Sade, kuka hän on?

Teksti professori Timo Airaksinen

Jumalainen markiisi, D. A. F. Sade tai Markiisi de Sade, kuka ja mikä hän onkaan, kirjoittaa vapaudesta, kuten usein ajatellaan. Tai sitten hän paljastaa pahuuden kasvot, niin itse aikoinaan ajattelin ja sellaisena hänet esittelen tässä kirjassa. Ehkä hän on vain tavallista etevämpi pornografi, joka kirjoitti kirjojaan tappaakseen aikaa Bastiljin vankilassa ja myöhemmin ansaitakseen sen verran rahaa, että pysyi hengissä – kuka tietää? Joka tapauksessa kirjat takavarikoitiin, kirjakauppias meni vankilaan ja Sade eristyksiin hullujenhuoneelle. Itse Napoleon kauhistui kirjoista, joka todistaa mitä? Mies joka tapatti satoja tuhansia miehiä, pelkäsi pelkkää kirjaa. Minusta on aivan saman tekevää mikä tai kuka hän oli, Saden ideat, kirjat ja kirjoitukset elävät omaa elämäänsä ja ilahduttavat – tosin tietyin varauksin – valistuneita lukijoita, missä kukin sitten onkaan.

Sade on ikään kuin valistuksen kirjailija, vannoo tieteen nimeen ja vihaa uskontoa, pitää kirkkoa ihmiskunnan vihollisena ja vannoo yksilöllisyyden nimeen; toisaalta hän on valistuksen irvikuva ja romantiikan kyllästämä haikailija, joka korostaa suurta tunnetta ja outoa intohimoa. Jos haluaa lainata Nietzscheä, valistus palvoo Apolloa järkenä, tieteenä ja moraalina. Sade on kuitenkin dionysinen hahmo, villin hurmion, nautinnon, rajun humalan, estottoman murhanhimon, vallantahdon, rajattoman seksuaaliuuden, viettielämän ja alastoman alitajunnan ruumiillistuma, joka ei asetu mihinkään rajoihin. Euripideen tragedia Bakkantit kertoo kaiken. "Dionysos-myytti inspiroi naisia hurmiolliseen vimmaan, jossa he purkivat mielihalunsa ylenpalttiseen määrään väkivaltaa, verenvuodatusta, sukupuoliakteja, juopumusta ja vahingontekoja" (Wikipedia: Mainadit). 

Dionysos on barbaarinen jumala, jonka inkarnaationa Sade on Jumalainen Markiisi. Ehkä tuossa dionyysisyydessä on kuitenkin mukana niin paljon ironian painolastia, ettei sitä ole ottaminen niin vakavasti. Sade luokitteli rikokset ja niiden taustalla olevat himot ja halut tarkemmin kuin kukaan ennen tai jälkeen, ja siksi hän kuuluu myös valistuksen piiriin: hän kertoo meille, keitä me oikeasti olemme silloin, kun sivistyksen ja kasvatuksen keinotekoiset kahleet kirpoavat ja alaston id astuu esiin. Sade tiesi enemmän kuin Freud koskaan jo paljon ennen Freudia. Lisäksi Sade on suuri humoristi, jonka sankareiden temput naurattavat lukijaa, jos vain osaa lukea oikein. Mutta vitsit ovat usein parodisia ja tukeutuvat oppeihin, näkemyksiin ja teorioihin, joita lukija ei ehkä tunne. Sade kuitenkin edellyttää esimerkiksi moraaliteorioiden tuntemuksen hyveistä utilitarismiin ja paljon muuta kulttuurin alalta. Jotkut tutkijat ovat nähneet jopa viittauksia Kantiin ennen Kanttia, mutta tämä lienee liioittelua ja toiveajattelua. 

Sade sijoittelee oppineita huomautuksia erityisesti Julietten alaviitteisiin todistellessaan paheiden levinneisyydestä ja luonnollisuudesta. Kirja on tuhatsivuinen, realistisen kehitys- ja seikkailuromaanin muotoon kirjoitettu järkäle. Naurattaa, kun ajattelen Edvard Westermackin teosta Moraalin synty ja kehitys, joka myös perustuu anekdoottikokoelmalle ja on juuri siksi niin viehättävää ja koukuttavaa luettavaa. Julietten alaviitteissä on myös muka filosofisia argumentteja, jotka osoittavat miten ja miksi pahe on parempaa kuin hyvä, aivan Bernard Mandevillen malliin – filosofisia piloja ja pilattuja paloja. Sadesta on siis moneksi ja siksi hän on niin merkittävä kirjailija. Mitä Sadesta sitten pitäisi sanoa? Tekstit ovat kamalia lukea niin raa'an väkivallan kuin oudon seksin kuvauksen vuoksi. Ronald Barthes luokitteleekin Saden tekstit lukukelvottomien joukkoon siinä erikoisessa mielessä, että vaikka ne ovat tärkeitä ja kiinnostavia, kukaan ei niitä lue eikä kukaan kestä niitä lukea. 

Nuo tekstit kiduttavat lukijaansa, vähiten varmaan korutyylillä kirjoitettu Justine, jossa pahat munkit suitsuttavat molemmilla alttareilla onnettoman Thérèsen kimpussa. Pahempaakin on luvassa: tuo paheiden suuri summa, Sodoman 120 päivää rypee sellaisten ruokalajien nauttimisen kuvauksessa, ettei kamalampaa ole. Sataviisikymmentä sivua koprofiliaa, tai oikeastaan koprofagiaa, uuvuttavat kenet tahansa, joka tietysti on Saden tarkoitus. Jopa Gilbert Lely paheksuu, ja se onkin ainoa asia, jota hän Sadessa paheksuu. Normaali reaktio on oksetus. Toisaalta tämä jakso pilkkaa ranskalaista herkuttelukulttuuria oikein perusteellisesti ja perustellusti. Ruoka esiintyy tietysti muuallakin, joskus kannibalistisena orgiana, joskus vain ylettömänä syömisen ja juomisen juhlana, Ranskassa kun ollaan. Ehkä tässä on myös viittaus Platonin Pitoihin, joissa herrat syövät, juovat ja filosofoivat. Luin Saden kaikki tekstit läpi yhteen soittoon vuonna 1980-luvun lopulla USA:ssa, kun oli aikaa ja nuoruuden intoa. Minulta kului vuosikausia ennen kuin toivuin järkytyksestä, tai oikeammin, ennen kuin inhon tunteeni laantui. En suosittele kuin masokistille. Itse koin uhrautuvani tieteen puolesta. Miten kirjoittaa, jos ei ole lukenut? Toisaalta, nyt kun olen kirjoittanut paljon Sadesta, miten lukea, kun on kirjoittanut?