Sitä kesti vain hetken ja mitä sitten tapahtuikaan – milloin kaikki muuttui?

Teksti Harald Olausen

"Ferzan Özpetekin inhimillinen draama, jonka aiheena on välittäminen ja vastuun ottaminen. Arturon (Stefano Accorsi) ja Alessandron (Edoardo Leo) 15 vuotta kestänyt suhde on kriisissä, kun läheinen ystävä Annamaria (Jasmine Trinca) ilmestyy lapsineen ja miehet joutuvat yllättäen näiden huoltajiksi. Özpetekin Rooman lgbt-maailmaan sijoitetut tarinat saavat tässä elokuvassa uuden vivahteen, jossa onnen jumalattaren kosketus muuttaa paljon. (La dea fortuna, Italia 2019)."

https://areena.yle.fi/1-50817430

Yksi kauneimmista ja vaikuttavimmista homoelokuvista vuosiin. Elokuvassa natsaa yhteen kaikki. Taitava tarinankerronta, eloisat dialogit, korkealuokkainen näytteleminen ja kamera-ajot. Ohjaaja on synnynnäinen runoilija ja osaava tarinankertoja. Eikä elokuva sorru romantisointiin, vaikka itse tarina on moneen kertaan kerrottu, tällä kertaan uudella ja raikkaalla tavalla, ja päinvastoin kuin monet kanssaveljensä, se on raakarehellinen mutta samalla myös sekä sydämellinen että elämäniloinen, mitkä ovat eri asioita homoelokuvagenressä. Täyskymppi ja suurkiitokset Ylelle näin laadukkaasta pride-elokuvaviiikon alkuelokuvasta!

Parasta elokuvassa on sen hiljainen toteavaisuus elämään kuuluvien (ja kuulumattomien) ongelmien edessä, eikä se selitä, tai edes halua selittää. Sei ei turhia psykologisoi ja on siksi hyvinkin "bressonilainen" lähtökohdiltaan (Lauri Timosen Robert Bresson, luultavasti, Rosebud 2023). Bresson kysyi: "Oliko tarkasteltava ihmisen elämää hänen töitään arvioidakseen?" Bressonin mielestä nimittääin psykologi löysi vain sen, minkä pystyi selittämään. Hän ei selittänyt mitään: "Useimpien elokuvien ongelma on se, että selittävät kaiken!" Niin ei tee onneksi Özpetek vaan antaa kuviensa järjestyä katsojan mielessä runoksi.

Elokuva alkaa kauhutunnelmissa. Kuulemme riipaiseva musiikkia ja näemme vanhoja seinäfrescoja, joissa on hirtettyjä lapsia pääkallojen päällä. Se on taukama ja hyytävä muisto pahasta. Lopussa selviää kuvien liittyvän elokuvan homopariskunnan parhaan ystävän, Annamarin, kovaan lapsuuteen sydämettömän paronittaren lapsina jossain kaukana saarella sivistyneestä maailmasta eristettynä. Elokuva on paljon muutakin. Se on runollinen kertomus kolmesta eri elämästä; lapsien, äidin ja kahden homomiehen, jotka ovat äidin ystäviä. Se on myös tarina yksilökärsimyksestä ja yhteisesti koetusta tragediasta. 

Mutta ennen kaikkea se on kertomus erään homoyhteisön arjen huolista ilman homoelokuvien helmasyntejä, turhia korostuksia tai naurettavuuksia. Homorakkautta kestää vain hetken ja mitä sitten tapahtuukaan – milloin kaikki muuttui? Itse sitä ei huomaa ennen kuin on jo syövereissä eikä tiedä tapahtui. Kukaan ei varoita, Yhtäkkiä on toiselle vain ilmaa, rakkaus kaukana ja ei seksiä, ei iloja, ei mitään yhteistä. Ja tämä tapahtuu vääjäämättömästi kaikille, halusimmepa me sitä tai emme - se on kohtalomme; kaikkien. Elokuvan lopussa paljastuu se, miksi lgbtqi-ryhmä enimmäkseen asustaa lähellä toisiaan suurissa kaupungeissa. 

Maaseudun vanhoilliset vihaavat homoja edelleeenkin ja karttavat kuin ruttoa. Paljon enemmin kuin enemmin lapsille ja nuorille, kuin enää aikuisille tarkoitetut kirkuvanväriset marssit, prideviikon todellinen anti on jo pitkään löytynyt Ylen Teeman elokuvakattauksissa, jotka ovat olleet laadukkaita ja laajasti itse aihettaan tutkailevia. Niin tänäkin vuonna. Prideviikot ovat menneet yleiseksi hulinaksi ja erilaisten kummallisuuksien näyttelyksi niin, että siitä on kärsinyt itse sisältö, ihminen ja erityisesti homo, joka on hukkunut muun hlgbtqi-tarjonnan sekaan. On hyvä, että Yle tarjoilee laajan spektrin pridemaailman elokuviin.

Naimisiinmenossa ja lapsien hankkimisessa, sekä heteroiden arvomaailman omaksumisessa ja aviollisen maailman sääntöjen noudattamisessa, on yksi pieni mutta, josta ei saa nykyisin pridenkään yhteydessä homot avoimesti puhua. Kun elokuvaa katsoo alusta hieman pintaa syvemmälle ja pidemmälle, alkaa sen rytmistä löytää antagonista vihaa ja oikeutettua surua elämän traagisuutta kohtaan, jonka ainoa hyvä puoli on se, että se loppuu elämän mukana kuolemassa, kohtaan. Elokuvassa kaksi toisilleen vihamielistä ihmistä asuu omia salaisuuksiaan varjellen saman katon alla pakotettuina ja toisiinsa hermostuneina.

Voi sanoa, että koko homman nimi on piinaava totuus arjen kuluttavuudesta, missä prinssitkin haalistuvat, sekä toisten kiduttaminen ja todellisuuden ikävän alastomuuden paljastuminen, vaikka siihen meneekin aikaa - ehkä juuri se 15 ja puoli vuotta, minkä miehet ovat olleet suhteessa toisiinsa. Elokuvan homoja ajavat vahvat voimat sekä tuhoon että itsetuhoon. He keikkuvat jatkuvasti kuilun partaalla mutta eivät hyppää, kokin pidättelee heitä ja se jokin on itse elämä ja rakkaus. Mutta. jos heillä ei olisi niin voimakasta italialaisille tyypillistä sosiaalista turvaverkkoa hlbtgi-kavereistaan, he olisivat varmasti päätyneet jo aikoja sitten syvään epätoivoon ja menetyksiin ja tehneet sekä itselleen että toisilleen jotain pahaa ja peruuttamatonta. 

Elokuvassa ihmisen käyttäytymisen määräävät tekijät muodostuvat vihan ja rakkauden kamppailusta ihmismielessä. Se näkyy näennäisen kepeässä vitsikkyydessä, kuten myös nonverbaalisessa kommunikoinnissa. Miehet ovat jännittyneitä ja valmiita iskemään toisiaan turpaan koko ajan. Mutta elokuvan dialogi on elävää ja iskevää: "Kaksi vuotta. Onneksi olkoon! – itse petit minua ennen sitä. Kertapanoja. Olet tekopyhä naidessasikin. Isket chatissa, ja heti lempi leiskuu. – en iskenyt häntä chatissa. Vaan missä? – taidegalleriassa taidenäyttelyn avajaisissa…" Molemmat pääosanesittäjät ovat antaumuksella mitä ovat. Monen vuoden jälkeen heillä ei ole enää kahdenvälistä seksiä, mutta silti heitä sitoo toisiinsa eletty elämä ja nykyisyys, epävarmakin. 

Petetty mies ei halua heidän olevan vain ilmaa toisilleen ja tekevän ulkomaailmassa mitä haluaa toisesta välittämättä. Pettämiskohtauksen repliikki on muunneltu ihan selvästi ja aiheellisesti Brokeback Mountainin Jackilta. Siis hieman varioiden, Ennis DelMarille ensimmäisen yhteisen rakastelun jälkeen: "Puhuit juuri enemmän kuin koko viikkoon!" Tässä elokuvassa putkimies ei paljoa pukhda, puheista pitää huolen sanojen ammattilaisena esiintyvä akateemikko, pettäjä, joka yrittää alistaa petettyä ja pistää leikinlaskuksi petoksensa. Kriitikko Barry Craytonin kehut elokuvasta ovat parhaiten elokuvaa kuvaavia.

Craytonin milestä Özpetek osoittaa genren monipuolisuutta yksiselitteisellä tarinankerronnallaan. Craytonin mielestä: "Se, mikä näyttää pinnalta tavanomaiselta teokselta raunioina olevasta parisuhteesta, muuttuu elokuva mukaansatempaavaksi draamaksi, jossa totuus ja merkitys kehittyvät kriisistä. Edoardo Leo esittää putkimiestä, joka on itsevarma homoseksuaalisuudestaan, ja jonka karkea ulkonäkö kätkee herkkyyttä, joka testataan, kun suhde saavuttaa murtumispisteen. Stefano Accorsi, tunnettu teatterinäyttelijä, on taas levoton kaksikon toinen puolisko, kumppaninsa täydellinen vastakohta – epäonnistunut akateemikko, joka kaipaa uraa vakavana kirjailijana. Näyttelijät tuovat hahmoihin yksityiskohtia ja sydäntäsärkevää todentuntua."

Mutta akateemikko on kiinnostamattoman nuiva ja kalsea, kun taas putkimies luonnonlapsena rehevä, innostava ja vetovoimainen. Itse asiassa elokuva onkin tarkkanäköinen psykologinen draama kahden toisiinsa kyllästyneen keski-ikäisen homomiehen pitkän ja ongelmallisen suhteen hajoamisesta. Craytonin mielestä tästä olisi voinut tulla kotimainen melodraama, mutta uskottavilla hahmoilla, hienovaraisilla esityksillä, hyvin rakennetulla käsikirjoituksella (Gianni Romoli, Silvia Ranfagni & Özpetek), elokuvallisen kosketuksen petollisen keveydellä (Gian Filippo Corticelli) Özpetek muotoilee tarinaansa keski-iän kriisistä jotain mukaansatempaavaa ja lopulta erittäin viihdyttävää.

Creyton kuvaa hyvin elokuvan laatua ja luonnetta. Elokuvana se asettuu ehdottomasti nykyhomoelokuvien kärkeen. Arturon ja Alessandron ero sattuu keskelle heidän parhaan ystävättärensä kuolinkamppailua. Elokuva peilaa heidän tunteitaan ja elämäänsä terävästi leikaten. Kun ystävätär karkaa "kuolemanlaitokselta" kauniisti juhlamekkoon pyntättynä jättämään ystävilleen ja lapsilleen jäähyväisiä, Alessandro sanoo ystävättärelleen, ettei voi pitää yksin lapsia. Siinä syy pitää Arturo mukana matkassa. Thän kohtaan loppuu Almodovarin draamat, ja tästä alkavat vasta uuden ajan Ferzan Özpetekin. Hän menee jopa vieläkin pidemmälle sisäkuvussaan, kuin Pedro Almodovar, hieman enemmän pintaa syvemmälle.

Ohjaaja löytää taianomaisuuden arjen ja kuvitellun liittymäkohdissa, joka on tässä elokuvassa hieman yli tunnin kohdalla "sadekohtaus", missä elokuvan henkilöt tanssivat nautinnolla kaiken surunkin keskellä irrottaen ruumiinsa ja mielensä hetken kahleista. Elokuva on arvokas myös siksi, että se kuvaa todellisuutta sellaisena, kun se on pridejuhlien ulkopuolella homomiesten arjessa. Homous on vahvasti keskittynyt nuoruuden, kauneuden, isojen vehkeiden ja dandyistisen hedonismin kyllästämään ylieroottisuuteen. Ainoa, joka sille jotain mahtaa, on itse elämä ja vanhenemisen lait. Me kaikki koemme sen saman; hitaasti kuihdumme ja näivetymme niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Homot menettävät elämänilonsa ja seksinhimonsa parisuhteessa.

Se kun on aina jotain muuta kuin paras homoseksi parhaimmillaan. Homojen keskuudessa pitkät parisuhteet eivät ole harvinaisia mutta eivät yhtä yleisiä kuin heteroilla ja syykin on selvä. Olen nähnyt vanhoja homopariskuntia. Eivät ne onnellisilta näytä vaan pelästyneiltä. Ehkä rakkaus on silmänisku ja hetkellinen ihastus, kuten hienossa Onnen Jumalatar-kohtauksessa, jossa Artur muistelee toimistaan turistien oppaana ja ensikohtaamistaan Alessandron kanssa. Tässäkin näkyy käsikirjoittajien taidokas jälki. Tunnelma on odottava ja jännittynyt hyvällä tavalla. Se enteilee suurta sovintoa avoimuutta ja yhteisymmärrystä. 

Kohtaus on myös täydellinen elokuvakokemus täynnä taikaa ja arvaamattomuutta. Mutta se on myös yksi arvoituksen ehdoista. Onni kun ei ole kaikille sama eikä maailma ole muuta kuin yhden ihmisen subjektiivinen kokemus. Muu on spekulatiivista jossittelua, noudatettavia määräyksiä ja sopimuksia ympäristönsä kanssa. Eros on leikkisä ja oikukas. Sen kaikkialle ehtivät vikkelä silmä ei erottele sitä oletko naimisissa vai onko kohde naimisisissa. Silloin kun Eros elää ja on kuuma, se tekee tepposiaan ja tuhojaan missä vain. Eros on se joka tätä maailmaa pyörittää. Daimoni, joka syntyi jumalten Afroditen järjestämissä pidoissa.

Aterian lopuksi köyhyys, Penia, eli puute saapui kerjäämään. Silloin Poros, eli ratkaisu oli nukkumassa Zeuksen puutarhasta liian monesta nektarista juopuneena. Penia kävi pitkäkseen hänen viereensä, sillä hän halusi päästä eroon köyhyydestään hankkimalla Poroksen avulla lapsen. Näin syntyi rakkaus. Sen alkuperä selittää rakkauden luonteen ja piirteet. Penin poikana se on yhtä köyhä, puutteenalainen ja kerjääväinen. Afroditen synnynpäivänä syntynyt rakkaus on rakastunut kauneuteen. Poroksen poikana se on kekseliäs ja ovela. Viaton lapsi esittää elokuvan keskeisen kysymyksen. Hän kysyy, miten saa pidettyä ikuisesti sen, josta pitää. Vastaus on yhtä satua kuin todellisuus.

"Onnen Jumalattarella on salaisuus. Taikatemppu. Katsot häntä vain tiukasti. Painat hänen kuvansa mieleen. Suljet silmäsi tiukasti ja hän laskeutuu sydämeesi ja on siitä lähtien aina kanssasi." Lapsen suusta kuulemma aina totuuden satunakin ja tämä hiljentää koko aamiaista ruohikolla nauttivan elokuvan mieskaksikon hlbtqi-ystävät, sillä jokainen tietää, ettei se ole totta vaan satua, mutta haluaisi sen olevan totta eikä satua. Hetkeä aikaisemmin eräs ilkeä ja ruma transhenkilö on myrkyttänyt ilmapiirin naljailemalla ikävästi eräästä toisesta paikallaolevasta, ihan kuten homoräkälöissä tuon tuosta sattuu valitettavasti.

Kun miehet opettavat lapsia, he rentotuvat ja nauravat toisilleen pilke silmäkulmassa, ihan kuin jää heidän välistään olisi sulanut. Siinä on todellista rakkautta ja elämäniloa. Hyviä syitä miksi kaksi erilaista ihmistä ovat yhdessä. Vielä kauniimpi on muistisairaudesta kärsivän miehen ja naisen kohtaus, jossa mies kysyy, onko nainen surullinen. Nainen kieltää sen ensin ja mies unohtaa kysymyksensä mutta kysyy uudelleen tutkivin ja ihmettelevin silmin saman, jolloin nainen nauraa läpi kyynelten ja sanoo, miten hän voisi olla, "Rakastut minuun joka päivä uudelleen!" Se on myös sujuva siirtoa elokuvan varsinaiseen teemaan.

Voiko ja pitääkö ihmisen rakastua toiseen joka päivä uudelleen ja mitä silloin rakkaus on? Ja vastaus on: kyllä ja pitää rakastaa kaikkea ehdoitta, muuten elämässä ei ole mieltä, mutta miten? Siitä on todellisessa rakkaudessa kyse. Mutta mitä on homorakkaus, elokuva tuntuu myös kysyvän. Se on intohimoa, ei omistamista- italialaisessa kontekstissa se on molempia, sillä italialaisella on intohimo kaikkeen tekemisensä ja ajatteluunsa, ja erityisesti omista omistamiseen, mikä ei toteudu intohimossa, sillä kun toinen miehistä on saanut kohtauksen rakastelun jälkeen rakastajansa luona ja mies pyytänyt soittamaan aviomiehelleen, ei hätänumeroon, alkaa vyyhti paljastua. Paikalle saapuvan miehen mukaan naiminen on eri asia kuin rakkaus.

Tuntematon mies sanoo heidän seurustelleen jo kaksi vuotta mutta aviomies, joka on luvannut kertoa asiasta miehelleen, ei ole joko uskaltanut tai voinut - tai halunnut, on epäröinnyt. Elokuvassa Ainiaaksi, jonka oikea nimi pitäisi olla "Sitä kesti vain hetken ja mitä sitten tapahtuikaan – milloin kaikki muuttui?", on yksi mielenkiintoinen ja ulkopuolinen sivupiirre: siinä näkee miten häiritsevästi heteronainen voi katsoa homomiestä eroottisin silmin tajuamatta sen häiritsevää luonnetta. Komeat homomiehet joutuvat selittelemään olevansa heteroita, tai ovat kaapissa, kuten kaikkein komeimmat homot esim Suomessa ovat.

Minun täytyy tunnustaa, että elokuva kuvaa tehokkaasti homomiesten suhteen loppua ilkeilyineen, draamakohtauksineen ja toisilleen aiheuttavina mielipahoja sen verran syvältä viiltäen, että itkuhan siinä pääsee sellaiselta, joka on itse joskus joutunut samanlaisten ihmissuhdekoukeroiden piinaavaan syleilyyn. Minulle tuli mieleeni ensimmäinen poikaystäväni kaunis ja kiva Jussi, jonka jätin hetken ihastuksessa erääseen toiseen poikaan, ja jonka kanssa sitten muutimme yhdessä Tukholmaan. Muistan aina jäähyväisemme pitkän riitelyn jälkeen eräässä kalliolaisessa porttikongissa itkujen ja suudelmien kera. Kun olimme jo eronneet toisistamme ja itusilmin yritin suunnistaa raitsikkaan, huomasin taskussa hänen sinne salaa sujauttaman lapun jossa luki: 

MINÄ RAKSTAN SINUA! Kaipaan tuota aikaa, tuota poikaa, tuota rakkautta, ja enemmin kuin mitään kadun, kadun ja kadun kaikkea sitä mikä johti sen kadottamiseen. Mutta vasta nyt tajuan sen kuuluvan elämälle ja olleen väistämätön. Sitä kesti vain hetken ja mitä sitten tapahtuikaan – milloin kaikki muuttui? Melkein lopussa Arturo itkee yhteisen projektin menetystä, vaikka ei enää muista mikä se oli ollut. Hänestä tuntuu, etteivät he tunne enää toisiaan: "Kukaan ei varoita vaarasta. Ei intohimoa, seksiä, erotiikka. Ilman niitäkin pärjää. Nytkö vain odotamme vanhenemista? Hän on myös hellyttävä loputtomine hullutuksineen. Tunnen hänet hyvin. Tiedän kuka hän on. Mutta en tiedä riittääkö se? Ei taida riittää. Emme vanhenekaan yhdessä."

Lopussa elokuva saa kauhuelokuvan muodon, kun vanha Annamarin äidin sisäkkö vihjaa paronittaren kohtelevan lapsia huonosti. Hän ikään kuin manaa miehet puolustamaan lapsia kauhistuttavaa paronitarta vastaan: "Olette syntyneet ongelmien keskelle". Sen voi tulkita myös kehotukseksi hankkia niitä lisää pelastamalla lapset, kuten Artur oivaltaa. Paha paronitar on sulkenut lapset komeroon, kuten aikoinaan Annamarin ja tämän yliannostukseen kuolleen veljenkin ja tappanut heidät sisäisesti. Paronitar huutaa miehille: "Olette mennyttä. Opitte vielä tuntemaan kuka olen!" Kohtaus on yksi elokuvan parhaista ja avainkohtauksista, sillä se selittää sekä homovihan että kylmänkalsean tunteettoman äidin vihan seuraukset.

Se on myös riittävän pelottava kauhuelokuvan kohtaukseksi, ja riittävän todentuntuinen vihan dokumentiksi, kun miehet sulkevat paronittaren ja tämän palvelijan samaan kauhujen komeroon ja paronitar huutaa: "PERVERSSIT HINTTARIT! Sieppaatte alaikäiset lapset. Mätänette vankilassa." Ja ihan lopuksi karkumatkalla takaisin kotiin toistuu lapsien loru Onnen Jumalattaresta, joka astuu kuvioon. Miehet ja lapset menevät delfiinin perässä veteen ja katsovat toisiaan syvästi silmiin. Ja kun katsoo sitä, josta oikein pitää, ja jota haluaa tiukasti silmiin ja painaa sen mieleen, saa sen, ja hän on ikuisesti sinun, ja aina kanssasi! Elokuva vihjaa Sandron olevan Alessandron poika. Putkimies kun seurusteli aikaisemmin Annamarin kanssa, joka esitteli hänelle Arturon.

Itse asiassa elokuva kertoo edellä kuvatun kauhutarinan jatko-osan. Alun takauma on muisto siitä, kun paha paronitar sulki Annamarin ja hänen Lorenzo-veljensä samaan kaappiin, eikä Lorenzo ollut saada henkeä paniikkikohtauksessaan. Lorenzo kuoli henkisesti sillä hetkellä ja muuttui narkkariksi, kuollen myöhemmin sänkyynsä. Vain Annamari pelastui pakenemalla pahaa äitiään ja kotiaan. Paremmin ei voisi Ylen prideviikon elokuvatarjonta alkaa. LISÄÄ TÄLLAISTA LAADUKASTA HOMODRAAMAA! Voi olla syystäkin ylpeä Ylestä, ja aivan erityisesti tästä hienosta ja tunteellisesta homoelokuvasta, joka huolimatta rajusta sisällöstään, sopii vallan mainiosti koko perheen lgbtgi-elokuvaksi näin pridekuukauden kunniaksi aikuisten kanssa katsottavaksi.