Suetonius ja keisari Galba

Teksti Harald Olausen

"Galba oli keskikokoinen, hänen päänsä oli aivan kalju, silmät olivat siniset, nenä käyrä. Hänen kätensä ja jalkansa olivat niin "leininlyömät", ettei hän voinut sietää kauan kenkää jalassaan, ei avata kirjakääröä eikä edes pitää sitä käsissään. Hänen oikeassa kupeessaan oli niin iso riippuva kasvannainen, että sitä oli vaikea pitää paikallaan siteen avulla." Suetoinius Rooman keisarien elämäkertoja (WSOY, 1960.) Galba on ollut yksi vähemmän tunnetuista roomalaiskeisareista.

"Suetoniuksen kirjallinen toiminta muodostui erittäin laajaksi. Tunnemme nimeltä seitsemäntoista hänen kirjoittamaansa teosta. Mutta useimmista meillä on säilynyt ainoastaan joitakin osia tai pieniä otteita, monista ei sitäkään. Ainoa, joka melkein kokonaisena on uhmannut ajan hävitystyötä, on se teos, joka nyt ensimmäistä kertaa ilmestyy suomenkielisenä käännöksenä. Siitä puuttuu vain alku, joka on sisältänyt johdannon ja ensimmäisen elämäkerran alkuosan. Teos sisältää keisarien elämäkerrat alkaen Gaius Julius Caesarista ja päättyen Domitianukseen." Voisi sanoa, että Suetonius kirjoitti keisariajasta "dekkareita".

Suetoniuksen kirjoitukset on rinnastettavissa hyvin myös tämän päivän facebook-kirjoitteluun keveydessään ja lyhyessä ilmeikkyydessään sekä suorapuheisuudessaan. Mutta ne olivat jämäkämpiä ja pidempiä eivätkä pyrkineetkään tarjoamaan historiallista kokonaiskuvaa keisareista, vaan sieltä täältä poimittuja meheviä anekdootteja maustettuna hätkähdyttävillä yksityiskohdilla keisareiden elämästä. Edwin Linkomiehen mukaan on mielenkiintoista Suetoniuksen laatimista elämänkerroista lukea, mitä tapahtui vallan huipulla saman aikaan, jolloin historiaa ohjanneet voimat näkymättömissä muuttuivat.

Mitään korkean tason kirjallisuutta, puhumattakaan laadukasta historiankirjoittamista, hänen kirjansa eivät ole, eikä niitä voi verrata Plutarkhoksen Kuuluisten miesten elämäkertaan tai Tacituksen Keisarillisen Rooman historiaan. Mutta ne ovat kiinnostavia juuri asiallisuuden ja asiattomuuksien välimaastossa kulkevien jännittävien tapahtumien, joista jotkut ovat totta, toiset eivät - liian useat keksittyjä - propagandamielessä sepitettyjä sen ajan cityurbanlegendoja, ja hyviä sellaisia itsessään.

Kirjan esipuheen kirjoittanut antiikin historian asiantuntija, professori Edwin Linkomies muistuttaa tästä kirjaan kirjoittamassaan esipuheessa varoituksen sanat, mutta osaa antaa Suetoniuksen historiakirjalle myös kiitokset ja ansion omassa lajissaan tietojen kerääjänä, jonka tarkoituksena oli valaisevan keisarien elämää ja luonteita samaan aikaan, kun mukaan valitettavasti livahti myös kaikkea sellaista epäpuhdasta ilkeilyä, mikä oli epäluotettavaa ja lopulta myös toissijaista itse tarinan sekä kuvausten kannalta.

Linkomies moittiikin suoraan varsin kovalla kädellä Suetoniusta, jonka keisarien kuvaukset olivat hänestä hengettömiä ja tylsiä ammattihistorioitsijan kannalta, sillä niistä puuttuu selkeä rakenne ja historiankirjoilta yleensä edellytettävä laajakatseisuus (ne eivät nähneet nenäänsä pidemmälle "hernerokkasumussa"). Huonoa vaikutelmaa Linkomiehen mielestä lisäsi se, että Suetonius kertoo yhtä tyynesti ja asiallisesti sekä hyvistä että pahoista teoista. "Minkäänlaista moraalista närkästystä hän ei ilmaise. Siinä suhteessa hän eroaa suuresti kreikkalaisesta Plutarkhoksesta." Linkomiehen rima on korkealla, joten moitteet ymmärtää hyvin.

Linkomies muistuttaa, että Plutarkhos oli moralisti, joka siekailematta lausui tuomionsa historian henkilöiden rikoksista. Mutta vaikka Suetoniuksen keisarien elämäkerroista ei Linkomiehen mukaan synnykään historiallisia muotokuvia, ne eivät ole hänestä mitenkään turhia tai merkityksettömiä. Onhan kirjat täynnä tarkkoja kuvauksia tuosta ajasta ja ihmisistä mutta ennen kaikkea läntisen maailman ensimmäisistä (Kiinassa olivat keisarit, Egyptissä faaraot ja Intiassa maharadjat) hulluista keisareista.

Linkomiehen mukaan historiaa varsinaisessa mielessä hän ei pyrkinytkään kirjoittamaan: "Hän ei kiinnitä huomiota poliittiseen kehitykseen eikä Rooman valtakunnan oloissa tapahtuneisiin muutoksiin. Myöskään hän ei yritä luoda minkäänlaista kokonaiskuvaa esityksensä kohteina olevista keisareista. Lukija saa itse pala palalta rakentaa yhtenäistä kokonaisuutta niistä hajanaisista tiedoista, jotka Seutonius on elämäkertoihinsa sijoittanut." Varoituksen sana on toki tässäkin hyvin paikallaan.

Minulla on käsikirjastossani, joka muutoin on aika suppea ja täynnä elokuvakirjoja sekä aatehistoriaa ja elämäkertoja, mm. Edwin Linkomiehen kirjat Keisari Augustus ja Rooman perintö. (Otava, 1946), Antiikin kulttuuri tutkimuksen kohteena (Otava, 1947) ja Homeros. (Otava, 1948), eivätkä ne ole hassumpia kurkistuksia antiikin ajan pulmiin, mutta niitä pitää lukea rinta rinnan sekä Russellin filosofian historian että Will Dunrantin Kreikan kulttuuri (WSOY 1951) kanssa. Nämä kirjat kuuluivat yleissivistykseen aikoinaan jo oppikouluiässä mutta ovat nykyisin lähes unohdettuja. Kirjat ovat siis vasta alkupolkuja antiikin tutkimukselle HUOM!

Suetoniuksen kirja Rooman keisareista on nautinnollista luettavaa Rooman historian ystäville, vaikka sitä ei voi varsinaisesti pitää vakavasti otettavana historiankirjana, vaan enemmänkin sen ajan 7 Päivää lehtenä juoruilemassa keisarien yksityiselämästä, uskomuksista ja erinäisistä sattumuksista, jotka eivät varmastikaan tapahtuneet niin kuin meille uskotellaan, vaan saattoivat jopa olla pahempia ja rajumpia kuin mitä Suetonius kuvaa. Hänen isänsä otti keisari Othon armeijan sotatribuunina osaa Betriacumin taisteluun, jossa Vitelluksen joukot saavuttivat ratkaisevan voiton. Suetoniuksen suku kuului ritarisäätyyn mutta ei ylimystöön.

Suetonius siis ei ollut kuka tahansa, koska hänellä oli läheiset suhteet Plinius nuorempaan, joka oli keisarin ystävä ja suositteli ystäväänsä keisarille taloudelliseksi tuensaajaksi. Ja hän saikin. Suetoniusta pidettiin rehellisenä, kunnollisena ja vilpittömänä sen lisäksi että hän oli oppinut mies, joka omistautui kirjoitustöilleen eikä haikaillut julkisesta elämästä tai osallistumisesta roomalaiseen politiikkaan, joka oli veristä. Ei hän mikään juoksupoika ollut vaan itsensä keisari Hadrianuksen kansliapäällikkö vuosina 119-121. Antiikista on loppujen lopuksi säilynyt hyvin vähän tekstejä luettavaksi. Jo siksi Suetoniuksen kirja on tärkeä.

Rooman keisariaikojen ensimmäisen vuosisadan lähteinä kirjoilla on suuri arvo. Sisältäähän se lausumia ja luonnehdintoja keisareista sanatarkkoja otteita lähteistään: "Sen johdosta saamme esim. tutustua sellaisinaan moniin Augustuksen lausumiin sanoihin samoin kuin hänen kirjeittensä otteisiin. Tämän laatuiset kohdat, joita on melkein kaikissa Suetoniuksen elämäkerroissa, ovat omiaan elävöittämään esitystä, samalla kun ne luovat valoa persoonallisuuden salaisiin kätköihin."

Mutta olisimmeko koskaan saaneet tietää tarkasti, millainen oli Galba, jos Suetonius ei olisi juoruillut? Galban tekee erityisen kiinnostavaksi mm. se, että hän seurasi Neroa, johon sammui Caesarien suku, ja että hän koki monen muun keisarin tavoin väkivaltaisen kuoleman, josta monet myöhempien aikojen teloittajat ovat ottaneet oppia (tosin tuo ns. keisareiden aika oli veristä teurastusta täynnä). Tuohon aikaan roomalaisilla oli monia jumalia, ja he uskoivat ennusmerkkeihin ja olivat hyväuskoisia niiden selityksissä. Useammat "ennusmerkit" olivat kuitenkin usein täyttä sepitettä tai poliittista propagandaa hyväuskoisille.

Galban tarina (sivut 339-356) on kirjan toiseksi viimeisin mutta ehkä kaikkein kiinnostavin, sillä siinä tulee räikeästi esille se, miten nopeasti ehdoton valta voi turmella ihmisen ja millainen ihmissika korkeimmasta johtajasta ilman mitään kontrollia ja pidäkkeitä voi tulla. Monet sukupolvet ennen häntä olivat palvelleet Roomaa kunniallisesti ritarisäädyssä vain yhden askeleen päässä ylimyksistä. Galba hoiti erään provinssin hallintoa kahdeksan vuotta ennen tuloaan keisariksi. Suetonius väittää, että Galba hoiti virkaansa epäjohdonmukaisella tavalla. Hän oli aluksi ankara ja tarmokas, mutta liiankin ankara rangaistessaan vihollisia. Hän antoi esimerkiksi katkaista eräältä petolliselta rahanvaihtajalta kädet ja naulata ne kiinni hänen omaan pöytäänsä varoitukseksi.

Tarinat Galbasta ovat hurjia mutta suorasukaisia ja täynnä sikailua ja irstailua. Se alkaa tuolle ajalle tyypillisellä ihmeiden selostamisella niin, ettei meille jää mitään epäilyksiä, mistä Raamatun ihmetarinat ovat saaneet vaikutteita; kertomus kuolevista keisareista ja laakerinlehtipensaista sekä salamanikuista keisarien temppeleissä katkomassa kuvapatsaiden päät, on vasta alkua ihmeellisyyksien taianomaisesta selittämisestä. Rooma ja koko aika kun oli taikauskon ja kaikenlaisen hölynpölyn riivaamaa.

Vaikka Suetonius pitäytyy kesiareissaan, hän kuvaa myös ympäristöä. Kaikkeen tuon ajan juhlittuun keisariuteen liittyy uhkaa, jumalaista kostoa tai suojelusta ja (kreikkalaisilta omaksuttua) kohtaloa. Vasta myöhemmin kristinuskon jo vakiinnuttua Jumalan ajateltiin määränneen edeltä käsin muutamat henkilöt pelastukseen ja toiset kadotukseen. Mutta se johti myös roomalaiset vapaan tahdon ja moraalisen vastuun ongelmaan, sillä kun ihmisen koko käyttäytymisen määräsi hänen toimiaan hallitseva ulkonainen voima, Jumala tai kaikkivaltias kohtalo, ei häntä enää "ilmeisesti" voitu pitää itseään vastuullisena mistään teoistaan.

Sekin oli ajatuksena lainattua roomalaisilta, joille se sopi hyvin. Jumalia oli satoja ja jokaisella oli myös omat kotijumalansa, joille uhrattiin säännöllisesti. Rooman keisariaikana keisarit elivät kuin siat pellossa, ja antoivat väärän kuvan itsestään olevansa kaikki valtaisten Jumalten kaltaisia hahmoja. Galbakin oli väärentänyt sukupuunsa niin, että se johti hänet isän puolelta Juppiterista ja äidin puolelta Minoksen puolisosta Pasifaesta. Galban isä oli ollut konsulina ja toimi uutterasti asianajajana. "Galban isoisän kerran toimittaessa uhria salamaniskun torjumiseksi oli kotka siepannut hänen kädestään uhrieläimen sisälmykset ja vienyt tammeen, joka oli täynnä terhoja. Tämä tulkittiin siten, että hänen sukunsa jäsen pääsi hallitsijaksi mutta vasta tuonnempana."

Ja koska oli ennustettu että hänestä tulisi keisari, hänestä tuli. On myös kertomuksia Galban kyvykkyydestä keisarina vaikeissa olosuhteissa sekä yksityiselämästä. Hän oli ilmiselvä irstailija Tiberiuksen tapaan ja suuntautunut monen muun keisarin tavoin miesten väliseen seksiin. Ja koska homoutta ei virallisesti tuohon aikaan ollut – tai sitä ei paheksuttu - oli vain ihmisiä, jotka harrastivat seksiä keskenään, miestenvälinen seksi oli yleistä, sitä voitiin myös kuvata, kuten Suetonius tekee Galban kohdalla, avoimesti tuomitsematta. Galba asui kolmen miehen, Titus Viniuksen ja Cornelius Lagon sekä orja Iceluksen kanssa.

Galba nautti avoimesti miehistä häpeämättä mitään. "Hänen sukuviettinsä kohdistui enemmän miehiin kuin naisiin, ja hän tyydytti sitä mieluimmin aikuisten vahvojen miesten kanssa. Kerrotaan että kun hänen entinen suosikkinsa Icelus toi Espanjaan tiedon Neron kuolemasta, Galba suuteli häntä kiihkeästi kaikkien nähden ja käski hänen viipymättä siistiytyä ja vei hänet syrjään." Galba murhattiin salaliiton toimesta ja hänen ruumiinsa häpäistiin. Seutoniuksen kuvaukset sopivat hyvin tähänkin aikaan: hallitsijoiden oli oltava koko ajan varuillaan salaliittojen pelosta, mitä heidän nimissään ja takanaan oikein puhuttiin. Antiikin Rooma antoi kasvot rikolliselle vallankäytölle. Maa synnytti myös Macciavellin, joka oli lukenut  Suetoniuksen kirjoja.