Selityksen he keksivät vain yhdessä

16.11.2026

Teksti Harald Olausen

"Ohjaaja on rinnastanut In the Mood for Loven Hitchcockin psykologiseen trilleriin Vertigo. Hän vertaa Tony Leungin roolihahmoa James Stewartin tulkintaan. Niistä välittyy esimerkiksi, miten kiltti ulkokuori voi pettää muita, todellisempia, mielen kerroksia." – Maarit Veikkolainen. Tässä on Wong Kar-wainin "wongkarwainilaisin" elokuva tyypimmillisillään.

Elokuva on kuin suoraan Goethen sielunveli-sanastosta, sillä Goethen mukaan jokainen esine oli mikrokosminen ilmaus makrokosmoksesta. Sitä oli ennen kaikkea ihmiseksi tullut luonto. Henki, maailmansielu, tuli muodoksi kaikkialla, sekä orgaanisessa että epäorgaanisessa luonnossa. Ihmiseen vaikutti kaikelle muotoa antava idea ja voima. Ohjaajalle se on selvästikin haikeamielinen olotila, suru ja elämän satuttavat muistot, joita hän maalaa meille isolla pensselillä.

In the Mood for Loveon Wong Kar-wain käsikirjoittama, tuottama ja ohjaama hongkongilainen draamaelokuva on vuodelta 2000. Se on samalla kertaa sekä romanttinen että jännityselokuva, ja sen vaativia pääosia (uupuivat 15 kk kestäneissä kuvauksissa) näyttelevät Aasian kuulut elokuvatähdet Maggie Cheung ja Tony Leung Chiu-Wai intensiivisesti. 

Elokuva sai ensi-iltansa Cannesissa vuonna 2000. Ohjaajan "lempinäyttelijä" Tony Leung voitti Cannesissa parhaan miesnäyttelijän palkinnon. Elokuvan tekee erikoiseksi sen surun mittaamaton määrä ja kohdakkainen lohduton ikävyys. Ihan samaa voimme nähdä myös Wong Kar-wain miuissakin elokuvissa.

Elokuva muodostaa trilogian Wong Kar-wain vuoden 1991 elokuvan Days of Being Wild ja vuoden 2004 elokuvan 2046 kanssa, joissa pää- tai sivuhenkilönä on sama Tony Leung Chiu-Wain esittämä herra Chow. Elokuvaa pidetään yhtenä ohjaajan parhaista elokuvista. Se on myös sukua ohjaajan homoelokuvalle Happy Together, joka kertoo haikeamielisen tarinan surusta ja ikävästä.

Hongkongilainen ohjaaja Won Kar-wain, joka on pitänyt esikuvanaan Michelangelo Antonionia (ja päivittää häntä elokuvissaan) maailma on samalla kertaa sekä omintakeinen että surutta muita elokuvia lainaava, ja niitä kommentoiva huolimatta siitä, että ne toistavat kehämäisesti surullisuuden, melodraaman ja olemisen sietämisen raskasta lyyristä, subjektia.

Won Kar-wain on espanjalaisen Pedro Almodovarin tavoin aito filmihullu, ja se paistaa hänen elokuvistaan hienovaraisesti läpi. Ei häiritsevän liikoja, mutta silti sen verran selvästi ja omintakeisesti, että se vakuuttaa hyvällä tavalla, sillä vaikka hän opiskeli elokuvaa, hän kertoo oppineensa eniten katsomalla elokuvia. Maarit Veikkolainen kirjoittaa aiheesta tyylillä ja perehtyneesti otsikolla In the Mood for Love Antti Alasen toimittamassa kirjassa Näyttelijä ja psyyke (Minerva, 2016) elokuvasta.

"In the Mood for Lovea voidaan pitää yhtenä ihastuttavimmista ja monimutkaisimmista elokuvista. Yhtäältä se on kuin hidas valssi, toisaalta kuin uni, jossa siirtymät, tihentymät ja sanoman monimerkityksellisyys voivat elää." Ohjaaja osaa muuttaa kyyneleet sumuksi ja sateeksi elokuvissaan, joissa molempia on tarjolla roppakaupalla romanttismielisen katsojan mieliksi.

Ne ovatkin hänen tavaramerkkejään samoin kuin havahtuminen kesken itsesäälisen surun, että jotain on tehtävissä: maailmaa voi muuttaa piirun verran toisenlaiseksi, jos antaa itselleen anteeksi hairahtumisen illuusioiden maailmaan romantiikan nälkään riutuvana jälkihedonistina. Tai sitten ei. Se toinen tie on muistoihinsa jämähtäneen ja siitä kärsivän onnettoman ihmisen kohtalo.

Elokuvan juoni: 1960-luvun alun Hongkongissa Chow Mo-wan (Tony Leung) ja Su Li-zhen (Maggie Cheung) muuttavat puolisoineen samaan vuokrataloon toistensa naapureiksi ja tutustuvat vähitellen. Pian käy ilmi, että heidän puolisoillaan on suhde keskenään. Elokuva seuraa kahden petetyn ihmisen varovaista lähestymistä. Surua avataan sipulin tavoin kerros kerrokselta pienin vihjein ja vivahtein. Elokuvan teema on goethelainen, se kuvaa osuvasti menetettyä ja kipeää sielunveljeyttä.

Veikkolainen lähestyy elokuvaa toisella tavalla, jota sopii epäillä vain pintaraapaisuksi. Hänestä elokuva voi olla katsojalle hämmentävä ja viedä katsojan sanattomaksi, mutta se onkin juuri elokuvan yksi monista tarkoituksista, antaa hiljaisuuden puhua ja vaikuttaa; juuri sen vivahteikkuus herättää kysymyksiä, ja se turhauttaa sekä stimuloi uteliaisuutta samanaikaisesti. Arvoituksellisuus elää Veikkolaisesta kiintoisana, ja se juontuu hänestä ohjaajan tenhoavaan tapaan lähestyä katsojaa.

"Elokuva herättää uteliaisuutta. Se jäsentyy usein alusta alkaen ikään kuin verhojen läpi korostaen yksityiskohtia. Katsoja otetaan elokuvan sisälle mukaan niin, että hän katselee ikään kuin pienistä aukoista, kuten ellipsin muotoisia ikkunoita tai peileistä. Päähenkilöiden puolisot jäävät näkymättömiin mutta kuitenkin nousevat keskiöön. he ovat ja eivät ole läsnä."

Veikkolainen ymmärtää ohjaajan viestin. Se on yksinkertaisuudessaan karmaiseva totuus siitä, että pohjimmiltaan ihminen on aina yksin tässä maailmassa eikä se muutu miksikään, vaikka olisi perhe, rakas, jonka kanssa jakaa maailman ilot ja surut ja asiat muutenkin hyvin. Jokainen ihminen käy läpi saman prosessin; syntymä, elämä (sairaalloinenkin) kuolema ja unohdus.

Elokuva ilmentää näitä elämän paradokseja Veikkolaisen mielestä hyvin. Happy Togetherissa ja tässä elokuvassa on yksi samanlainen kohtaus, kun päähenkilöt jättävät salaisuutensa ja ikävänsä taakseen lopullisesti. Aasialainen tapa on hiljainen ja yksityinen, niin on surukin. Sitä ei näytetä helposti muille: ohjaaja jättää mieliimme käyntikorttinsa: se on ikävä ja muisteleminen.

Näennäisen harmonian sisällä piileksii riitasointuja ja hyvä voi olla todellisuudessa huono, rehellinen epärehellinen ja kaunis ruma, riippuu siitä, miten asioita katsoo ja miten ne itse ymmärtää. Totuus on vastakohdissa; kun joku näyttää joltakin, otetaan sen negaatio ja siitä pääsee eteenpäin kohti totuutta. Elämän totuus on kuoleminen, ja kaiken päättymisen tajuaminen.

Rakkaus ei ole tavallista. Se on jo sillä hetkellä, kun se syttyy roihuunsa, tuomittu epäonnistumaan. Se on lyhyttä, itsekästä, romanttista ja eroottisväritteistä. Se ei elä arjessa tai muistoissakaan, vaan kuvitelmissa ja unelmissa fantasioina, joiden makuun saattaa nopsajalkainen päästä kerran elämässään, jos on hereillä ja virkeänä valmiina sen ottamaan kiinni. Rakkautta ei ole.

Mutta ei epätavallinen rakkauskaan ole ohjaajan sateisissa ja melodramaattisissa elokuvissa rakkautta vaan pelkästään epätavallista ahdistavaa ja villiä. Se on suuri salaisuus, häpeä ja piiloutumisen mestari, mutta se ei osallistu itse henkien taistoon tai rakentele dialogia, vaan toimii hämärässä yksin omaksi ilokseen luullen sitä ihan joksikin muuksi, mitä se on tai voisi olla.

Share