Suvaitsevaisuuden ongelma; osa I

26.11.2020 ilmestyy digivallila.comin toimituskuntaan kuuluvan professori Timo Airaksisen ja dosentti Heta Gyllingin Suomen oloissa merkittävä kirja "Suvaitsevaisuus - erään taistelun kuvaus" (Arktinen Banaani 2020), josta digivallila.com julkaisee kaksi kertaa viikossa kokonaisen luvun. Suvaitsevaisuus-suvaitsemattomuus-käsitepari on luonnollisesti uudenlaisen filosofis-kulttuurisen esseenettilehti digivallila.comin peruskauraa. Päätoimittaja Harald Olausen on kirjoittanut digivallila.comiin siitä laajemman artikkelin 11.11.: https://www.digivallila.com/l/kun-kysymyksen-ja-vastauksen-suhde-on-muuttunut-epasymmetriseksi/. Olausen tutkii suvaitsevaisuus - suvaitsemattomuus- käsiteparia sen valistusfilosofisesta kontekstista lähtien Voltairen "Suvaitsevaisuus"-kirjan vuodelta 1763 lähtökohdista. Voltaire nosti suvaitsevaisuuden kirjoituksillaan universaaliksi imperatiiviksi ja kaikkien huulille sekä myöhemmin arvoksi, joka on yhä nykyisen länsimaisen liberaalin yhteiskunnan yksi keskeisin arvo. Dosentti ja digivallila.comin esseisti Heta Gylling on kirjoittanut otsikolla "Liberaali, individualistinen perustelu artikkelin suvaitsemattomuutta vastaan: https://www.digivallila.com/l/liberaali-individualistinen-perustelu/. Professori ja digivallila.comin kolumnisti Timo Airaksinen on kirjoittanut Filosofiaa raakana - sarjaansa otsikolla "Miten toimia eettisesti": https://www.digivallila.com/l/moraalinen-motivaatio-miksi-ja-miten-toimia-eettisesti-kant-ja-hume/.

Suvaitsevaisuus ja suvaitsemattomuus hallitsevat osaltaan tämän vuosituhannen mielenmaisemaa yhtä hyvin kuin julkisuuttakin. Suvaitsevuutta vaaditaan ja suvaitsemattomuutta kaihdetaan ja pelätään, ellei sitten ihannoida suvaitsemattomuutta esimerkiksi kristityn vastuun nimissä. Joka tapauksessa on otettava kantaa. Ihmiset ärsyyntyvät helposti ja paheksuvat mitä erilaisempia asioita. Mielensäpahoittajia riittää. Joskus tuntuu, että ihmiset paheksuvat kaikkea koko ajan.

Ongelma on aito ja uusi, mutta sillä ei ole mitään tekemistä nettiraivon kanssa. Nettiraivo on paheksuttavaa toimintaa ilman mitään oikeutusta. Se on estottoman vihan ilmaus silloin, kun kirjoittelu on nimetöntä, anonyymiä, eikä siitä jää kiinni. Emme käsittele tätä ilmiötä juuri siksi, että se ei kuulu suvaitsevaisuuden käsitteen alaan. On kyllä mielenkiintoinen kysymys, ketä nämä ihmiset oikein ovat. Kadulla kulkijat näyttävät kaikki normaaleilta, ja kun puhuu kenen 8 tahansa kanssa eri tilanteissa, he tuntuvat sosiaalisesti pystyviltä ja miellyttäviltäkin ihmisiltä, jotka noudattavat normaaleja käytöstapoja.

Kuka muuttuu netissä hirviöksi ja miksi? Toki netissä on paljon asiallistakin keskustelua. Otin (TA) amerikkalaiselta keskustelupalstalta selvää, ettei vanhaa vuosimallia (2004) olevaan autooni saa jälkiasennettua vakionopeudensäädintä, jota maahantuojan korjaamopäällikkö ei tiennyt. Suvaitsevaisuus ja suvaitseminen ei ole helppoa, suvaitseminen kun tarkoittaa sellaisen asian sallimista, jota paheksun, vierastan ja pidän vähemmän hyvänä tai jopa vääränä. Toisaalta siis kiellän, mutta toisaalta taas hyväksyn. Tilanne on hankala ja outokin, ristiriitainen. Ehkä pidän kannabiksen käyttöä pahana ja haitallisena tapana, mutta olen kuitenkin valmis suvaitsemaan sen. Käyttö ja käyttämättä jättäminen ovat mielestäni kunkin ihmisen oma asia, eivätkä kannabiksen haitat sittenkään ole kovin suuret. Valtion huumepolitiikka taas ei ole sallivaa ja suvaitsevaista. Kannabiksen laillistaminen ei ole ajankohtainen teema Suomessa, ja jopa lääkekannabiksen saanti alkaa olla kiven takana.

Lääkärit pelkäävät määrätä, joten potilaat jäävät ilman. Viranomainen vetoaa addiktion vaaraan, mutta luulisi esimerkiksi syöpäpotilaiden ansaitsevan enemmän sympatiaa. Monessa maassa kannabis on jo laillistettu tai ainakin käytön kriminalisoinnista on luovuttu. Tämä on suvaitsevaisuutta: haitat tiedostetaan, mutta aine ja käyttö sallitaan silti yhteiskuntarauhan nimissä. Suomalainen huumepolitiikka ja siihen liittyvä keskuteluilmasto on suvaitsematonta. Kannabiksen laillistamista puoltava kansalaisaloite meni Eduskuntaan syksyllä 2019, mutta poliittisten puolueiden eliitti pääministerin johdolla sanoutui heti irti suvaitsevasta huumepolitiikasta, vain muutama vihreä ääni nousi puolustamaan. Kieltolakiin siis uskotaan edelleen. Muutos merkitsee ahdistuksen kärjistymistä, muuttumattomuus - näennäinenkin - rauhoittaa. Pasi Kauniston esittämän iskelmän sanoin, koskaan et muuttua saa. Onko kukaan koskaan ajatellut, että tämä lystikäs iskelmä sisältää verhottua yhteiskuntakritiikkiä? Tärkeintä tässä keskustelussa on muistaa, että kieltäytyminen suvaitsemasta ei ole aina suvaitsemattomuutta. Saatan sanoa, etten suvaitse, olematta silti suvaitsematon. Kun suvaitsevainen kieltäytyy suvaitsemasta, hän ei ole suvaitsematon.

Otetaan kaksi esimerkkiä: Ensiksi, joku paheksuu eikä halua suvaita naisten paljastavaa kesäpukeutumista, koska se on siveetöntä ja houkuttelee miehiä väärällä tavalla. Toiseksi, joku ei suvaitse roskaamista julkisilla paikoilla. Edellisen henkilön asenne on suvaitsematon, jälkimmäinen ei ole. Miksi näin on? Ensimmäinen henkilö haukkuu väärää puuta. Hän on väärässä. Kun sanomme näin, oletamme naisten saavan pukeutua kesällä miten vain itse haluavat. Tämän oletuksen avulla perustelemme kantamme koskien ensimmäisen henkilön suvaitsevaisuutta: hän on väärässä, joten hän on suvaitsematon. Jälkimmäinen henkilö ei ole suvaitsematon, koska hän on oikeassa: roskaaminen on paha tapa - tästä tuskin on erimielisyyttä. Roskaamista ei tarvitse suvaita. Suvaitsematon haukkuu väärää puuta. Siitä, ettei henkilö suvaitse jotakin, ei saa päätellä, että hän on suvaitsematon. Toisaalta, siitä, että joku sallii, ei voi päätellä, että hän on suvaitsevainen. Ehkä hän ajattelee, ettei asia kuulu hänelle tai sitten hän on vain välinpitämätön. Välinpitämättömyys on usein huono asenne, joskus jopa anteeksiantamaton.

Pahuutta ei pidä suvaita. Suvaitsevaisuus onkin järjen käyttöön ja tietoon perustuva rationaalinen asenne - tämä on tärkeätä muistaa. Suvaitsemispäätös vaatii työtä. Suvaitsevainen ihminen ottaa mielessään kantaa asiaan ja keskustelee siitä sekä varmistaa faktat. Hän pohtii arvokysymyksiä ja vaihtoehtoisia tapoja ajatella, ja sitten hän päättää suvaitseeko vai ei. Näin hän välttää sen sudenkuopan, johon lankeavat ne, jotka vain paheksuvat ilman perusteluita jostakin oudosta, jopa tiedostamattomasta syystä, ja siten esiintyvät suvaitsemattomina. Kun perustelut ovat kovin outoja tai jopa turhia, suvaitsemattomuus jää tunteen asiaksi. Todetaan, että suvaitsevaisuus on arvokysymys, joten suvaitsemattomuuden arviointi saattaa käydä hankalaksi ja sen tulokset jäädä lopultakin kiistanalaisiksi. Juuri tämän vuoksi olemme tämän kirjan kirjoittaneet. Suvaitsevaisuus on tärkeää, mutta suvaitsemattomuuden kriteerit ovat usein avoimet, kuten arvoarvioinneissa on tapana. Näitä asioita on pohdittava monelta eri kannalta ja tarpeeksi syvällisesti, jotta keskustelussa olisi jotakin järkeä.

Kun sanoo toista suvaitsemattomaksi, syyttää häntä väärien arvojen mukaan elämisestä. Syyttäminen on aina vakava asia, joten kannattaa olla huolellinen, kun käyttää tätä retorista asetta. Jos sanon vastapuolta suvaitsemattomaksi esimerkiksi kannabista koskevassa keskustelussa, väitän hänen kannattavat vääriä arvoja ja ymmärtävän faktat väärin. Hän ehkä tukeutuu porttiteoriaan, jota itse pidämme virheenä. Porttiteoria on arvolatautunut teoria. Lisäksi hän ymmärtää väärin yksilön vastuun ja autonomian periaatteen. Faktoista saatamme vielä päästä yksimielisyyteen, mutta arvokysymykset ovat avoimia ja sellaisiksi jäävät. Sen vuoksi myös kysymykset siitä, kuka oikeastaan on suvaitsematon, ovat usein avoimia. Joskus suvaitseminen taas ei ole avoin kysymys: sukupuolinen suuntautuminen on jokaisen yksityisasia, eikä suvaitsemisen kielto ole silloin mikään vaihtoehto. Se on aitoa suvaitsemattomuutta. Jotakin näistä asioista sentään pystyy sanomaan, kuten tässä kirjassa esitämme.

On huolestuttavaa, jos suvaitsevaisuutta ei pystytä edistämään ja suvaitsemattomuus määrittää sosiaalista elämää. Tämä nimittäin johtaa loputtomaan riitelyyn, kiistelyyn ja vihanpitoon ihmisten kesken. Jos emme siedä toistemme vikoja ja mielestämme vääriä valintoja, olemme koko ajan kieltämässä niitä. Tämä taas johtaa vastareaktioihin ja taistelu alkaa. On paljon parempi, jos osapuolet sietävät ja suvaitsevat toisiaan sovun ja yhteiskuntarauhan nimissä. Sama koskee myös lainsäädäntöä, jonka ei pitäisi puuttua kaikkeen mahdolliseen. Moniarvoisessa ja nopeasti muuttuvassa yhteiskunnassa ihmisten on kerta kaikkiaan pakko sietää toisiaan ja suvaita erilaisuutta ja poikkeamia tavanomaisista normeista. Ärsyyntyminen ja jopa järkyttyminen on yleistä, mutta suvaitsevaisuus on silti valttia. Riitely on turhaa ja toisten ihmisten elämän haittaaminen sietämätöntä - sitä ei tarvitse suvaita. Parasta vain oppia suvaitsemaan.

Tärkeä asia on myös suvaitsevaisuuden ja suvaitsemattomuuden suhde toimintaan ja sitä kautta valtaan. Periaatteena on: jos henkilöllä ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa asiaan, ei kannata puhua suvaitsevaisuudesta tai sen puutteesta. Sanon, etten suvaitse USA:n Kuuban politiikkaa. Mitä tämä voisi tarkoittaa? En yleensä mene sanomaan, että suvaitsen tai en suvaitse sotaa. Sanomisessa ei tosiaan olisi mitään järkeä, koska pitäisi sanoa vain, etten hyväksy sotaa tai että paheksun sitä. Suvaitsemisen puute, siis se, etten suvaitse, edellyttää ainakin joitakin toimintamahdollisuuksia. Päivi Räsänen ei siedä eikä suvaitse samansukupuolisia avioliittoja, voimme sanoa niin, koska hänellä on valtaa. Anna Kontula ei suvaitse Israelin toimia Gazassa, kun hän menee paikan päälle osoittamaan mieltä ja joutuu pidätetyksi. Kristillinen liitto tietysti paheksuu hänen toimiaan. Suomi valtiotoimijana pystyy ilmoittamaan, ettemme suvaitse Puolan nykyhallituksen toimia demokratiakehityksen jarruttajana, koska Suomi pystyy vaikuttamaan asiaan EU:ssa. Puola varmasti väittää Suomea ymmärtämättömäksi, jonka virallinen Suomi kieltää. Suvaitsevaisuus ei koske vain yksilöitä vaan myös kansalaisyhteiskuntaa, valtiota ja sen lainsäädäntöä.

Suvaitsevaisuuden ensimmäinen koetinkivi oli aikoinaan uskontoa koskeva lainsäädäntö. Antoiko valtauskonto tilaa muille uskoville - ateismia ei tietysti sietänyt mikään lainsäädäntö. Mitä tehdä uskoaan vaihtaville luopioille, tuomita vai ei? Nämä olivat uuden suvaitsevaisuuskeskustelun ensimmäiset kysymykset. Aiemmin esitetyn esimerkin ihminen, joka ei suvaitse naisten keveätä kesäpukeutumista, on suvaitsematon vain siltä osin, kun hän pystyy vaikuttamaan asiaan. Mitä tämä tarkoittaa, on taas avoin kysymys. Riittääkö nenän nyrpistys kadulla, pitääkö huomauttaa, mitä jos kirjoittaa yleisönosastoon, vai pitääkö käydä lakanan kanssa peittelemään puolialastomia kesäkehoja? Yksi mahdollisuus on tietysti käyttää tällaista ehdollista lauserakennetta: henkilö ei suvaitse, jos hän kyetessään ja tilaisuuden tullen jollain tavoin toimisi paheksumaansa asiaa vastaan.

Filosofit ovat kovin kiintyneitä tällaisiin lauserakenteisiin. Esimerkki: naisten kesäpukeutumisen paheksujaa saa kutsua suvaitsemattomaksi, jos hän tilaisuuden tullen olisi valmis toimimaan paheksumaansa asiaa vastaan. Hänen ei tarvitse toimia tässä ja nyt, se olisi liikaa vaadittu, mutta jonkinlainen valmius ja mahdollisuus toimintaan on oltava, jos kerran ei suvaitse. Jos henkilö elää erakkona Lapissa, tilaisuutta ei koskaan tule, mutta tässä käytetäänkin ehtolausetta: "Jos tilaisuus tulisi, niin ...". Moni elää erakkona juuri siksi, että välttyy ottamasta kantaa maailman syntiseen menoon. Verrataan tilannetta sellaiseen, jossa ihmisellä on todellinen mahdollisuus toimia paheksumaansa asiaa vastaan. Naapuri polttaa tupakkaa parvekkeella, joten valitan taloyhtiölle asiasta, ja naapuri pannaan kuriin. En suvaitse parveketupakointia, se kiusaa minua aivan liikaa, ja osaan käyttää valtaani tässä asiassa.

Onko tämä suvaitsemattomuutta vai ei, on avoin kysymys? Miten on pikkutyttöjen sukuelinten rituaalisen silpomisen kanssa? Paheksumme sitä voimakkaasti ja kieltäydymme suvaitsemasta. Tuntuu järkevältä sanoa tässä yhteydessä, ettemme suvaitse, jos nimittäin olemme valmiita kannattamaan ja edistämään kaikkea sellaista lainsäädäntöä, joka puolustaa tyttöjen koskemattomuutta. Tämä on vallankäyttöä hyvän asian puolesta. Kyseessä ei siis ole suvaitsemattomuus, vaikka emme suvaitse. Oletamme, että tyttöjen koskemattomuus ja vahingoittamisen kielto ovat päteviä ja pysyviä arvoja. Tässä kannatamme oikeita arvoja, suvaitsematon tukeutuu vääriin arvostuksiinsa - ja yksilöllä on kuin onkin valtaa tässä asiassa. Sitten kiistellään, kenen arvot ovat kunnossa ja miten valtaa käytettäisiin. Joskus ihmisellä on paljon valtaa ja silloin suvaitsemattomuus on erityinen ongelma. Patriarkaalisessa kulttuurissa mies, siis aviomies ja isä, on perheen pää. Jos hän on suvaitsematon, hänen lapsensa saattavat joutua vaikeuksiin. Isä ei suvaitse tyttären seurustelua toisen kulttuurin jäsenten kanssa. Pojan homous vaatii ja saa rangaistuksensa. Mitä enemmän on valtaa, sitä vakavampi ongelma suvaitsemattomuus on.

Kunniamurhat ovat tietysti äärimmäinen esimerkki suvaitsemattoman ihmisen vallankäytöstä. Suvaitsematon isä puolustautunee sanoen tekevänsä vain sen, mihin perinne velvoittaa. Siten hän viittaa oman kulttuurinsa identiteetin kantajan perinnetietoisuuteen ja perinteen ehdottomaan velvoittavuuteen. Vieraan kulttuurin kunnioittaminen on meille kaikille 15 eettisesti tärkeää. Kulttuuri on tunnistettava ja tunnustettava, ja sitä on kunnioitettava. Tuskin tyttöä silti saa jättää murhaajan armoille, oli kulttuuri muuten miten arvokas tahansa. Nämä ovat teoreettisia pohdintoja ja ongelmia, mutta jonkinlainen kuva suvaitsevaisuuden logiikasta on pidettävä mielessä, kun keskustelee paheksutuista ja paheksuttavista asioista. Hyvä keskustelu edellyttää tietoa ei vain siitä, mistä keskustellaan, vaan myös siitä miten keskustellaan ja mitä kielellisiä välineitä käytetään. Kovin huonoa keskustelua ei tarvitse suvaita. Hyvän keskustelun vaientaminen on puolestaan suvaitsemattomuutta.

Ja keskustelua todella tarvitaan, koska niin kovin moni asia tuntuu vaivaavan ja ärsyttävän ihmisiä. Toisten ihmisten ulkonäön, tapojen, halujen, toimien ja arvostusten sietäminen on kovan työn takana. Jotkut valitsevat välinpitämättömyyden. Mitä se minulle kuuluu, "yks hailee", kuulee sanottavan. Ahdasmielisyys ja suvaitsemattomuus ovat huonoja valintoja, mutta niin on välinpitämättömyyskin. On tietysti mahdollista kokeilla siedätyshoitoa, mikä tarkoittaa välinpitämättömyyden harjoittelua - totuttelee olemaan ottamatta kantaa. Ennen monet asiat harmittivat ja vaativat kannanottoa, nyt mikään ei enää tunnu miltään. Pikkuasioista ei ainakaan kannata välittää, ei vaikka niistä olisi miten kivaa tahansa raivota netissä. On mahdollista oppia olemaan välittämättä. Tämä on tuskin mikään ylpeilyn aihe. Ihmisen kuuluu välittää pahasta ja hyvästä ja suhtautua asioihin niiden arvottamisen mukaisella tavalla. Pahat jutut hylätään ja torjutaan, hyvä otetaan kiitollisuudella vastaan.

Suvaitsematon ihminen toimii väärin. Tämä on niin vakava syytös, että sen pitää olla hyvin perusteltu. Tämä kirja on kirjoitettu suvaitsevaisuuden puolesta, tai oikeastaan suvaitsevaisuuskeskustelun puolesta. Mitä meidän pitäisi suvaita, ei ole ainoa ongelma. Miten meidän pitäisi puhua suvaitsevaisuudesta? ON myös tärkeä kysymys, pitäisikö suvaitsevaisuutta ja suvaitsemattomuutta pitää luonteenpiirteinä, siis hyveinä ja paheina? Liittyykö suvaitsevaisuus tekoihin? Miten se liittyy valtaan? Oli miten oli, suvaitsevaisuus on itsessään tärkeä arvo monikulttuurisessa avoimessa yhteiskunnassa. Suvaitsevaisuus on silti vaarassa, eikä ole lainkaan selvää, mistä juuri ne pahimmat uhat tulevat. Todettakoon tässä, että suvaitsevaisuus ei ole ihmisen luonteenpiirre, ja siksi se ei myöskään ole hyve. Hyveet kuuluvat luonteenpiirre-etiikan piiriin, toisin sanoen, hyveet ovat arvostettavia luonteenpiirteitä, sellaisia kuin rohkeus, kohtuullisuus ja oikeamielisyys. Hyveteorioita on paljon, mutta tämä teoria on luultavasti suosituin, peräisin Antiikin kreikasta. Miksi suvaitsevaisuus ei olisi luonteenpiirre?

Vastaus on yksikertainen: rohkeus on luonteenpiirre, joten rohkea on aina rohkea. Ja rohkeus on aina arvokasta. Oli tilanne mikä tahansa, jos se vaatii rohkeutta, sankarimme on rohkea. Mutta suvaitsevaisuus on eri maata: suvaitsevainen luonne suvaitsisi kaikkea ja koko ajan. Tämä olisi mieletön vaatimus, koska järkevä ja eettinen ihminen evää kannatuksensa monilta asioilta. Toisin sanoen, hän ei suvaitse kaikkea. Suvaitsevaisuus ei ole aina arvokasta, kuten rohkeus. Ketään ei saa vaatia suvaitsemaan kaikkea ja mitä tahansa. Siksi suvaitsevaisuus ei ole luonteenpiirre ja hyve. Suvaitsevaisuus on eräänlainen järjen vaatimus: yritän suvaita erilaisuutta, mutta jos en suvaitse, teen sen aina sillä tavalla, etten samalla syyllisty suvaitsemattomuuteen - siis hyvin perustein. Ehkä ahdasmielisyys on pahe, siis hyveen vastakohtana, jolloin vapaamielisyys on myös hyve. Jatkamatta tätä hyvekeskustelua sen pitempään, ehdotamme ahdasmielisyydelle paheen eli huonon luonteenpiirteen asemaa.

Ahdasmielinen ihminen suhtautuu kaikkeen aina ja ikuisesti nuivasti ja suosittaa kieltoja ja estoja kaikelle, joka saattaa epäilyttää edes jossakin mielessä. Hän korottaa moralistisen kielteisyyden omaa toimintaansa ohjaavaksi johtavaksi periaatteeksi, joten se on osa häntä itseään, siis luonteenpiirre. Hän ei hyväksy mitään uutta ja vanhastakin vain puolet. Hän on ahdasmielinen ja siten taipuvainen suvaitsemattomuuteen. Huomaamme, että ahdasmielisyys ei ole sama asia kuin suvaitsemattomuus. Kukaan ei ole yleisesti suvaitsematon, vaan suvaitsemattomuus kohdistuu johonkin erityiseen asiaa. Ahdasmielinenkin suvaitsee kaikenlaista. Uskonnollisesti ahdasmielinen ihminen suvaitsee seksin lasten tekemisen tarkoituksessa vaikkakaan ei huvituksena ja nautintona. Ahdasmielisyys on yleinen tendenssi ja suvaitsemattomuus joukko erityisen tekoja. Eräs hankalimmista suvaitsemattomuuden muodoista on kieltäytyminen suvaitsemasta suvaitsevaisuutta - tämä on tietysti suvaitsemattomuutta niiden mielestä, jotka arvostavat suvaitsevuutta. Monen mielestä suvaitsevaisuus sinänsä on arvokasta.

Olla suvaitsematta suvaitsevaisuutta, siis paheksua suvaitsevaisuutta ja kieltää se kokonaan, on yleinen asenne tänä päivänä. Se on selvästi sukua vapaamielisyyden ja yleensä vapauden vastustamisen kanssa. Huolestuttavaa on, että jotkut ihmiset kieltävät suvaitsevaisuuden sinänsä; englanniksi sanottaisiin blanket denial. Termi on oivaltava: aivan kuin joku heittäisi peiton päälle, ja se kattaa kaikki yksityiskohdat kerralla. Näin sitä pääsee eroon kaikista asiaa koskevista faktoista ilman sen kummempaa paneutumista ikäviin yksityiskohtiin. Kaikki suvaitsevaisuuden ilmaukset ovat tuomittavia, joten keskustelu loppuu lyhyeen. Kuka näin tekisi? Oletetaan, että ihminen on konservatiivinen pessimisti, joka uskoo maailman menevän katastrofaalisesti entistä huonompaan suuntaan, ellei pitäydytä vanhassa ja perinteisessä - vanhassa vara parempi.

Siksi on syytä kieltää jo etukäteen kaikki arvomuutoksen yritykset ja yhteiskunnalliset muutosvaateet. Ei ole mitään syytä suvaita niitä, joten yhtä hyvin voi tuomita kaikki kerralla. Erityisen vaarallisia ovat suvaitsevaisuuteen vedoten tehdyt myönnytykset, siis sellaiset, jotka epäilyttävät tai ärsyttävät, mutta menevät silti läpi yhteiskunnan muutospaineiden vuoksi. Niistä konservatiivi todella haluaa eroon. Kaikki eivät näe syytä suvaita suvaitsevaisuutta, joten suvaitsevaisuus on ongelmallista. Myönnän sen. En ole osannut suhtautua asiaan sen vaatimalla vakavuudella. Vaikka olen puhunut homofobiasta ja viharikoksista, olen samalla salaa sulkenut silmäni ongelmilta ja yhtynyt ajatukseen suvaitsevaisesta Suomesta. Nyt se ajatus meni rikki, en jaksa enää suvaita suvaitsevaisuutta. Suvaitsevaisuus on näyttänyt todellisen luontonsa - suvaitsemisella kun ei ole mitään tekemistä yhdenvertaisuuden kanssa. Suvaitseminen on sitä, kun ulkopuolelta halutaan määritellä miltä kulkueiden pitää näyttää ja kenellä niihin on lupa osallistua.

(Blogikirjoitus: https://seta.fi/2010/07/09/en-suvaitse/) Seksuaalisuus on tänään tärkeä teema. Joku edistää sateenkaariliikettä ja vihaa vanhakantaista kristillistä konservatiivisuutta, ja päinvastoin. Miten tätä tilannetta olisi arvioitava? Kuka on suvaitsematon? On turha toivoa lopullista vastausta tällaisiin kysymyksiin, mutta pakko niitä on pohtia. Tässä uskossa tämä kirja on kirjoitettu ja lukijansa käsiin hyvässä uskossa saatettu. Olemme yrittäneet käsitellä sopivassa suhteessa toisiinsa periaatteellisia ja käsitteellisiä, siis filosofisia, ongelmia ja esimerkkejä todellisista tilanteista ja pulmista. Teoriaa ja teoretisointia ei pysty välttämään, jos haluaa ymmärtää käytäntöä oikein. Ja teoreettinen nykykeskustelu on todella kehittynyttä ja moninaista. Tätä kaikkea yritämme välittää lukijoillemme. Asiat voidaan ymmärtää monin eri tavoin, me kirjoitamme siitä, kuinka me olemme ne ymmärtäneet ajankohtaisen filosofisen keskustelun perusteella ja suhteessa arkielämän tapauksiin sekä Suomen alituisesti muuttuvaan kulttuuriin.

Palaamme vielä edellä esitettyihin perustavaa laatua oleviin näkemyksiin ja pyrimme laajentamaan ja tarkentamaan niitä. Mitään lopullista kantaa käsiteltyihin ongelmiin emme tarjoa, ne kun vaativat omat kirjansa. Esimerkit ovat esimerkkejä, jotka valaisevat yleisiä kysymyksiä. Maahanmuutto, huumeet ja seksi ovat tärkeitä kysymyksiä, vaikka ne tässä kirjassa esiintyvät vain esimerkkeinä. Kaiken taustalla ja päämääränä on yritys ymmärtää suvaitsevaisuutta itseään. Kun vaatii suvaitsevaisuutta, on hyvä tietää, mistä puhuu. Joskus yhteiskuntatieteilijätkin unohtavat tämän, kun käsitteiden arkimerkitys tuntuu niin petollisen tutulta, puhumattakaan aina innostuneista valistuneista kansalaisista. Moni toki paheksuu ja ilmaisee suvaitsemattomuutensa sen enempää huolehtimatta, mitä olikaan tekemässä. Ehkä heidän osansa on sittenkin helpoin.

Kun ajattelee ihmisen historiaa, näyttää siltä, että maailma menee entistä suvaitsevampaan ja vapaampaan suuntaan. Olemme kehitysoptimisteja: ihminen ei ole viettiensä mekaanisesti määräämä eläin; hän on aluksi tapojen ja outojen uskomusten rajoittama, mutta vapautuu ajan kuluessa ja pystyy näin toteuttamaan omaa olemustaan. Takaiskuja tulee ja taantuminen on mahdollista, mutta kokonaiskuva on valoisa. Taantumus taistelee turhaan tutkainta vastaan. Tieto tästä maailmasta sivuuttaa uskon tuonpuoleisen voimiin. Suvaitsevaisuuden lisääntyminen on osa tätä historiallista vapautumiskehitystä.