Undegroundrunoilija Joonas Nykänen haastattelee itseään ennen Varpaisjärven keikkaa!

Otteita Tuhat hukkaan heitettyä päivää-kirjan tekijän ja vuolassanaisen undegroundrunoilija Joonas Nykäsen uutuuskirjasta https://www.digivallila.com/l/pitkalle-yohon-venyneet-paivat-sai-jatkoa/

Mitä teet pääisiäisenä

Saman jutun minkä teen aina niin sanottuina yhteisinä juhlapyhinä: vedän verhot ikkunoihin, suljen oven lukkoon, pistän puhelimeni pakastimeen, tietokoneeni jääkaappiin ja eristäydyn äänieristettyyn huoneeseeni. Sen jälkeen kippaan kahdeksan ämpärillistä seteleitä ammeeseeni. Sitten vain hyppään ja sukellan!Totta puhuakseni, minulla ei ole mitään äänieristettyä huonetta. Arvostin erästä kirjailijaamme jonkin aikaa, luin hänen juttujaan. Luin, että hän oli nyt vuokrannut kirjailijatilan liki keskeltä keskustaa, vähän maanpintaa alempaa, ja että hän kirjoittaa siellä paraikaa kuulosuojaimet päässä, mutta tämä turvautuminen ei ole lainkaan parantanut hänen kirjojensa tasoa, päinvastoin. Ne ovat aiempaa huonompia. En tiedä, mitä hänelle kävi, ehkä ei mitään, ehkä hän oli aina ollut samantasoinen kirjailija, tai sitten minä itse vain tulin vanhaksi. No joka tapauksessa, enää en odota häneltä mitään. Odottamaton ei pety.Päinvastoin kuin tämä äänieristetty kirjailija, olen aina kirjoittanut melun keskellä, sen sijaan että edes pyrkisin hakemaan minkäänlaista rauhaa. Maailmassa ei ole rauhaa, ei ihmisten aikana: niin kauan kuin on ihmisiä, rauhaa ei löydy. Siksi he, jotka hakevat rauhaa huomaavat ennen pitkää olevansa sodan keskellä. Sota päässäni pitää minut elossa. Mitä kirjallisuuteen tulee, tämä taukoamaton taistelu korvieni välissä, ja iskut joita olen saanut ja jotka saavat pääni kiehumaan kuin osteripadan, pitävät tekstini elossa. Pistän vastaan. Kirjoittaminen on puolustuskeino. Tuska opettaa kirjoittamaan. Kaikki, mikä ei ole koskaan nähnyt tuskaa, on kelvotonta. En voisi kuvitellakaan, että kirjoittaisin kuulosuojaimet päässä...

Olette kova lukemaan?

Luen, en siis ole. En pidä itseäni kovana, vaan pehmeänä. Aina kun joku puhuu minusta kovana, no, hän ei ole nähnyt sentimentaalista puoltani. Suren syksyisin kuolleita lehtiä niin, että järjestän heille hautajaisia. Tekeekö kovasydäminen ihminen niin? Mitä lukemiseen tulee, pystyn kyllä yhteen menoon lukemaan jonkun Joycen Ulysseksen, viimeksi siihen kului kolme tai neljä päivää, mutta mitä virkakieleen ja byrokratiakieleen tulee, sen parissa en loista. Kun puhutaan laskuista ja sen sellaisesta, niihin minulla ei ole ikinä riittänyt keskittymiskykyä, heti kun näen virkakieltä aivoni menevät lukkoon, ja olen aina heittänyt kaikki vähänkin laskua muistuttavat kirjeet avaamattomina roskakoriin. Samaan paikkaan minne heitän huonon runouden. Vähän sama juttu jonkun punaisen valon kanssa: aina kun näen punaista valoa, painan kaasun pohjaan. Mitä kirjoihin tulee, ilman niitä olisin helvetissä. Luen suojellakseni itseäni ja uskon, että jos lakkaa lukemasta, on äärimmäisessä vaarassa. Luen busseissa ja raitiovaunuissa ja junissa siksi, ettei minun pitäisi katsoa kuolemaa silmistä silmiin, sillä silloin kun niin tekee, myös kuolema katsoo sinua silmistä silmiin. Uskon, että se olisi vähän kuin vilkaisi gorgoa silmiin, peruuttamaton virhe. Kuolemaa pahempi virhe.Kun olin lapsi, kuulin usein sanottavan: "Luetpa sinä paljon!" Tämä sanottiin äänenpainolla, jossa oli myös torumista, tai joskus: "Älä lue liikaa!" Tällaiset ihmiset ympäröivät minua, ja aina kun kuulin näitä ihailuun verhottuja käskyjä, paneuduin syvemmälle kirjallisuuteen; mitä enemmän minun ei haluttu lukevan, sitä syvemmälle painauduin kirjamaailmaan. Sitä enemmän aloin vakuuttua siitä, ettei ulkomaailmaa ollut olemassa; kaikki kokemukseni olivat itsestäni lähtöisin, olin viime kädessä jokaisen kokemukseni ainut kokija, ja maailma itsessään, kuten myös sen ihmiset, tulin huomaamaan, oli kokemus sinänsä; kuka sen kokija oli, jos ei kokija itse?Kerron tarinan. Tämä tapahtui yläasteen musiikkitunnilla. "Oletko lukutoukka?" kuulin äänen vierestäni ja nostin hieman päätäni kirjasta. Näin edessäni idioottimaisesti virnistelevän pojan, jonka etuhampaat työntyivät huulien alta kuin solmuun mennyt kieli prässillä litistetyllä sammakolla; hän näytti hamsterilta, jonka yli metsäkone oli ajanut. Laskin heti katseeni alas kirjaan, ikään kuin säikähtäen, ja ajattelin, että jos nyt lakkaan lukemasta, voin altistua hänen seuraansa, ja siinä samassa myös minusta tulee idiootti. Kuten Groucho Marx sanoo: hän näyttää idiootilta, puhuu kuin idiootti – mutta älä anna sen hämätä, hän todella on idiootti!En ikinä halunnut olla kukaan heistä, en ole koskaan kadehtinut heistä ketään, päinvastoin: minä olen aina säälinyt ja surrut hyvin paljon heitä kaikkia. En edes asettanut kysymystä: "millaista olisi olla hän?" Halusin vain mahdollisimman kauas heistä: mitä kauemmas pääsin, sen paremmin voin. Juuri silloin he alkoivat laulamaan, ja se oli enkelilaulu, muistan sen yhä kammoksuen, "enkelit lentävät uniin", tai jotain muuta sen kaltaista yönpimeää paskaa, ja minä ajattelin, että tappaisin itseni joka tapauksessa heti kun siihen tulisi tilaisuus; musiikkiluokassa sitä ei ollut, ikkunat oli suljettu tarkasti ja olimme sitä paitsi toisessa kerroksessa; olin työnnetty perimmäiseen nurkkaan ja edessäni seisoi joukko pölvästejä laulamassa enkelilaulua ja keskelle tuota idioottijoukkoa seisoi suurin idiootti, opettajamme, pieni nainen joka hoilasi: "enkelit lentää sun uniin!" Sillä hetkellä päätin, etten kuulu tähän maailmaan. Itsemurha olisi parempi vaihtoehto kuin elää samassa maailmassa heidän kanssaan. Ihmisrotu, sinänsä, hävetti minua. Nyt kun näen uutisia siitä, mihin maailmaa viedään, häpeä on tappaa. Kuula kalloon, nuori mies, ajattelin; se olisi mittaamattomasti parempi vaihtoehto kuin jäädä heidän maailmaan! Tunsin sanoinkuvaamatonta yksinäisyyttä ikätoverieni keskuudessa, samoin myös vanhempien ihmisten, jotka puhuivat sään lisäksi vain siitä, mitä tulisivat ostamaan kaupasta, tai siitä, missä maassa he olivat viimeksi käyneet, tai minkälaisen auton vuokranneet. En löytänyt ketään, joka puhuisi omasta elämästäni, tai edes omaa kieltäni, ennen kuin kävelin vahingossa elokuvateatteriin. Siellä pyöri elokuva nimeltä Pahan kosketus. Nykyään se on tylsä elokuva, niin kuin kaikki muutkin elokuvat, jotka on nähnyt yli kolme kertaa.Hyvän muistin kirous: edes taide ei sinua auta. Huonomuistiset taas voivat nauttia samoista asioista useita kertoja. Mutta silloin kiinnostuin elokuvista, ja luullakseni vain se piti minut elossa kirjallisuuden kanssa nuo nuoruusvuodet helvetissä, jolloin joutui huomaamaan, että puberteetti on muilla ikätovereilla vasta alkanut, ensimmäiset kippuraiset karvat törröttävät häpyluun yllä, kun itse on löytänyt Bergmanin ja Tarkovskin ja Fellinin – en voinut puhua heille mitään siitä, mitä nuo taiteilijat merkitsivät minulle, se olisi sama asia jos olisi tarjonnut timantteja kuolleille katkaravuille: "hei, tässä on suurta taidetta, ottakaa ja menkää!" Vastaukseksi olisin saanut pelkän mykän tuijotuksen... Olin hyvin yksin. Pidin kaiken sisälläni, en koskaan kertonut kenellekään että kirjoitan. Pistin kaiken muistiin ja kirjoitin ja palasin takaisin kaduille, mutta en ikinä puhunut siitä mitään. Siksi muistan kaiken, jokaisen yksityiskohdan. Katuelämässä kirjoja ja kirjoittamista ei pidetty arvossa ja se olisi ollut häpeä, josta olisi rangaistu.Luin aina salaa, niin kuin kirjoitinkin salaa. Muistan kun se meinaisi paljastua erään kerran, kun jouduimme jälleen poliisien pidättimiksi. Syy oli silloin joku ihan olematon, mutta silloin ei ollut Aarniota, ja pitäähän pojilla olla jotain leikittävää... Eihän heille turhaan ole aseita annettu. He osoittivat meitä pistooleilla ja huusivat: "maahan!" Syy oli siinä, että olimme käyneet hyvin kylmänä pakkasiltana lämmittelemässä erään rakennustyömaan lämpöhuoneessa. Joku kyylä – niitähän maassamme riittää – oli soittanut poliisit, jotka sitten virkaintoisina pistivät meidät maahan. Yksi niistä kopeloi minua. Hän löysi povitaskustani Henry Millerin kirjan Sexus. Hän näytti niin idioottimaiselta, paksulta tyhjäsilmäiseltä virkamieheltä, jolle joku idiootti oli antanut aseen, ja joka siksi leikki maailmanvaltiasta, etten voinut uskoa, että hän osaisi edes lukea. Hän osasi, juuri ja juuri tavata nimen: Se-Xus. He nauroivat minulle: "Vai tällainen kirja!..."Mutta jos taidetta ei olisi ollut, minä olisin tavalla tai toisella kuollut. Tarkoitan kuollut todellisessa mielessä, eli kuollut ja jäänyt silti elämään. Sellaisia ihmisiä on kammottavan paljon, ja osa heistä ei ole edes ikinä elänyt. Kuka sanoikaan hyvin: muistatko, mitä olit ennen kuin yhteiskunta sanoi sinulle, mitä sinun pitää olla? No, muistatko? Yksin minä en ollut koskaan yksinäinen, tiesin aina että olen paremmassa seurassa itseni kanssa. En kaivannut kourallisen tolloja seuraa, sellaisten ihmisten, jotka puhuivat siitä kenet olivat viimeksi tappaneet jossain virtuaalipelissä, tai minkämerkkiset housut olivat juuri ostaneet, tai mitä täytteitä he olivat pistäneet leipänsä väliin lounaalla, tai jotain muuta yhtä hämärää paskaa. Olemassaolo, saati elämä – se että se valui tyystin hukkaan – ei tuntunut hetkauttavat heitä lainkaan.

Et siis kuuntele enkelilauluja... Millaista musiikkia sitten kuuntelet?

Kuuntelin joskus klassista musiikkia ja vieläkin toisinaan Arthur Rubinsteinia tai erään sokean miehen soittamaa Bachia tai Wagneria, Tristan ja Isoldea, mutta en koskaan sellaista musiikkia, jossa kuuluisi ihmisen ääni. Siksi että ihmisen ääntä on jo tarpeeksi tässä maailmassa. Sitä ei tahdo enää musiikkiin, joka on taiteenlajeista alhaisin. Miksikö? Siksi, ettei sitä voi kaupungissa paeta. Jos vastaasi tulee huono elokuva, voit sentään vetää töpselin seinästä tai hyökätä projektoristin kimppuun, mutta mitä teet kapakassa, jossa joku päättää laittaa levyn soimaan? Jos haluaa paeta musiikkia, pitää paeta kaupunkia, eikä sittenkään ole aivan varma, onko päässyt pakoon.Tästä syystä en pidä kapakoista, joissa soi musiikki. Pitäisin, jos löytäisin jostain rauhallisen baarin, jossa ei soisi musiikki, jossa ei olisi muita asiakkaita, joka olisi hämärä ja vähän katutasoa alempana. Niin kauan kuin sellaista baaria ei ole olemassa, minä en mene baareihin. En vastusta baareja, en sulkisi niistä ainuttakaan, jos päätösvalta olisi minun. Selvennän. Erään kerran eräs mummo tuli sanomaan minulle huumepiikkikadulla: "Hyi, miten paljon näitä pornoluolia!" Katsoin häntä ja sanoin: "Mikä pakottaa sinut menemään niihin?" En vastusta musiikkia, enkä baareja, enkä pornoluolia, en vain kuuntele edellistä, enkä astu jälkimmäisiin.Minulle ne ovat yhtä lailla loukkuja, kuten joku huone kuudennessa kerroksessa, jonne olet saanut ystävällisen kutsun uudelta ystävältäsi: avaat oven uteliaisuudesta, ovi sulkeutuu – olet nalkissa. Tyhjät seinät, äänieristetyt valkoiset lattiat ja katot. Kattonurkassa vain videokamera joka kuvaa sitä... No, mitä aika tekee lopulta ihmiselle. Mitä musiikkia kuuntelen? Tässä huoneessa, jossa olen, minulle riittää ihmiskunnan tuhonääni: avaan ikkunan ja kuuntelen moottoritien ääntä. Sen rauhallinen, väsyttävä humina, vaimea ja välillä etäinen, toisinaan kasvava kuorsaus, lakkaamaton ja vielä kerran pysähtyvä tasainen meteli, sen laulu, muistuttaa minua alituiseen ihmiskunnan ja luonnon vääjäämättömästä kuolemasta, saastuvasta taivaasta, elämän tukehduttamisesta, ihmisten osasta olla tämän planeetan todellinen bakteeri. Se voittaa Beethovenin.

Entä keitä kirjailijoita ihailet eniten?

Ihailen Muhammed Alia ja Bruce Leeta. Taiteilijoista ihailen eniten Vincent van Goghia, mutta pidän myös toisenlaisen elämän eläjästä, Pablo Picassosta. Kummatkin olivat mahtavia, mutta heidän elämä kertoo jotain: toinen leikkasi korvansa ja ajettiin itsemurhaan, toinen nuoli alati pillua ja tienasi miljoonia. Tämä on kuva elämästä: yksi ihminen saa kaiken, toinen ei mitään; yksi elää taivaassa ja toiselle on varattu helvetin alin piiri. Elokuvantekijöistä pidän kovasti Robert Bressonista ja Federico Fellinistä ja Carl th. Dreyeristä. Tosin, täytyy mainita, jonkinlainen päinvastainen kehitys on tapahtunut nuoruuteeni verraten: nykyään luen enemmän Tolstoita kuin Dostojevskia, enemmän Schoepenaueria kuin Nietzscheä. Proosassa seuraan yhä Karl Ove Knausgårdia. Vanhuus tulee kaikkien osaksi, jos vain elää riittävän pitkään.

Tuhat hukkaan heitettyä päivää – seuraava kirjasi, kerro siitä.

Ei ole mitään kerrottavaa, kaikki on kirjassa. Jos kirjailijan täytyisi puhua kirjastaan, ei kirja olisi taiteellisesti valmis; he jotka selittävät teoksiaan, eivät ole tehneet niitä loppuun. Kirjan julkaiseminen oli vaikeaa, vain muutama – itse asiassa kolme tai neljä kustantajaa – halusi julkaista kirjan, muut pelkäsivät liikaa. Suomi on pelkureiden maa, siksi taiteen nimissä täällä ei tapahdu mitään ikinä, olemme saaneet vain Sibeliuksen ja hänkin oli luonnonoikku. On ihme, että hän selvisi Suomessa. Nämä neljä kustantajaa ihailivat kirjaani, Otava julkaisi mieluummin Kiira Korpea. Kirjoitin kirjan valmiiksi kesällä 2024, mutta syystä ja toisesta se jäi painokoneisiin. Jotkin voimat olivat minua vastaan ja vastustivat kirjan esiintuloa pysäyttämällä sen tuotantoprosessin, mikä viittasi siihen, että olin ehkä onnistunut. Nykyään ajattelen, että kaikki kirjat, joita ei yritetä pysäyttää, ovat keskinkertaisia. Kirja tuli ulos vasta nyt 2025 talvella. Se on alkoholismitrilogian toinen osa.

Yksi teemoista alkoholismin ja väkivallan lisäksi on seksuaalisuus?

Kaipaat rakkautta ja kävelet Helsingin kylmillä kaduilla. Vastaasi kulkee ainoastaan toisiinsa kietoutuneita pareja. Et haluaisi mitään muuta kuin rakkautta, mutta juuri siitä sinut on syrjäytetty. Saat osaksesi vain ilmitullutta vihaa ja nyrkiniskuja. Minulle kävi niin ja olen siitä nyt kiitollinen. Se kasvatti minut kirjailijaksi, kuin kylmä ruoska. Sivullisuus on kirjailijoille tarpeen, kaikki nyrkkitappelut joissa olin, saivat kuoreni vahvaksi ja olin vielä tarpeeksi nuori jotta saatoin varastoida kokemukeni ja käyttää niitä myöhemmin kirjoissani. Enää en jaksaisi sitä lainkaan, sitä paitsi olen saatettu suunnattomaan kipuun, joten minun tulee vain karttaa kaikkia ihmisiä.

Metsä, jonne vanhempani minut hyvin nuorena lähettivät, teki minusta kirjailijan. Opin tuntemaan kaikki verenimijähyönteiset jokaista nahkasolukkoani vastaan. Kukaan kriitikko ei voi enää murtaa minua. Moni heistä tietysti ei mitään muuta haluaisikaan, mutta se on elämän laki: joukosta löytyy aina vähintään yksi ihminen joka vihaa sinua palavasti. Et voi ikinä miellyttää kaikkia. Ihan turha yrittääkään. Teet itsestäsi vain suuren pellen: mitä suositumpi ihminen on, sitä todennäköisemmin takana on sitä suurempi idiootti. Haluatteko jonkin todistuksen? Hommatkaa televisio.

Seksuaalisuudesta: vapautumaton frustraatio muuttuu nopeasti väkivallaksi ja räjähtää kaikella tavalla silmille. Mikä aiheuttaa frustraation? Samaan aikaan, kun on selvää, että seksuaalisuus on hierarkkinen järjestelmä, jostain on tullut tämä yliminän käsky nauttia alituiseen, koska se kuuluu demokratiaan ja olemme kaikki tasa-arvoisia, ja muuta alistavaa pajunvartta. Käsky nauttia lausutaan festivaaleilla jokaisen teoksen alkamispuheessa: nauttikaa! Se on kuin tuoteseloste joka liimataan joka puolelle käskyksi nauttia. Se tekee teoksesta nauttimisen täydellisesti mahdottomaksi, sillä paineet nauttia tuon käskyn jälkeen ovat liian suuret. Jäljelle jää vain pelko ja häpeä ja lopullisen sivullisuudentunne. Sillä en kuulu noiden joukkoon, koska en saa mistään minkäänlaista nautintoa ja oikeastaan haluaisin vain tappaa itseni. Maailma alistaa käskyllä nauttia samaan aikaan kun näkymätön sääntö sanoo sen kaikille: nautinto kuuluu vain osalle ihmisistä. Se johtaa vääjäämättömästi misantropiaan, niin kuin totaalisen ulkopuolisuuden kokemukset yleensä. En silti itse ole misantrooppi, päinvastoin. Inhoan ihmisiä pohjattoman paljon, mutta luulen etten voi koskaan vihata heitä täysin. Voin silti paljon paremmin kun ihmisiä ei ole lähettyvillä.Vihaa en tunne. Viha on häviäjien rakkautta. Kukaan ihminen ei varmaan ole tietoisesti luonut tätä alistavaa järjestelmää. En tiedä, miksi tämän sanominen olisi jotenkin hätkähdyttävää, se ei ole oikeistolainen, eikä vasemmistolainen ajatus, vaan pikemminkin totuus kuin poliittinen mielipide. Michel Houellebecq on toistanut sitä väsymykseen asti – kuin oikosulkuun jäänyt robotti – kirjasta toiseen, ja olen ryöstänyt sen häneltä. Hän itse sanoo ryöstäneensä sen Tocquevilleltä. Enpä tiedä. Kenties ainut oikea ratkaisu, kapinan ele tätä epäoikeudenmukaista modernia maailmaa kohtaan, olisi jättää nykymaailma, joka on silkkaa roskaa alusta loppuun, mennä syrjämökkiin, eristäytyä, ottaa puukkosaha ja sahata penis irti. Tuo anarkistisin elimemme on muutenkin monille silkka kiusankappale: seisoo silloin kun ei pitäisi, eikä seiso silloin kun pitäisi.

Eikö ulkopuolisuus ole klisee?

Kysy tuota Antti Nyléniltä! Mutta joka tapauksessa minun on sanottava jotain muuta. Mietin kirjassani kirjallisuutta, mietin sitä sen ulkopuolella. Mitä on kirjallisuus? Olen päätynyt pitkään lopputulokseen, ja tässä on siivu siitä: Kirjallisuus voi korkeintaan toimia lääkkeenä, mutten usko että se parantaa meitä. Elämästä parantaa vain kuolema, enkä minä ainakaan toistaiseksi tiedä, mitä se on. Kaikki on vain arvailua. Jopa Ingmar Bergmanin suuri, tyhjä uni nukutuspotilaana: se ettei ole mitään. Se on todennäköistä, todennäköisempää kuin virtuaaliteoria, tyyliin Matrix ja Platon ja kristityt ja niin edelleen, mutta yhtä todennäköistä kuin tuo Bergmanin tyhjä uni, on ikuinen paluu, se että aika rakentaa kaiken identtisenä loputtomiin, että kuolemakaan ei ole loputon tyhjyys. Tämä ikivanha ajatus sai Stephen Hawkingilta epäsuoran kannatuksen, ja olen yhä alkanut uskomaan, että se voisi olla mahdollista. Mitä on aika, ja mitä me olemme ajassa? Kirjallisuus on sitä varten, että se yrittää tutkia tätä kysymystä ja kenties joskus jopa vastata siihen.Olemme loputonta tanssia ajassa, joka alkaa jostain ja menee johonkin, ikuisesti toistuen. Kun kuolet, palaat sinne, missä olit ennen kuin synnyit: yli kahdeksansataa miljardia vuotta kestävään tyhjyyteen. Sitä aikaa ei voi edes verrata elämään. Siksi minä en suinkaan pelkää kuolemaa, minä odotan sitä. Mutta ainemassa, joka mätänee tai palaa tuhkaksi tai jäädytetään tai mitä tahansa, ei katoa, se vain pikkuhiljaa erkaantuu. Jopa atomin pienimmät osat erkaantuvat. Fyysikotkin sanovat: mikään ei todella kosketa mitään, kvarkit jäätyvät. Niinpä kaikki jatkaa erkaantumista aina lämpökuolemaan asti, kunnes kaikki tämä massa on ikään kuin hävinnyt olemattomiin. Sitten täytyy tulla pysähdys, sillä jopa erkaantuminen pysähtyy, jopa sille tulee raja, ja kaikki alkaa jälleen pakkautua kasaan, jolloin myös aika kääntyy toiseen suuntaan.Kun kaikki on sitten pakkautunut kasaan, alkaa kaikki jälleen laajeta äärimmäisen nopeasti. Siitä sanonta: universumi laajenee niin nopeasti, että se saattaa räjähtää. Tämä olemassaolon ja aineen, joka on ajan vanki ja kenties myös toisin päin, loputon sykli on se, mitä kutsun ikuiseksi paluuksi. En tiedä, onko sillä mitään merkitystä. Kirjoitan kaikesta tästä seuraavaan kirjaani.

Sartre muistaakseni sanoi, että saadakseen uusia ajatuksia, pitää murtaa kallo. Olen pitkälti samaa mieltä. Ihmisiä ei voi muuttaa, ellei heidän kalloaan murra. Kirjallisuudella ei sinänsä ole mitään vaikutusta mihinkään, eikä syvempää merkitystä: yrität tehdä maailmasta parempaa paikkaa ja huomaat seuraavassa hetkessä olevasi sodan keskellä. Taide ei voi muuttaa maailmaa, mutta maailma on lopulta aina vain hämärä heijastus taiteesta, ja taide voi muuttaa taidetta. Ovatko kaikki poistuneet jo Alastalon salista? Hyvä on, lopetetaan...