ryhmäetujen vastakkainasettelun pakosta pyrki hävittämään vanhoja vääryyksiä. Ylemmät ("kunnialliset") luokat olivat 1700- ja 1800 - luvuilla olettaneet, että lukuisat alemmat ("kovaosaiset") luokat "tiesivät paikkansa", ja että ne voitiin tarpeen niin vaatiessa jonkinlaisella sosiaalisella painostuksella pitää aloillaan. Nyt kaikki luokat alkoivat lausua ääneen oman mielipiteensä, erillisin äänin mutta silti yhteen ääneen. Teoriassa kansalaisoikeusliikkeen (NAACP, La Raza, Harmaat pantterit tai seksuaalisten vähemmistöjen Gay and Lesbian Alliance) intressit olivat kaikkea muuta kuin yhtenevät. Käytännössä ne yhdistyivät oppositioksi sitä rakenteellista jäykkyyttä vastaan, joka "kunniallisista" ihmisistä oli tuntunut vakauden säilyttämisen väistämättömältä edellytykseltä. Seurasi sarja hyökkäyksiä syrjintää vastaan, joka oli juurtunut eurooppalaiseen yhteiskuntaan noin vuonna 1700, ja jonka uusi kosmopolis oli legitimoinut. Institutionalisoitu rotusorto, huutava vääryys, johon ei ollut aikoihin puututtu, joutui ensimmäisenä kansalaisoikeusliikkeen kohteeksi. Muut seurasivat perässä. Moderniin yhteiskuntaan pesiytynyt syrjintä joutui koko 1970 - luvun ajan vähä vähältä tuleen: naiset, vanhukset, vammaiset, lesbot ja homot, kaikki nostivat metelin ryhmä toisensa perään. Ne jotka eivät olleet koskaan kyselleet modernin kansallisvaltion hyviä ja huonoja puolia, kokivat sen hirvittävänä järkytyksenä."


Kysymys on myös tulevaisuuden uudelleenlöytämisestä, minkä ajatus oli kypsynyt vähittäisen kehitysprosessin tuloksena saavuttaakseen näkyvän manifestaationsa Ranskan suurta vallankumousta edeltäneinä vuosikymmeninä. Juuri tätä rajuja yhteiskunnallista muutosta maailmassa Hilary Clintonin elämä ja ajatukset symbolisoivat. Clintonien noustessa valtaan Yhdysvaltojen senaatin 100:sta senaattorista kaksi oli naisia eikä heillä ollut Capitol-kukkulalla vallan pyhimmässä linnakkeessa edes omaa vessaa ennen kuin Clintonien vanavedessä senaattoriksi alkoi nousta naisia (nykyisin suhdeluku on naisia 26 sadasta senaattorista ja 101 kongressiedustajaa 435:stä). Suomen kansan historiasta voitaisiin nostaa esille paljon samaa demokraattista mielenlaatua kapinointina, herravihana ja omapäisyytenä sekä sorrettujen väestönryhmien keskinäisenä solidaarisuutena ja kykynä tehdä tuloksellista yhteistyötä muuttaakseen asioita mieleisekseen, kuin mitä amerikkalaisilla oli ja on edelleenkin varsinkin naisasiassa. Ongelma on kuitenkin mielenkiintoinen, sillä ajattelun ja toiminnan väliset jännitteet ja käsitykset ovat yhtä todellisia kuin ne asiat, joiden motiiveja ne joko selittävät tai yrittävät piilottaa, riippuen siitä kuka kysyy ja miksi.


Hilaryn epätoivoinen taistelu vallasta on kuin suoraan epäonnistumisen oppikirjasta huolimatta siitä, että hän ratsasti naisaallonharjalla tukevalla enemmistöllä vielä ennen presidentinvaaleja vastustajaansa, naisia halveksivaan ja avoimesti miehisiä äänestäjiään vilkuillen pilkkaavaan Trumpiin nähden. Mistä moinen? Syitä on monia. Huomaamme dokkarisarjaa katsoessamme että asiat, jotka ovat tiettynä aikana ja tietyssä kulttuurissa mahdollisia ja kiistattomia tai itsestään selviä, eivät ole sitä jonain toisena aikana ja jossain toisessa kulttuurissa, koska asioihin suhtautuminen muuttuu, ja sen myötä käsitys siitä, mikä on myös moraalisesti koherenttia, kuten pitkän vuosisadan aikana Ranskan Suuresta vallankumouksesta 1789 I maailmansodan päättymiseen 1919 murtuneen vanhan romanttisen maailman ideaalit ja idealismi, ja uudelleen ns. lyhyen vuosisadan käänteentekevät vuodet 1945-1965 sekä ne kahden henkisen navan väliset jännitteet, jotka muovasivat silloin vielä muodissa ollutta ehdotonta mustavalkoista maailmankuvaa palkitsevasta hyvästä ja syyllistävästä pahasta, ja olisi tuskin enää sellaisenaan edes romantisoituna mahdollista nykyaikaisen huolettomalle vapauden hengelle. Siksi dokkarisarja Clintonista on mielenkiintoista katseltavaa, jos haluaa nähdä millaisten voimien vastavoimana hänen edustamansa ajatukset toimivat umpikonservatiivisessa yhteiskunnassa.


Tähän väliin suosittelen amerikkalaisesta poliittisesta retoriikasta kiinnostuneille luettavaksi sekä Bill Clintonin "Elämäni"(WSOY 2004)-kirjaa että Richard M. Nixonin kirjaa "Johtajuuden profiileja" (Rastor-julkaisut 1983). Nixon kuvailee johtajia, jotka muuttivat maailmaa. Sellaisia poikkeushenkilöitä kuten Winston Churchill, Charles de Gaulle, Douglas MacArthur ja Shigeru Yoshida, Kondrad Adenauer ja Nikita Hurtsev sekä Tshou En-Lai. Kirja kuvaa osuvasti poikkeustilanteiden vaatimia poikkeushenkilöitä, joka Hilary olisi ollut, jos olisi malttanut omalta itsekkyydeltään ja sokeudeltaan huonoja ominaisuuksiaan vastaan voittaa vaalit. Kulttuuriklubi julkaisi vuonna 2018 toimittamani Helsingin Sanomien entisen kriitikon, filosofian tohtori ja esseisti Jan Blomstedtin kirjan "Tilaa mielikuvitukselle", jossa hän kirjoitti amerikkalaisen ulkopolitiikan todellisesta grand old-manista Henry Kissingeristä osuvasti psykoprofiilin, joka ei sovi valitettavasti muihin amerikkalaispoliitikkoihin, kuten Hilaryyn:


"Henry Kissinger on aina uskonut voimatasapainoon. Mitä se on? Yhtäältä puuttumattomuutta toisten valtioiden asioihin (paitsi kun on ihan pakko!), huomaavaisuutta, jopa veljeyttä (silloin kun luodaan valtioliittoutumia). Toisaalta se on, turha kieltää, myös julmaa toimintaa. Vaikka se oli alkuaan eurooppalainen keksintö (vrt. Westfalenin rauha), EU ei Henryn mielestä ole sitä täysin sisäistänyt. Pikemminkin EU nojaa jaloihin periaatteisiin, jotka eivät ole kuin suunsoittoa. Tuo sattui ja oli vähän tottakin. Henry K. arvioi, että joskus jäämme ehkä Aasian heiluvaksi hännäksi. Onneksi se on vain yksi vaihtoehto monesta. Kiina on Henry K:lle rakas aihe. Kun Henry K. tekee tiliä kiinalaisesta filosofiasta, on kuin hän puhuisi omastaan: jokaisessa ratkaisussa nähdään uusien ongelmien alku (amerikkalaiset murskaavat ongelmia kuin pähkinöitä); maailmaa tarkastellaan hitaana evoluutiona (amerikkalaiset elävät tilanteesta toiseen); prosesseja analysoidaan käsitteellisesti (ei fakta faktalta jenkkityyliin). Tämähän on historian tajua ja pitkäjänteistä strategiaa à la Henry K. Eläkeläisenä hänestä on tullut viisas kiinalainen. Amerikkalaista individualismia hänessä yhä on usko Suuriin Valtiomiehiin. Suuri Valtiomies "kulkee yksinäisiä polkujaan". Nyt pitää hieroa silmiään. Onko varmaa, ettei Henry K. puhu itsestään valtiollisten tekojensa jälkeen?"


Itsestään puhuu ja itseään ajattelee koko ajan myös Hilary. Vähemmälle huomiolle on jäänyt Hilaryn ja Eleanor Rooseveltin olemusten joko tahaton tai tahallinen samankaltaisuus. Presidentin näkyvänä ja vaikutusvaltaisena vaimona Hilary nojasi uudenlaisen presidentin vaimon roolin luoneeseen Eleanoorin, joka osasi älykkyyttään ja sopeutumiskykyään järjestää hyväksyttävän rationaalisesti suhteensa sekä presidenttiin että ympäröivään maailmaan. Eleanorin ja Franklin Delanon avioliitto ei koskaan perustunut suureen tunteen paloon, erotiikkaan vaan enemmänkin serkusten välille järjestettyyn järkiavioliittoon, jossa Franklinilla oli ulkopuolisia rakastajia ja sukupuolisesti frigidi Eleanoora tunsi enemmän vetoa naisiin kuin miehiin. Siitä huomatta avioliitto saatiin ulkopuolisten silmin propagandan avulla näyttämään esimerkilliseltä valkoisen Amerikan selkärankana toimivan keskiluokan silmissä vaaleista vaaleihin. Eleanoora antaa rivien välistä ymmärtää vaikeina aikoina unohtuneen tärkeän periaatteen yksilönä olemisen oikeudesta saman nimisenä lukuna kirjassaan "Elämä opettaa"( Otava 1964). Kyse on myös tunnustuksesta saada elää ja olla erilainen kuin mitä julkinen minä on ja edellyttää. Kirjassaan hän pelkää meidän menettävän yksilöllisyytemme.


Samasta asiasta puhuu Hilary Clinton kirjassaan "Tahtonainen"(Otava 2003) kirjan luvussa "Täällä ei puhu yksinäisyys". Hilary on tahtonainen, joka uskaltaa ja haluaa olla erilainen niin kuin maailmakin on. Sen hän todistaa sekä kirjassa että dokkarisarjassa muistelemalla vuoden 1995 kaksitoista päivää kestänyttä Etelä-Aasian matkaa, jonka jälkeen hän kohosi maailman naisasialiikkeen näkyvimmäksi puolestapuhujaksi ja lähes puolijumalaksi, joka alkoi silloin uskoa itsensä sopivan edessä häämöttävään Yhdysvaltojen ensimmäiseksi naispresidentiksi. Periaatteessa Hilary onkin paljon hyvää aikaan saanut "hyvä jätkä", jonka edustamat mielipide ihmisten tasavertaisuudesta ja tasa-arvosta voisi olla kenen hyvänsä pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan kannattajan olematta silti minkään äärilinjan kannattaja. Mutta jokin mättää hänessä ja pahasti, kun katsoo dokkarisarjassa itse Hilaryä rehvastelemassa kameran edessä kuin synnintunnusta tekevä tekopyhä ja vilpilliset aikeensa sekä itseltään että jumalaltaan kätkevä metodisti sunnuntaisin kotikirkossaan vaalit hävittyään hänestä tekevälle toimittajaryhmälle, jotka ihmettelevät Hilaryn rentoa olemusta verratessaan sitä siihen jännittyneeseen hermokimppuun ja vahanaamaiseen puupökkelöön, joka hänestä oli vuosien saatossa medioissa tullut yrittäessään luikerrella toimittajien hirttosilmukoiksi hänelle virittämistä ansoista huonolla menestyksellä.


Toimittajilta jäi dokkarisarjassa huomaamatta Hilaryn esittämä itseriittoinen kovis - eräänlainen politiikan Diogenes, joka inhoten kutsui mielistelyä hunajaiseksi hirttämiseksi, ja joka hammasta purren periaatteidensa vuoksi oli valmis toimimaan oman päänsä mukaan turhan tiedon mestareita eli totuuden väärentäjiä vastaan siitä huolimatta, että tiesi lyövänsä päätään seinään. Toinen ikävä piirre Hilaryn luonteessa näyttää olevan ylimielisyyden ja kovuuden lisäksi hyvän huumorintajun puute ja amerikkalaiseksi poliitikoksikin liian kova vahingonilo vihollistensa epäonnistumisista ja epäonnisuudesta. Sen huomaa siitä, miten dokkarisarjassa Hilary kohteli Vermontin sosialistisenaattori Bernie Sandersia, joka käy vastaiskuun ja upottaa pyhimyskuvaa itsestään julkisuuteen levittäneen Hilaryn, joka on sitten 60-luvun lopun ja 70-luvun alun unohtanut mitä Noam Chomsky tarkoitti puhuessaan siitä, etteivät kansalaiset tue hallituksen tekoja yleisesti - mikä ei ollut hänen mielestään mitenkään yllättävää. Noamsky puhui syvästä juovasta yleisen mielipiteen ja julkisuuspolitiikan välillä. Hänestä koko amerikkalainen järjestelmä oli jo vuonna 2007 todellisissa vaikeuksissa menossa väärään suuntaan, joka enteili loppua sen historiassa vaikuttaneille tasa-arvon, vapauden ja merkityksellisen demokratian arvoille.


Hilary Clintonin viime presidentinvaalien täpärä häviö öykkärimäiselle painajaiselle nimeltään Trump vahvisti lisää vuonna 1934 Suuren laman aikaan Kalifornian kuvernöörivaaleissa sosialistien ehdokas Upton Sinclairia vastaan aloitetusta loanheittokampanjasta alkanutta ja tähän päivään saakka kestäneestä lähes rikollisesta yleisen mielipiteen manipuloimista suurella rahalla ja valheilla (Sinclair oli vaalien ehdoton ennakkosuosikki, muta hänet tiputettiin taitavalla ja ammattimaisesti masinoidulla mustamaalaamiskampanjalla alas pilvilinnoistaan, joista hän kertoo kirjassaan "Candidate For Governor And Wow I Got Licked (1935 ei suomennettu), jonka hoitivat kulissien takana medioiden ja poliitikkojen yhdessä muodostama uskonnollisen äärioikeiston ja republikaanien "likaisten temppujen osasto", jossa hyvistä tavoista tai ylipäätään mistään hyvästä saati sitten laista, välitetty tippaakaan, tuli näiden vaalien jälkeen näkymätön hyljeksitty ja vihattu, mutta samalla myös presidentiksi mielivälle tuiki tarpeellinen osa amerikkalaista korruptoitunutta vaalijärjestelmää, sillä kukaan vakavasti otettava poliitikko ei halua lähteä enää mukaan vastaavaan tappokisaan menettämään minuutensa ja tulevaisuutensa. Vähän samasta asiasta Suomen mittakaavassa kirjoittavat kirjassaan "Kuka hullu haluaa poliitikoksi?" (Teos 2015) toimittajat Ville Blåfieldt ja Reetta Räty.


Yhdysvalloissa syyttävän sormen voi nostaa maassa aktiivisesti vihapuhetta yhä ylläpitävää uskonnollista äärioikeistoa vastaan, jota edusti mm. homovastainen, ja homoja jo lapsesta saakka kiusannut entinen presidenttiehdokas Mitt Romney, vain sen takia että muut vähemmistöt pysyisivät opetukseksi ja ojennukseksi myös pelokkaina ja nöyrinä näille heteromahtailijoille, jotka käytöksellään viestittävät harhaanjohtavasti edustavansa yhteisen hyvän eteen valjastettua kuria ja erehtymätöntä jumalallista ilmoitusta toimia ihmisten parhaaksi maanpäällä. Tällainen heikompien kiusaamisideologia elää heterojulmurien sisällä salakavalasti uinuen, mistä se on aina tietyn kyllästymispisteen jälkeen helppo herättää eloon milloin minkäkin vihapuheen siivittämänä, sillä se saa voimansa heidän persoonissaan voimakkaasti kuuluvista pimeistä puolistaan, ja elää kollektiivisena jätteenä ihmiskunnan tiedostamattomalla tasolla paljon sitkeämmin kuin hyvään pyrkivä idealismi, sillä se antaa erilaisille ihmisille kanavan purkaa katkeruuttaan ja vihaansa, ilman että he sitä itse edes ymmärtävät tai osaisivat eritellä älyllisesti, tai että kukaan puuttuisi siihen, sillä maailma perustuu väkivaltaisille alistumissuhteille, missä vahvempi aina loppupelissä nöyryyttää heikompaansa alistamalla heidät omien sääntöjensä ja totuuksiensa alle kitumaan ja kärsimään. Tuntuu kuin vapauden maan itseään markkinoiva Yhdysvallat kulkisi jäljessä pitkän matkaa eri vuosisadalla siitä vapauden haaveesta, mistä Marx kirjoitti Hegelin oikeusfilosofian kritiikin johdannossaan:

"Saksan ainoa käytännöllisesti mahdollinen vapautuminen on vapautumista sen teorian kannasta, joka selittää ihmisen korkeimmaksi olennoksi ihmiselle. Saksassa on keskiajasta vapautuminen mahdollista vain vapautumalla samalla keskiajan osittaisista voittamisista. Saksassa ei mitään orjuuden lajia voida hävittää ellei hävitetä kaikkia orjuuden lajeja. Perusteellinen Saksa ei voi tehdä vallankumousta ellei aloita sitä perustan kumoamisesta. Saksalaisen emansipaatio on ihmisen emansipaatiota. Tämän emansipaation pää on filosofia, sen sydän on proletariaatti. Filosofia ei voi toteutua ilman proletariaatin kumoamista, proletariaatti ei voi kumota itseään ilman filosofian toteutumista. Kun kaikki sisäiset edellytykset on täytetty, kuuluttaa gallialaisen kukon kieunta Saksan ylösnousemuksen päivää."