Suomen Kallein asianajaja-kirja on omahyväisen itsetyytyväisyyden ylistystä!

Teksti Harald Olausen

Aina kun isokenkäinen poliitikko jää kiinni joko käsi hillopurkilla tai housut kintuissa, puolustuksen kaava on ainakin Suomessa tämä: hyväpalkkainen poliitikko kirjoittautuu sairaslomalle, kaverit medioissa lieventävät hieman töyssyjä, lopuksi peliin astuu huippuasianaja, jonka ison palkkion yleensä valtio lopulta maksaa. Valhe maailmaa pyörittää ja ovelimmat valheet on puettu totuuden kapuun, jolla rahastavat sen hyväpalkkaiset asiamiehet eli asianajajat. Parhaiten rahastavat ja menestyvät ne härskimmät ja paatuneimmat roistot, jotka tietävät vanhan kliseen mukaan oikein kaiken hinnan mutta eivät juuri minkään arvoa.

Yksi tapa pestä omat hyviin aikomuksiin puetut valheet, on kirjoittaa muistelmat tai kirjoituttaa ne tarkasti sellaisella ihmisellä, joka on itsekin ammatikseen pyörittänyt erilaisia suusanallisia valheita, joista on ajan saatossa tarkoitustensa mukaisesti tullut tosia väittämiä lukijoiden mielissä. Yksi tällainen ikävä esimerkki on Staffan Bruunin kirja Suomen Kallein asianajaja: Zacharias Sundströmin elämä ja teot (WSOY, 2024). Kirja on alusta loppuun yhtä satu herra ihmeellisestä erinomaisuudesta, joka kohottaa itsensä jo alusta julkeasti lähes jumalalliseen älylliseen kastiin, ja on siksi etovaa luettavaa omahyväisyydestä.

Jo kirjan kannen kuva aristokraattisesta vanhuksesta viisauden symbolina istumassa takkatulen ääressä klubitakki päällään, on kuin suora viittaus kreikkalaisten ylijumala Zeuksen kaikkivoipaisuuteen, vaikka juuri kreikkalaiset varoittivat ylpeyden ja kohtalonsa unohtamisen vaaroista, joihin jokainen viisaskin kompastuu. Kirja on kirjoitettu yhtä kevyellä ja ihailevalla kynällä sekä epä-älyllisellä otteella kuin piirin pienen jäsen voi tilaistyönä suuren rahan pyynnöstä tehdä. Kirja oikein haisee mauttomalta liioittelulta ja ylisanoilta sekä mutkien härskiltä oikaisulta. Kirjan esittämä kuva kohteestaan on lisäksi falski ja typerä.

Kirja lupaa tarjota poikkeuksellisen kurkistuksen rahan ja vallan kulisseihin. Mutta sitä se ei tee. Pettymyksiltä on mahdoton välttyä, joten olisi tärkeää suhtautua niihin oikein muistamalla asioiden, sanojen ja käsitteiden kohdalla se perustotuus, että muisteleminen on aina missä tahansa tapauksessa luonteeltaan samanlaista verbaalista fiktiota eli valehtelua kuin historia maailmassa. Se tarjoaa näet meille todellisuuden vaikutelman, jota emme koe ehdollisena vaan jonka hyväksymme todellisuutena niin kauan, kun se viihdyttää meitä ja olemme sen lumoissa. Se on myös Bruunin kirjan häpeilemätön lähtökohta.

Kirjasta kannattaa lukea vain luku 62 Kauppalaskujen setvimistä, mikä käsittelee punapääoman konkurssiin ajaneen ja tilikikkailija Ulf Sundqvistin pelastamista kierojen lakineuvojen avulla oikeuden pitkältä kädeltä. Jo luvun naurettavat lähteet paljastavat satuiluksi koko tarinan. Sundström on täysin häpeämätön puolustuksessaan. Hän ei kuitenkaan toimi lainvastaisesti, sillä hänen ei tarvitse. Tässä kohtaa laissa oli tuolloin porsaanreikä. Sundqvist sai tilikikkailla mielensä mukaan miten halusi ja ärsyyntyi lähinnä julkisuudesta siitä, ettei mediat uskoneet. Sundströmin mielestä siinä ei ollut mitään erikoista. kansa näki asian toisin. 

Sundström teki saman silmänkääntötempun kirjassa kuin oikeudessakin; hän asetti valheen totuuden edelle, ja halveksi oikeutta koko rahan edestä. Aristoteleelle totuus oli pyhä velvollisuus. Sundströmille se on mahdollisimman korkea hintalappu. Tänään hän on arvostettu asianajaja, vaikka kirjasta paljastuu röyhkeä ja omahyväinen rahan palvelija, joka kuuluisi itse vankilaan. Miksikö? Siksi että hän keikaroi sanoilla ohi oikeiden merkitysten, muuttaen koko ajan tarkoitustensa suuntaan kulloinkin tilanteen edellyttämällä tavalla totuudesta piittaamatta saadakseen läpi asiakkaansa valheellisen puolustuksen.

Sundström kehitti onnistuneen valheen Sundqvistin puolustukseksi, minkä avulla voi uskottavien käsitysten pohjalta muodosti päätelmiä kaikista esitetyistä ongelmista, ja välttää sanomasta mitään ristiriitaista silloin kun joutuu altavastaajana itse puolustamaan epäsuosittua näkökulmaa. Sundströmin opit maailmalla takasivat sen, että tämä oikeudessa väärää rahaa esittelevä onnistui hämäämään vastustajansa käyttämällä osaavasti aristoteelista dialektiikka menetelmänä, mikä takasi sen hyvin osaavalle paremmat selvitysmahdollisuudet väittelyissä kuin sitä osaamattomille. Kummatkin S:t olivat aikamoisia.

Eräässä pilapiirroksessa asiaa kuvattiinkin juuri niin kuin se oli, "oikeuslaitoksen nöyryyttäminen". Sitä tekivät yhdessä Sundström ja Sundqvist. Ja vaikka Sundqvist oli oikeasti syyllinen, Sundströmin mielestä kyseessä oli vain poliittinen jahti silloin valittua SDP:n puheenjohtajaa kohtaan. Naurettavinta luvussa on oman tilipussin puolustaminen. Sundström hääräsi asian kanssa monta vuottaa kuulemma niin, että hään joutui kieltäytymään monista rahakkaista toimeksiannoista. Puolustus perustui siihen, ettei Sundqvist muka varattomana voinut maksaa valtiolle eikä asianajajalle samalla, kun Kristina-rouvalla tuntui riittävän rahaa.

Omakehu on tietenkin kirjassa kaikkein hauskinta, koska se paljastaa paitsi asianajan ylitsevuotavan itserakkauden- ja varmuuden, myös millaisia summia hän laskutti asiakkailtaan. Jos hän olisi laskuttanut taksojensa mukaan "varatonta Sundqvistia", olisi se hänen mukaansa ollut miljoonia. Moni onkin ihmetellyt, saiko hän jostain muualta maksun. Maksettiinko se jollain muulla nimellä esimerkiksi Sundqvistin Sveitsin tileiltä. Sundström sanoo auttaneensa Sundqvistia, koska huomasi Sundqvistin olleen muka "hyvin huonossa tilanteessa ja tarvitsevan uskottavan ja näkyvän asianajajan eli hänet isolla rahalla?

Ja seuraavassa tuleekin koko kirjan tärkein ja paljastavin virke: "Näin jälkikäteen uskon, että oli onni, että puolustin Sundqvistia. Siinä tohinassa en tullut koskaan ihmetelleeksi hyviä kontaktejani politiikassa ja liike-elämässä." Tulihan sieltä lopultakin totuus: Iso Raha puhui! Kenen sitten kirjaa kannattaisi lukea? Ainakin niiden idealistien, joiden silmät eivät ole vielä kunnolla avautuneet kurjan raadollisuuden edessä. Meille muille elämän ikäviin totuuksin jo tottuneille ei ole olemassa muuta kuin Leo Tolstoin sanat siitä, että ihmisen pitää noudattaa järkensä ja omantuntonsa ääntä yrittäessään selviytyä sekä elää jotenkin kunniallista elämää.