SDP:n entinen puoluesihteeri Ulpu Iivari elämänkerturina

Teksti:

Harald Olausen

Ulpu Iivarin kirja Sundqvistista on huono juuri siksi, että se on valheellinen ja harhauttamismielessä kirjoitettu roskakirja, jota ei kannata lukea vaan heittää suoraan roskiin. Heti alkuun orwellilainen muistus, ettei totuus unohtuisi: kaikessa on kyse politiikasta ja politiikka on valheiden sekasotkua - niin myös tässä tarinassa, joka on jäänyt osin kertomatta siksi, että toimittajat joiden olisi tästä pitänyt kertoa, ovat joko itse korruptoituneita ja kuuluvat valtaeliittiin tai sen liepeillä pöyriviin ryhmiin ja eivät siksi kirjoita tai tutki asioita pintaa syvemmältä, vaan tyytyvät helppoihin vastauksiin.

Osin siksi, että kyseessä on kahden maan ovelimman poliittisen huijarin kirjoittama ja ohjaama mestarillinen näytelmä. SDP:n surullisenkuuluisa ja yksi puolueen jyrkän alamäen arkkitehdeistä, entinen puoluesihteeri Ulpu Iivari on toimittajantyönsä ohella käynyt myös elämänkerturiksi. Kerrataanpa hieman Ulpun tärkeimpiä saavutuksia ennen kuin paljastamme, kenestä hän on elämänkerran kirjoittanut. Iivari tuli tunnetuksi viimeisenä sorsalaisena koska asui Sorsan lähinaapurissa sosialidemokraattisen betoniunelman huipentumassa, Hakaniemessä.

Toisella puolella asui Sorsan toinen uskollisena apurina ja ystävänä tunnettu Jermu Laine, jonka Sorsa palkitsi huippuviroilla niin, että tänään jättieläkettä yhteiskunnallisista työtehtävistään nauttiva yhdenksänkymppinen Laine saa perijöidensä kera olla tyytyväisenä mökillään vapaaherran roolista nauttien suu mairena. Yhdeksi samanlaiseksi suureksi tylsäksi Hakaniemeksi Helsingin sosiaalidemokraatit halusivat muuttaa yhdessä demareiden omistaman rakennusliike Hakan kanssa koko kaupungin. Suunnittelu oli jo aloitettu silloin vielä laitakaupunkina pidetyistä Kumpulasta ja Pasilasta (Pasila onnistuikin) demareiden saatu hieman yllättäen vuoden 1973 kunnallisvaaleissa ensimmäistä ja ilmeisesti viimeistä kertaa Helsingissä ykköspuolueen aseman.

Se, että Ulpu ei ole koskaan oppinut puhumaan totta ei tarkoita sitä, että hänen juttunsa olisi hyväksyttäviä, sillä hän suojelee valheillaan, niillä samoilla, jotka saivat aikaan esipersu-ilmiön ja äänestäjien kyllästymisen demarivalheisiin jo 80-luvun lopulla, SDP:n johtoa, ei puoluetta tai ideologiaa, kuten hän itsekään uskomatta omiin jorinoihin itselleen mitä todennäköisimmin omaa mieltä rauhoittaakseen perustelee. 

Kun Ulpu avaa suunsa, todennnäköisyys että hän joko suoraan puhuu (toistaa koska hän on vain esittäjä/papukaija) epätosia asioita, kaunistelee, liioittelee tai tahallisesti harhauttamismielessä vähättelee jonkun ansioita, on vaarallisen lähellä Trumpin vastaavia tasoja. Milloin joku tekee hänestä elämänkerran? Onhan mitättömimmistäkin poliitikoista tehty, kuten Tuula Haataisesta (muistakaa Pekka Ervastin keksimä uusverbi: haataisu) tehty, tai hän on itse tehnyt, sillä hän on demaripolitiikan self-made women ja pyrkimässä aina ensimmäisenä kaikkiin avoinna oleviin korkeisiin ja isopalkkaisiin virkoihin.

Mutta ei Ulpu ole paha tai tyhmä. Hän uskoo asiaansa ja tekee hyvinpalkatut hommansa kiitettävästi lobbarina milloin minkä asian puolesta vielä eläkeläisenäkin. Mutta millaiset hommat? Saako hän öisin ilta-camparinsa ja muutaman kevytsavukkeen pössöttelyn jälkeen synnyinseudullaan Sallan Naruskan porotilalla Tuula-toimittajasiskonsa kanssa unen päästä kiinni omia tekojaan ja kulhatnautta mainettaan pohtiessaan? Eikö häntä vaivaa valehtelijan ikävä maine ja herrojen nuolemisesta kulunut kieli, mikä ei enää maista makuja?

Sorsalle Ulpu oli taivaanlahja monessa muussakin mielessä kuin että hän oli lojaali viestinviejä, joka ei muuttanut viestejä matkalla omien tarpeidensa mukaan ainakaan aluksi. SAK:n kansainvälisten asioiden päällikön vaimo oli käynyt Hesarin toimittajakoulun ja tunsi henkilökohtaisesti Hesarin poliittisen osaston, joka koostui silloin yksinomaan demareista.

Tällä kortilla tehtiin niin Koivistosta kuin Ahtisaaresta ja vielä ihan pikkaisen myös muumimammana mainostetusta kalliolaisesta porkkatukkaisesta kassialmasta tasavallan presidenttejä eikä siinä häirinnyt se, ettei Iloniemen pakottamana 60-luvulla työpaikkansa ulkoministeriön juuri perustetulla kehitysyhteistyöosastolla ilman yliopistollista loppututkintoa saanut Ahtisaari ollut mikään demari vaan aitokepulainen suhmuri (tämä on vaiettu valtiosalaisuus vieläkin) karjalaiseen laukkuryssätapaan, jos ymmärrätte yskän?

Monet muistavat Ulpun naurettavat neuvot energiakriisin kynnyksellä ohjeet sammuttaa valot (samaan aikaan SDP:n toinen fiksupetteri, savolaiskansanedustaja Jouni Backman ehdotti asuomalaisille neuvostoliittolaiseen malliin mökeille yhteissaunoja) mutta harva tietää Ulpun osanneen pelata Sorsa-korttinsa parhain päin jo heti alussa Sorsan lähipiiriin liittyessään.

Entisen poikaystävänsä hän sai junailtua ensin arvostettuun Hesarin toimittajakouluun, jonka oli myös itse käynyt ja minkä johtajana oli tuolloin Ulpun hyvä ystävä ja vasemmistolaisena tunnettu naiskollega, sitten Iltalehden poliittiseksi toimittajaksi lupaamalla silloiselle demaritaustaiselle päätoimittajalle suurlähettilään paikan Ateenasta, ja päästyään 1987 sorsalaisten nostamana SDP:n puoluesihteeriksi nosti ex-poikaystävänsä tunnetuin SDP:n pää-äänenkannattajan, silloin nimellä Suomen Sosiaalisdemokraatin päätoimittajaksi.

Ulpun kädenjälki näkyi myös kulisseissa kun hänen jokseenkin lahjattomana ja jo lapsuudesta paino-ongelmien kanssa paininut poika sai nimityksen Ulpun europarlamenttikaudella EU:n suurlähettilääksi isolla palkalla johonkin täysin turhaan itä-aasialaiseen lomaparatiisiin (on edennyt Suomen suurlähettilääksi johonkin afrikkalaiseen valtioon kuulemma).

Tätä taustaa vasten lukija voi jo arvata kenestä Ulpu on kirjoittanut elämänkerran. Eräästä SDP:n kautta aikojen suurimmasta nimestä ja ovelasta ketusta, mitä tulee oman itsensä luomiseen SDP:n siipien sisällä: Ulf Sundqvistista (Ulpu Iivari: Lähikuvassa Ulf Sundqvist" Otava 2009). Ulpun ja Uffen kohdalla voi puhua vallan tahallisesta väärinkäytöksestä sen törkeimmässä muodossa. Kaikki miträ he sanovat ja tekevät on tarkkaan harkittua sumuttamista ja kikkailua.

Tapaus on ongelmallinen myös filosofisesti. Jos nimittäin "x on hyvää" tarkoittaa ainoastaan, että "joku uskoo (ja uskottelee sen muille) olevan hyvää", niin silloin se, että joku uskoo X.n olevan hyvää, tarkoittaa, että "joku uskoo, että joku uskoo x:n olevan hyvää, tarkoittaa, että joku uskoo x:n hyvää" ja niin edelleen loputtomiin. Lopulta kuitenkin paljastuu mistä on kysymys kun lainaamme G.E.Mooren ajattelua. Sen mukaan tällainen täysin rajoittamaton usko, että joku uskoo, että joku uskoo,...jossa ei milloinkaan päädytä siihen mitä uskotaan, on yhtä tyhjän kanssa ei minkään uskomista, ihan kuten Uffen ja Ulpun tapauksissa kun he vannottavat tekevänsä kaiken työläisten nimissä työväenpuolueen edustajina. Uskokoon kuka haluaa. Minä en.

Ulpu Iivari ja Ulf Sundqvist ovat poliittisen lähihistoriamme käytännön esimerkkejä läpeensä korruptoituneista poliitikoista, joita ärsytti ja häiritsivät periaatteet ja niistä kiinni pitäneet ihmiset. Ulpun kirjasta paistaa läpi  hävytönhalveksunta demokratiaa ja kansalaisyhteiskuntaa kohtaan. Hän ja Uffe ovat kabinettien sopijoita ja osa hallitsevaa byrokraattivaltaa, jota SDP on ollut luomassa maahamme voimallisesti ensimmäisestä sinipunasta, vuoden 1987 Holkerin hallituksesta lähtien.

Ulpulle ja Uffelle demokratialla ja tavallisten ihmisten mielipiteillä ei ollut mitään käyttöä. Heitä kiinnostivat vain seuraavat vaalit ja kaiken mahdollisin tavoin kalastellut ääneet valtansa pönkittämiseksi edustuksellisen demokratian nimissä kansan puolesta vanhaa työväenliike-retoriikkaa kannattajilleen viljelllen. Mutta tuo kreikkalaisten kostonjumala Nemesis nujersi lopulta heidätkin. Jos syitä SDP:n huonoon imagoon kansalaisten keskuudessa hakee tänään, syyttävä sormi osuu vieläkin näiden kahden sekä omiensa että suuren yleisön keskuudessa epäsuositun poliitikon kohdalle.

Onneksi näistä (kahdesta) on päästy eroon vai onko? Ei varmasti. Politiikka vetää puoleensa aina hämärämiehiä, jotka osaavat selittää mustan valkoiseksi. Siksi tarvitsemme vastavoimina kansalaisrohkeutta ja laatumedioita nostamaan esille epäkohtia, kuten Sundqvistin tapauksessa, joka oli hukuttaa alleen koko SDP:n, jonka pohja vaikutti 90-luvulla mädältä. Siksi tarvitsemme myös liikkuvia äänestäjiä, jotka taktikoivat ja katsovat tarkkaan millaiseen hevoseen sillä kertaa satsaavat.

Oikeastaan kyse Sundqvist-tapauksessa on vallanhimon eteen rakennetusta ovelasta sumuverhosta, sillä aitodemari ei ymmärrä mitään mikrotaloudesta eikä sitä kautta makrostakaan. Demarius on keksitty vahvan valtion syntymisen aikaan hegeliläiseltä pohjalta keyneysiläistä talouspolitiikkaa toteuttamaan, mikä on taas ovela naamio tasa-arvon nimissä kieltää muilta omien lahjojensa täydellinen hyväksikäyttö. Keynesiläisyyden mukaan tällaisen talouspolitiikan tuloksena syntyy paitsi tehokkaampi kapitalismi, myös täystyöllisyys ja tasa-arvoisempi yhteiskunta siitä huolimatta, etteivät he onnistu (eivätkä halua) koskaan velaksi eläneinä kohentamaan talouden tilaa, koska maksumiehinä ovat ne, jotka tekevät yhteiskunnissa kovasti töitä ja keksivät uusia asioita.

Demaritalouspolitiikka oli niin Sundqvistille kuin Iivarille muiden taskuilla käymistä. Sille löytyi aina hyvin perusteltu nimikin. Siksi tuntuu surkuhupaiselta, kun Ulpu kirjoittaa esipuheessaan "Lukijalle" miten Sundqvistista tuli vuonna 1987 kun Ulpu valittiin SDP:n puoluesihteeriksi hänelle läheinen yhteistyö- ja keskustelukumppani erityisesti talouspolitiikkaan ja Euroopan yhdentymiseen liittyvissä asioissa. Talouspolitikasta Ulpu ei kuitenkaan ymmärrä mitään syvällistä. Hän osaa toistella vain muodissa olevia fraaseja. Eikä hän kerro koko totuutta. Sitä hän ei myöskään kerro, etteivät heidän keskustelunsa Sundqvistin kanssa johtaneet (onneksi) tuloksiin. Olisi maan talous ja suhteet Eurooppaan kuralla vieläkin, jos nämä kaksi tunnettua rähmäkäpälää olisivat saaneet ajatuksensa sellaisinaan läpi päätöksiksi.

Jo se, että Ulpu kehtaa väittää Sundqvistista tulleen pankkikriisin "sylkykupin" antaa kirjan alussa sivulla 9. vaikutelman siitä mitä koko kirja tulee olemaan: päinvastaisista vakuutteluista huolimatta lähes kritiikitöntä kohteensa ylistämistä ja rikollisten luonteenpiirteiden ja selvien valheiden sekä moraalittomien temppujen mediapesua. En siksi suosittele kirjaa luettavaksi sellaiselle, jolla on moraaliset anturit ojossa ja joka osaa erottaa valheen sekä petoksen jo intuitiivisesti kerran tekstiä vilkaisemalla. Mitä sitten on sosiaalidemokraattinen talouspolitiikka?

Se on köyhän vähäväkisen tunteilla ratsastamista Antti Rinteen viime eduskuntavaalien sloganin tapaan "Meillä on yhteinen päämäärä" olematta sitä. Keskiajan skolastikoille nykydemarit ovat velkaa siinä, että heidän talousoppinsa (moraaliset) perustelut löytyvät yleensä muualta kuin talousteorioista. Esimerkiksi oikeudenmukaisen hinnan teoriaa skolastikot tarkastelivat seitsemän kuolemansynnin, lähinnä ahneuden, ja kardinaalihyveiden, erityisesti oikeudenmukaisuuden, yhteydessä. Ahneuden ja riistämisen käsitteet SDP on ulkoistanut skolastikkojen tapaan, samoin kuin propagandassaan kaiken pahan itsestään. Ulpu pitää titteleistä, korkeista asemista ja kuvittelee lukijankin tekevän samoin. Kirjan kamalinta antia on sorsalaisten kavereiden jatkuvat siteeraamiset ja korkeiden talouselämän vaikuttajien kutsuminen "ystäviksi".

Kirjan traagisin osa ja samalla järkyttävä osoitus SDP:n sisällä valinneesta - ja yhä vieläkin vallitsevasta herravihasta ja epäinhimillisestä perusteetta ihmisen ulkonaisin ehdoin torjuvasta ja syyllistävästä luokka-ajattelusta, on kertomus siitä. kun SDP:n 60-luvun lopun puheenjohtaja Rafael Paasio vierasti Sundqvistia ensimmäisissä yhteisissä tapaamisissa luullen häntä herraskaiseksi ruotsinkieliseksi, pitäen tätä kirjan mukaan "äkkikäännynnäisenä ruotsinkielisenä herraspoikana" eikä siksi antanut takarivissä turhaan viittelöinneelle Sundqvistille puheenvuoroa.

Vasta kun puoluesihteeri Erkki Raatikainen oli kertonut nuorukaisen työmiesisän kuolleen työtapaturmassa ja äidin työskennelleen tavallisena keittäjänä kouluruokalassa, Paasio oli alkanut lämmetä Sundqvistille. Siinä Paasio kuten myöhemmin monet muutkin tekivät suuren virheen. Sundqvist ei ollut kiinnostunut sosialidemokratiasta apuvälineenä tavallisen kansan elinehtojen parantamiseksi vaan niistä asemista, joiden avulla hän pääsi myöhemmin rahastamaan huolella julkisuudessa rakentamansa huippubrändin nimeltä "poliittinen ihmelapsi Ulf Sundqvist" turvin. Sunndqvist pääsee kehumaan itseään liian monta kertaa ilman toimittajan itsekehua katkaisevaa kysymystä MIKSI.

Kirjan Uffe on niin itseriittoinen, ettei tunnusta olleensa syyllinen mihinkään muuhun kuin SDP:n nostamiseen maan suurimmaksi puolueeksi. Kirja on yhtä nuolemista ja punapesua, kun kyseessä on demari. Esimerkiksi Sundqvistin yliopisto-opintojen aikainen HYY:n hallituksen puheenjohtaja Alec Aalto teki hienon diplomaattisen uran mutta ei ollut vielä tuolloin sosialidemokraattisen puolueen jäsen. Yksi otsikko kertoo taas miten Sundqvist sai vaikeuksissa olevan pankin kun lähti STS:n pääjohtajaksi. Tiedon Ulpu on lainannut toisesta samanlaisesta demarien itsensä masinoimasta demarikirjasta "Timo Soukola: Sallitun riskinoton rajat - STS-pankki ja sen edeltäjä 1980-1992"(Kellastupa 2007).

Jo kirjan nimi on valheellinen ja kertoo siitä, että lukijaa yritetään ostaa huijaus yleisen edun nimissä. Kirjan toimikunnan nimissä vilahtaa moni sisäpiiriläinen, joilla on peräsään huono maine punapääoman hävittämisessä tai sen osien omiin taskuihin varastamisesta. Eli kirja on yhtä tyhjän kanssa ja sen todistusarvo on miinusmerkkinen. Ulpu toistaa papukaijan tavoin kirjan yhtä keskeistä väittämää: STS oli onnistunut muka lisäämään markkinaosuuttaan mutta sen maksuvalmius oli heikko. se ei pitänyt paikkansa. kirjan on rahoittanut STS:n omaisuuden perinyt Palkansaajasäätiö. Pitihän sen institutionalisoida STS-valhe niin kuin sitä oli vuosikymmennet toitotettu julkisuudessa. Todellisuudessa pankki oli pieni huolimatta valtakunnallisuudestaan- vain antolainauksen osalta Tampereen aluesäästöpankin kokoinen kertoi minulle 80-luvulla eläköitynyt Kotkan STS:n entinen johtaja Pentti Pusenius - ja tärkeä vain imagollisesti sosiaalidemokraateille.

Kirjasta selviää myös ikävällä tavalla se, miten Uffe koki itsensä lain yläpuolella olevaksi ottamalla itselleen heti alusta poikkeussäännöt käyttöön silloin kun se hänelle parhaiten sopi hänen itsensä ollessa kyseessä. Kun eduskunnasta ei tullut ensimmäisen vuoden aikana riittävän näkyviä työtehtäviä, hän meni armeijaan suorittamaan asepalvelusta.

Kaikkein ikävintä kirjassa on Ulpun tekopyhyys ja oman muiden silmissä rikkoutuneen kuvan oikomisyritys. Puoluesihteerinä Ulpu ei kunnioittanut muiden kuin vahvempiensa ja samalla lailla ajattelevien mielipiteitä. Muita hän kohteli kuin ilmaa ja vähätteli tai toimi selän takana heitä vastaan - paitsi suosikkejaan kuten jo mainittua Demari-lehden ex-päätoimittajaa, jonka hän antoi vapaasti husertaa mielin määrin lehdessään puolilaittomuuksia tehden vaikka toimittajat valittivat hänestä useampaan kertaan. Kamalin muisto jäi silloiselle SDP:n puheenjohtaja Pertti Paasioille, jota Ulpu inhosi ja kohteli ala-arvoisesti. Heti kun molemmat olivat valittu korkeisiin tehtäviinsä, Ulpu käynnisti SDP:ssä oman sisäisen vallankaappaus-operaationsa syöttämällä toimittajatutuilleen Paasioista ilkeitä ja perättömiä juttuja, jotka sekä aiheuttivat hänelle suurta surua että johtivat siihen väärään mielikuvaan, että hänestä oli tullut toisinto isästään Rafael Paasiosta, jota kutsuttiin aiheellisesti "mannertenväliseksi nahjukseksi".

Pertti Paasio änkytti, katsoi kieroon, oli ylipainoinen ja joi kun sieni mutta tyhmä hän ei ollut, kuten Ulpu luuli hybriksessään. Kun Paasio tajusi Ulpun pelin hän alkoi syöttää vääriä tietoja ja juttuja Ulpun Demarin päätoimittajana työskennelleen ex-poikaystävän kautta, joka kiltisti lauloi kaikki tyhmyydet yhtä tyhmänä Ulpulle, joka puolestaan vuoti ne medioille ja ystävilleen vahingoittaakseen Paasiota. Ja sitten Ulpu kehtaa vielä kirjassaan ihmetellä Paasion vihaa häntä kohtaan. On naisella otsaa kaiken sen jälkeen, mitä hän teki sekä puolueelle, itselleen että varsinkin Pertti Paasioille. Mutta onneksi teki, sillä ilmiö nimeltään Ulpu Iivari ei päässyt koskaan syntymään ja pääsimme hänestä pian eroon Ulpun jäädessä vain mediatoimistojen mieliharmiksi. SDP:n oli aika puhdistaa roskat sisältään ja sukeltaa syvään murheen laaksoon noustakseen sieltä puhdistautuneena ilman Ulf Sundqvistin ja Ulpu Iivarin opportunismia ja jesuiittamoraalia - kuten kirjasta voimme lukea, ja joka oli hävittää Suomesta SDP:n.