Suomen hauskimman miehen tarkka ja vitsikäs nerokkuus viehättää edelleenkin!

Teksti Harald Olausen

Yle näyttää toistamiseen Heikki Kujanpään ohjaaman Martti Suosalon ja Jussi Lehtosen sekä Jussi Nikkilän tähdittämän mustan komedian, Suomen hauskimman mies-elokuvan (2021), ihan syystäkin yleisön pyynnöstä, sillä tämä elokuva on Suomen paras elokuva (toisena Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon Tulipää (1980). Tällaisia elokuvia harvoin näkee, koska niitä ei juuri jostain kumman syystä tehdä. Siksi kiitos ja kunnia tekijöille. Elokuva kestää hyvin aikaa. Kirjoitin elokuvasta DigiVallilaan 20.5.2020.

https://www.digivallila.com/l/miksi-suomen-hauskin-mies-on-suomen-paras-elokuva/

Suomen hauskin mies on tietenkin Jouko Turkan ihmelapsi, oululaislähtöinen näyttelijä Martti Suosalo, joka on edelleenkin kansan palveluksessa suorittamassa jo teatterikoulussa omaksumaansa pohjoista kansanviihdyttämistä ala comedia dell arte, suoraan ihmisten sydämiin. Hänessä on sitä jotain lämmintä sydämet sulattavaa ihmisenymmärrystä, mitä tässä elokuvassakin on. Ehkä siksi Suomen hauskimman miehen nerokkuus viehättää yhä edelleenkin. Elokuva vaikuttaa "aidolta ja erilaiselta".

Se on tottakin, sillä suurin osa elokuvasta on kuvattu työväenkaupunki Kotkassa, missä punaisten valta oli sopuista ja kesti pidempään kuin muualla Suomessa niin, että punaiset - tosin hyvin pieni ja surullinen ryhmä - pitivät muusta maasta poiketen kaupungissa vappujuhlat vielä 1.5.1918, muun maan punaisten roiskuessa kostosta päin, kuka suurtilallisen navetan seinään, kuka montun pohjalla muiden kohtalontovereidensa seuraksi, umpeen hätäisesti luotuun ja unohdettuun joukkohautaan.

Komedian keinoin ei ole aikaisemmin juuri noita, jo nyt unohtuneita, tapahtumia tulkittu. En ymmärrä miksi. Lopputuloshan on juuri siksi loistava, että koko elokuva on tehty kuin kansakuntaa naurun avulla terapioivaksi ja yhdistäväksi teokseksi. Jos nauru ei olisi ollut kortilla ennen traagista sisällissotaa, ei tällaisiin kauheuksiin olisi tarvinnut mennä, mitä mentiin. On surullista näin jälkikäteen katsoa sitä tuskaa ja toivottomuutta, mitä tuo musta piste Suomen historiassa kauhuna ihmisten kiusaksi sisälsi.

Perustunnelma on apea ja harmaa. Eivätkö ehdot selviytyä ole niin hääppöiset. Komendantti antaa tehtäväksi Parikalle tehdä kolmessa viikossa näytelmän, kun paikalle tulee isoja satraappeja. Jos näytelmä ei naureta, heidät ammutaan. Mutta heidät ammutaan joka tapauksessa. Viattomia ihmisiä on ammuttu kuin kärpäsiä, valkoisia vaivaa tästä huono omatunto. Punaiset taas miettivät olisiko voitto merkinnyt joutumista takaisin Venäjän ankaran anturan alle. Kyllä olisi, tänään tiedämme sen.

Vuoden 1918 kesä oli erityisen vaikeaa ja raakaa valkoisen terrorin pahimpia päiviä, josta elokuvakin kertoo. Jo heti elokuvan alkumetreillä katsojan eteen leviää toivottomuus ja suru, jotka eivät hellitä vasta kun elokuvan edetessä tarinan kehittymisen myötä loppumetreillä. Eletään valkoisen ylivallan aikaa. Suomessa oli vallala tiukka sensuuri ja oikeiston diktatuuri Saksan armeijan tukemana saksalaismielinen Svinhufvud johtajanaan, ja Saksan hävittyä brittimielinen Mannerheim valtionhoitajana.

Tarina perustuu löyhästi Suosalon isoisän tarinaan. Koko punaisen Suomen surkea loppu kulkee lävitse masentuneen ja löydyn näyttämäseurueen, kunnes työväennäyttämön johtaja Toivo Parikka saadaan kiinni, ja hän paljastuu vangitsijoilleen, joiden määräys on tappaa kaikki johtajat ja agitaattorit. Parikka on kuitenkin uhkarohkea tahtomies ja kovilla panoksilla pelaava irvailija. Hän pelastaa ensin irvailuillaan itsensä, ja sitten koko työväennäyttämön joutumasta ammutuksi ja lopulta voittaa pelin.

Sutjakka Parikka kansanmiehenä vastaan tiukkis leirin komendantti, on elokuvan herkullisinta osaa. Parikan pelastama työväennäyttämö sai kiittää hengestään sukkelaa johtajaansa ja puna-agitaattoria (monet vanhan työväenliikkeen matkasaarnaajat olivat joko toimittajia tai työväennäyttämöläisiä, kuten myös punakaartin johtajista) sujuvan paskanjauhamistaitonsa ansiosta, kuten Ilmari Kiannon Punaisen viivan ikimuistoisen hurja agitaattori Puntarpää.

Ja kuten kaikissa hyvissä tarinoissa, kukaan ei ole vain sitä mitä ovat nyt muiden silmissä virkansa tai harrastuksensa puolesta, vaan myös menneiden sukupolvien opetuksia, sanoja ja muistoja, syyllisyyttä tai toivoa, kuten Parikan ystävä valkoinen varavääpeli, jota painaa Viipurin pahat muistot, kun kaikki punaiset, lapset, naiset - valkoisetkin ammuttiin. "Kuka ampui", Parikka kysyy. "Minun komppaniani", vastaa surullisenoloinen varavääpeli: kukaan ei ole syytön tässä järkyttävässä painajaisessa.

Elokuva on myös vahvasti poliittinen olematta silti puoluepoliittinen. Se katsoo veljesriitoja huumorin värittämästä arjen ja tavallisen ihmisen näkökulmasta;  vuoden 1918 kuningasseikkailu, Saksan valtapyrkimykset Suomessa, komentaja van der Goldtzin henkilö ja Per Evin Svinhufvud, kuuluvat siihen saksalaismieliseen ja militaristiseen menneisyyteen, joka on Suomessa haluttu unohtaa. Samoin työväenliikkeen hajoaminen, ja siitä seuranneet riidat sekä työväenjohtajien pelkuruus ja petturuus.

Elokuvan nerokkuus näkyy jo heti ensi metreiltä tarinan tyylikkyydessä, nokkelissa repliikeissä ja vakuuttavassa yhteennäyttelemisessä. Kattaus on hykerryttävän erinomainen. Elokuvassa on lisäksi kolme ymmärryksen tasoa mihin samaistua. Ensinnäkin yleinen masentava aika ja toivottomuus, ankeus ihmisten kesken ja valkoinen valta sekä sotilaiden terrori. Toiseksi lannistumattomuus, toivo, joka elää huumorissa. Ja kolmanneksi: usko paremmasta huomisesta yhteisvoimin.

Yksi seikka, mikä tekee elokuvan myös kuin kansatieteelliseksi koelaboratorioksi, ovat vanhan työväenliikkeen orastavat tyypit, joita siinä esitetään. Vahtimestari on epäilevä änkyrä, teatterinjohtaja sutki demari, ja yleinen ilmapiiri ilmassa lentäviä "toveri"- ja "lahtarit"-sloganeita myöten alleviivaavana demagoginen sen ajan henkeen samalla, kun massat ovat hiljaa ja ilmassa on jotain yhteistä sekä samaa, mitä ei tarvitse yksityisesti ilmaista tai jakaa. Se on se kuuluisa "ajan henki", jota elokuvassakin jahdataan.

Suomen hauskin mies -elokuvassa yksi tärkeä sivuteema on homous. Sitä ei ole aiemmin kuvattu osana vuoden 1918 traagisia tapahtumia. Ei ainakaan elokuvan tavalla sydämellisenä ystävyytenä. Elokuvaa voisi tulkita näyttelijöiden elokuvaksi näyttelijöistä aina Shakespearen Hamlet-teeman variointia myöten, sillä komendantin vihjataan näytelmässä aiheuttaneen poikansa kuoleman Tampereen taistelussa osaamattomuuttaan. Lämmin, hauska ja samalla karmaisevan koskettava elokuva.

Komendanttina Jani Volanen on aito ja vakuuttava. Samoin muidenkin näyttelijöiden tasokas työ läpi elokuvan. Parikan ja komendantin vaimon välillä on lämmin ystävyyssuhde, ovathan he molemmat tunteellisia humanisteja. Virheiden läpikäyminen, anteeksianto ja armo "antaa ajan kulua"-tyyppisesti rytmittää elokuvan tematiikkaa lopun idealistiseen "kenen on vastuu ja kuka maksaa lopulta kaiken"-kohtaukseen: ihminen tietenkin. Kyyneleet tässä kohtaa kuuluvat asiaan ja hyvyys on hieno asia.

Ohjaajana taitava Heikki Kujanpää on tehnyt elokuvasta pienen mestariteoksen kokonaisuutena. Se ei hypi kerronnassa sivuraiteille tai poukkoile turhia selkeästi teatterielokuvana, vaikka noudattaa tuttua tsehovilaista kaavaa, jos haulikko näytetään ensimmäisessä näytöksessä, sillä ammutaan kolmannessa. Kohtaukset ja leikkaukset ovat selkeitä. Paikka paikoin ryhmäkuvat ja kuvien asetelmallisuus viittaavat suomalaiseen hiljaiseen sekä pyhistä pyhimpään ystävän sielunmessuun. KAUNISTA!