Filosofiaa raakana osa II, skeptikoita oomme kaikki, oomme kaikki!

26.07.2020

Teksti:

Professori Timo Airaksinen


Johdanto


Tämä sarja lyhyitä esseitä, jatkokertomus, tarkastelee suhteellisen epäsystemaattisessa järjestyksessä muutamia filosofian perustavia ja olennaisia ongelmia. En ole pyrkinyt erityisesti helppotajuisuuteen, koska kysymykset ovat kuitenkin vaikeita. Nämä esseet eivät pyri opettamaan mitään kenellekään, vaan osoittamaan mistä on kysymys, kun jotakin sanotaan filosofiseksi ongelmaksi. Lisäksi ratkaisut ovat omiani ja lukijan on paras valmistautua muodostamaan itse oma kantansa asioihin. Jotkut ongelmat saattavat tuntua oudoilta, mutta niin sen pitää ollakin: kun lukee hyvää filosofiaa, tajuaa ettei olisi itse koskaan osannut ajatella tuollaista, mutta nyt osaa. Filosofian on outoa. Olen itse kokenut tämän monen monituista kertaa, ja siksi jaksan harrastaa filosofiaa edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tämä sarja, jos tästä tulee sarja, ilmestyy Digi Vallilassa aina silloin tällöin - tai sitten en viitsi enää jatkaa, joka sekin on hyvin mahdollista. Vielä sana tyylistä: vältän vieraskielisyyttä, jos vain mahdollista - ja lopuksi valitan näiden esseiden tyylillistä keskeneräisyyttä. En jaksa hioa niitä sen enempää kuin välttämätöntä. Lukee sitten ken viitsii; nopeasti kirjoitettu, nopeasti luettu.


Filosofiaa raakana, Ii osa: Skeptikoita oomme kaikki, oomme kaikki! 2.


Varmuus on harhaa, siis tiedollisesti. Erehtyminen on aina mahdollista, koska maailma on niin monimutkainen. Tai varmuus on mahdollista vain matematiikassa; "2 + 2 = 4" on varmasti tosi väite ja "2 + 3 = 10150" on varmasti epätosi väite. Mutta empiirinen eli kokemusperäinen maailmamme on sitten eri asia.


Descartes 1600 -luvulla tavoitteli varmaa perustaa inhimilliselle tiedolle. Antiikissa vaikutti skeptikoiden koulukunta, joka väitti, ettei tieto maailmasta ollut mahdollinen. Toisaalta se, että ihminen pärjää vaarallisessa maailmassa niin hyvin, todistaa että osaamme jotenkin suunnistaa ja löytää oikein reitin. Tämä on pragmatistinen argumentti, joka siis tarkastelee käytännön menestystä tiedon ja totuuden löytymisen merkkinä. Ei tunnu mahdolliselta, että Descartesin paha demoni pettäisi meitä kaikissa asioissa. Ongelmana olisi silloin vain totuuden erottaminen epätotuudesta, ei tiedon ja totuuden olemassaolo, eikä tässä olla enää oikeilla skeptisyyden poluilla. Skeptikko sanoo, ettei tieto ole lainkaan mahdollista.


Norjalainen Arne Naess on syväekologian pioneeri, mutta kirjoitti aikoinaan kirjan Scepticism (1968). Tapasin hänet Mikronesiassa, kun hän oli jo vanha ja alkoi käyttäytyä omituisesti. Hän oli siellä Norjan television kuvausryhmän mukana asiantuntijana. Hän halusi vain nyrkkeillä koko ajan, mutta rauhoittui sitten puhumaan hetken järkeviä. Hän oli myös etevä Spinoza -tuntija ja tutkija. Hänen kirjaansa kannattaa kyllä lukea vielä tänäänkin. Luin kirjan kauan sitten ja muistaakseni se oli aika ekstreemi. Pitäisi lukea kirja uudelleen.


Mutta mennään takaisin filosofiaan. Skeptismi on oppi ja asenne, joka sanoo, ettei mihinkään tiedolliseen pysty luottamaan, mukaan lukien moraalin ja normatiivisuuden maailma. Tosi, oikeutettu uskomus ei takaa tiedon olemassaoloa, kuten olen jo aikaisemmin todennut. Skeptismi on siis normatiivinen kanta: sinun ei ole lupa uskoa siinä, mielessä että sitoutuisit johonkin kantaa. Kaikki on vain "ehkä" tai "näyttää siltä että ..." Jos uskomus on myönteinen tiedollinen asenne, uskomus on aina ehdollinen asenne.


Skepsis on pragmaattinen eli käytäntöön liittyvä normatiivinen teoria. Kyseessä on tietysti tiedonhankinnan käytäntö. Ensin myönnämme, että erehtyminen on mahdollista, eikä erehdyksen mahdollisuuden eliminoinnin yrittäminen ole mielekästä, ei ainakaan tietyn rajan jälkeen. Nicholas Rescher päättelee suurin piirtein näin: väität jotakin ja tarjoat väitteellesi perusteluja, kunnes katsot väitteesi todistetuksi. Vastaväittäjä tulee paikalle, sanoo että erehdyksen mahdollisuus on edelleen olemassa ja siksi sinun on tarjottava lisää perusteluja. Sinä sanot: todista minulle, että erehdyksen mahdollisuus todella on olemassa. Toisin sanoen todistustaakka siirtyy sinulle, kun kerran olet epäilijän roolissa. Jos epäilylläsi on hyvät perusteet, avaan tapauksen omalta kohdallani uudelle tutkimukselle.


Tästä syntyy mielenkiintoinen ajatusten vaihto, jota voi myös dialektiikaksi kutsua. Se on myös läpikotaisin normatiivinen: kenellä on oikeus sanoa ja mitä, keneltä voi vaatia ja mitä. Samalla tämä tarkoittaa, että väittelijöiden on suostuttava noudattamaan yhteisiä pelisääntöjä. Onkin selvä, ettei tietoa saavuteta ilman sosiaalista toimintaa ja yhteisiä, oikeita pelisääntöjä. Muuten syntyy vain riitaa ja tappelua, eikä se johda mihinkään.


Kerrataan vielä. Minä sanon, että koira on kotona. Perustelu: kuulin koiran haukkuvan, kun soitin kotiin. Toinen sanoo, mutta haukku saattoi tulla vaikka televisiosta; ei haukun kuuluminen ja kuuleminen todista vielä mitään. Myönnän. Soitan siis uudelleen kotiin ja kysyn vaimolta, onko se koira kotona vai ei. Vaimo sanoo koiran olevan kotona. Kerron tämän heti toiselle, siis skeptikolle. Toisella on kaksi mahdollisuutta vastata: 1. Hän sanoo, että valehtelen vaimoni sanomiset. Tämä on selvästi tiedollisen pelimme ulkopuolinen ja siis laiton väite. Oletuksena on rehellinen tiedon etsintä, eikä tätä pidä kyseenalaistaa, muuten emme koskaan pääse eteenpäin tiedon etsinnän jalossa kilvassa.


Otetaan siis esille mahdollisuus 2: Toinen sanoo, että vaimoni on erehtynyt. Koira on voinut olla karussa ja TV päällä, joten TV on pettänyt vaimoni yhtä hyvin kuin minutkin. Onko tämä 2 laillinen peliliike tiedon haun dialektiikassa? Minä sanon, että vaimoni todistusta ei sovi epäillä, hänhän on paikan päällä. Vaadin skeptikkoa kertomaan, millä perusteella hän uskoo vaimoni sortuneen erehdykseen. Miksi hän ei usko vaimoni todistusta? Pelkkä epäily ei nyt riitä. Käännän todistustaakan toisinpäin: aluksi minä todistelin väitettäni oikeaksi, nyt vaadin toista todistelemaan epäilyksensä järkevyyttä. Toinen sanoo, ettei hänellä ole perusteita, hän vain ajatteli, että vaimoni erehdys oli mahdollinen. Tosi se on mahdollinen, mutta jos ei ole perusteita väittää vaimoni erehtyneen, niin ei pitäisi tehdä. Olen tarjonnut riittävät todisteet tietovaateeni tueksi. Olen siis voittanut tämän tiedollisen kisan.


Olemmeko todella ratkaisseet skeptismin ongelman ja torjuneet sen haasteen luomalla dialektisen mallin sääntöineen. Perusajatus on siis se, ettei pidä epäillä, ellei ole syytä epäillä. Skeptikko on vainoharhainen ihminen ja pelkuri, joka näkee vaaran kaikkialla, sielläkin missä mitään vaaraa ei ole. Toisaalta muistettakoon seuraava tuttu sanonta: "Vaikka olet vainoharhainen, se ei vielä todista, etteivätkö he jahtaisi sinua". Oli miten oli, skeptismi on tiedollista vainoharhaisuutta.


Mitä sitten on sanottava tästä:


Skepsis ry on suomalaisten skeptikkojen vuonna 1987 perustama tieteellinen yhdistys. Skepsiksen sääntöjen mukaan yhdistyksen tarkoitus on: Edistää kriittistä ajattelua, tieteellisen tiedon hankintamenetelmien opetusta sekä tieteeseen ja järkeen perustuvaa käsitystä maailmasta. Edistää kiisteltyjen tai erityisen poikkeuksellisten väitteiden tieteellistä tarkastelua.


Mikä tässä listassa asioita on skeptistä? Ei kai mikään, jos ajatellaan edellä antamaani kuvaa skeptisyydestä, siis epäilystä ylipäänsä ja perusteetonta epäilyä ylipäänsä.


Tiedän kyllä vastauksen omaan kysymykseeni. Luen skeptikkojen lehteä, joka tulee kotiimme siksi, että Heta Gylling on ollut perustamassa ko. yhdistystä. Luen itseni vakaaksi skeptikoksi yhdistyksen määrittelemässä mielessä. Mikä on siis vastaukseni.


Skeptikko on henkilö, joka pitäytyy tieteellisessä tiedossa ja katselee kaikkia tietovaateita tieteen näkökulmasta. Siksi hän myös epäilee osaa tiedolliseksi katsotun maailman ilmiöitä ja väitteitä, ihmeparantamisesta UFOlogiaan. Maailma on täynnä huu-haata, siis tietovaateita, jotka ylittävät tieteellisen tiedon rajat. Skeptikko siis epäilee sitä, mitä pitää epäillä ja nostaa esiin huonojen tietovaateiden ongelmat. Tämä skepsis on lievää mutta pätevää. Se on lievää verrattuna "oikeaan" skepsikseen, joka epäilee myös tiedettä ja vielä lievempää verrattuna skepsikseen, joka epäilee aivan kaikkea eikä usko minkään väitteen totuuteen.


Minusta näyttää siltä, että skepsis on ennen kaikkea metodinen asenne kartesiolaisessa (Descartes) hengessä. Missään jyrkemmässä mielessä skepsis ei ole hyvin perusteltu asenne. Oikea tapa on aina ensin sanoa, ei se noin ole eikä ainakaan mene noin. Tutkija on aina samalla skeptikko, joka Popperin hengessä epäilee ja yrittää kumota esitetyn tiedollisen väitteen. Siis annan seuraavan määritelmän:


Skeptikko on tutkija, joka skeptisen menetelmän normin mukaisesti aluksi kieltää totuus- ja tietovaateen.


Tämä on lähtökohta. Aivan yksinkertaisesti sanoen, jos koe antaa tulokseksi X, toistetaan koe ja katsotaan, onko tulokseksi saatu X' sama kuin X tai tarpeeksi lähellä X:ää. Ilman toistoja ei ole tietoa, ja kokeen toistamisen vaatimus on skeptismin perinteen hieno ilmaus.


Kosmologia, Suomen tieteenrakastajien lemmikki, ja historia ovat tieteinä ongelmallisia, koska ne eivät pysty tyydyttämään skeptistä ajattelijaa, siis edellisen määritelmämme mukaisesti. Maailma on synty alkuräjähdyksessä. Mitä oli ennen alkuräjähdystä? Tässä ensimmäinen kysymys, vaikkakaan ei se, mihin tässä tähtään. Kyseessä on hypoteesi, joka periaatteessa voidaan selittää monella eri tavalla, eikä sitä voida tarkistaa millään tavalla. Tässä esimerkkinä on joukko pisteitä paperilla. Tehtävänä on yhdistää nuo pisteet oikealla tavalla. Miten niin oikealla? Pisteet pystytään yhdistämään lukemattomilla tavoilla niin, että kuljetaan vain kerran kunkin pisteen kautta. Kaksi tai kolme pistettä on helppo tapaus, mutta pisteiden lukumäärän kasvaessa myös mahdollisuuksien määrä kasvaa. Mikä tapa on oikea tapa?


Skeptikko esittää tällaisia kysymyksiä tieteestä, koska skeptikolle mikään ei ole pyhää - siis oikealle skeptikolle. Ei meillä oikeastaan ole varaa moiseen skeptisyyteen. Me uskomme erilaisin perustein, monesti sokeastikin, ja kun pää tulee vetävä käteen, korjaamme mitä korjattavissa on. Kun Sanna Marin tulee Brysselistä ja kehuu onnistuneensa ajamaan Suomen etua, kuka väittäisi vastaan. Neuvottelujen tulos on mikä se on. Millä perusteella joku sanoisi sen olevan hyvä tai huono? Voi se näyttää huonolta, mutta ehkä se oli paras mitä saatavissa oli - ja siis hyvä. Aika näyttää.


Miettikääpä lopuksi tätä: Skeptisyys on sisäisesti ristiriitainen kanta. Miksi? Siksi, että skeptikko epäilee kaikkea, siis myös omaa skeptistä metodiaan. Antiikin skeptikot päätyivät kantaan, ettei skeptikko usko mitään, ei siis myöskään sitä, ettei skeptikko usko mitään. Siis näin:


Olen skeptikko enkä usko mitään.


Olen skeptikko, enkä usko, että en usko mitään.


Tarkoittaako tämä, että skeptikko uskoo jotakin - vastoin omia periaatteitaan. Ehkä skeptikko ei loppupelissä usko edes sitä, että on skeptikko. Kysymys skepsiksestä on kysymys skeptisyyden oikeista rajoista. Ilman skeptisyyttä ei ole tietoa, mutta liika skeptisyys on täysi umpikuja. Miksi istua hiljaa pimeässä, kuin voi sählätä valossa? Miksi panna pussi päähän ja istua hiljaa paikallaan?


Xxx