Sotilaat heräävät kyllä, mutta liian myöhään, nähdessään sodan kauhut

Teksti Harald Olausen

Oli osittain huvittavaa, osittain ahdistavaakin seurata miten helpolla Suomi militarisoitiin Nato-keskustelun myötä ja samalla maassa heitettiin lopullisesti romukoppaan ajatukset Suomesta rauhanrakentajana. Historialliset kaunat ja sodat ovat vaikuttaneet syvällä kansan sisimmissä siihen, että Suomi niin nopeasti ja vahvasti - lähes 90 prosentin yksimielisyydellä - haki heti kun mahdollista Naton jäseneksi länsimielisten poliitikkojen vahvassa ohjauksessa (kokoomuksen puoluekokouksessa kesäkuussa Kalajoella järjestetyssä illanvietossa soi taustalla Pet Shop Boysien Go West-kappale ja tyhjällä näyttämöllä tanssahteli natolipun kanssa silminnähden tyytyväisenä (itseensä ja puolueeseensa) uudelleenvalittu puheenjohtaja, Petteri Orpo).

Eurooppa saattaa hajota, ilmastokriisi pahenee päivä päivältä ja rajut taistelut maapallolla eloonjäämisestä saattavat aiheuttaa sen, että emme enää selviä, vaikka olisimme Natossa.

Entä jos Nato vielä joskus hajoaa uuden Trumpin nousta USA:n presidentiksi? USA:ssahan on ollut aina vahva kannatus muun maailman konflikteista ulkona pidettelevässä (USA:n presidentti) James Monroen (1758-1831) opissa. Olemmeko haukanneet liian ison palan kakusta muistamatta, että sen ahmimisesta voi tulla kovat hammassäryt? Suomelle olisi sittenkin voinut olla parhainta pysytellä liittoutumattomana ja ystävällisissä väleissä tutun itänaapurinsa kanssa. Suomen liittyminen länteen lisää väkisinkin turbulenssia maailmalla Suomea kohtaan kansainvälisten kriisien kärjistyessä. Perinteinen lintukotimme saattaa olla vakavasti uhattuna mm. lisääntyvän terrorismin myötä.

Näin ei olisi pitänyt olla. Emmekö ole oppineet mitään 1800-luvun tasapainopolitiikan syntymisen jälkeen? Vai emmekö ole ottaneet onkeemme? Suinpäin päistikkää juokseminen lännen syliin ei palvele Suomen etuja. Suomi on sotansa sotinut mutta osannut tehdä myös rauhoja ja elää rauhassa entisten vihollistensa kanssa sulassa sovussa pitkiäkin aikoja. Rauhanmies ja idealistinen poliitikko Yrjö Kallinen (1886-1976) hahmotteli kuvan militaristisesta ihmisestä, joka kulki arkipäivänsä läpi unenomaisessa tilassa; toisteli oppimiaan valmiita lauseita, oli kiinnostunut vain omasta menestyksestään, kokosi omaisuutta, kilpaili ja samalla ohitti muut ihmiset aivan kuin paviaani apinalaumassa.

Kallinen kuvasi sotiin johtavaa nykypäivän itsekkyyttä ja yksisilmäisyyttä. Hänen mukaansa kaikki toivo ei kuitenkaan ollut menetetty. Vastapainoksi hän piirsi kuvan todelliseen olemukseensa heränneestä ihmisestä, joka tarkasteli elämää ja itseään totuudellisesti, ja jolla oli kyky myötäelää kanssaihmisenä - pyrkiä tekemään hyvää ja välttämään pahaa. Kallinen itse piti hyvänä esimerkkinä tästä sotilaita ja kansalaisten sotaintoa. Se oli sillloin. Nyt Suomi on muutaman kuukauden aikana väkisin väännetty taas sadan vuoden takaiseen militaristiseen henkeen unohtaen Kallisen opit ja varoitukset.

Aina, kun naapurusmaiden välit kärjistyivät liikaa, innokkaita sodan romantisoijia löytyi kaikkialta ja miehet jonottavat tyhmyyttään kirjautuakseen palvelukseen Kallisen mukaan. Tämä oli unta, josta sotilaat heräsivät kyllä, mutta liian myöhään, nähdessään sodan kauhut, Kallinen väitti. Sodan jälkeen joka mies aina vannoi, ettei enää koskaan tarttuisi aseisiin. Niin oli Suomessakin viime sotien jälkeen. Mutta entä nyt, kun Suomi on osa yleismaallista militaarijärjestelmää ja sodat eivät lopu koskaan maailmasta? Mitä jos emme haluaisikaan olla mukana tappamassa muita ihmisiä silloin, kun herrat niin jossain päin maailmaa päättävät turvatakseen omat etunsa? Natossa kun ei ole peruutuspykälää eikä demokratia toimi niin, että voisimme halutessamme tosta noin vain erota koko järjestöstä.