Sympaattinen Rintamäkeläiset tulee taas

Teksti Harald Olausen

Kaiken teennäisen hömpän ja uuvuttavien realitysarjojen keskelle on pitkään kaivattu vanhan ajan televisiokerronnasta esimerkkeinä sarjoja ja elokuvia alan alkuvaiheilta, jolloin hitaasti etenevässä sarjassa oli usein selittävä kertojaääni, kuten Rauni Mollbergin monissa sen ajan televisioelokuvissa. Jälki oli suttuista eikä leikkauksia juuri ollut, kun ei ollut aikaa ja rahaa tuhlattavaksi. Filmi oli kortilla ja sekin oli kallista. Siksi luotettiin, usein melkein harjoittelematta, yksiin - kaksiin ns. pitkiin ottoihin (1-7 min.), näytteleminen oli takkuista ja tekninen jälki suttuista. Silti noissa elokuvissa oli jotain, jota vielä tänään kaipaamme.

Rintamäkeläiset on lajissaan hauskan ja osaavan maakuntien, eli TV Kakkosen tuottamien koemdiallisten televisiosarjojen äiti. Sarjassa on samanlaista kohellusta kuin Reinikainen ja Tankki täyteen, ja onpa jopa jossain sarjoissa mukana itse Tenho Sauren ja Ilmari Saarelainenkin. Rintamäkeläisistä huomaa, ettei Reinikainen ollut lajissaan ainutlaatuinen, vaan sillä oli juurensa suomalaisessa mullassa Hardwickista huolimatta. Sarjassa jokainen hahmo on vahvasti tyypitelty ja verbaaliakrobatia juohevaa. Puhutaan uskonnosta ja politiikasta, jotka yleensä ovat ainakin saunassa kiellettyjä. Petetään ja petytään ja ollaan mitä ollaan.

Se mikä sarjassa oli erityisen viehättävää, että siinä ei hienosteltu turhia, vaan oltiin paheineen ja huonoine puolineen sellaisia kuin oltiin ja puhuttiin suoraan päin naama asiat konstailematta. Katsojien oli helppo samaistua esiintyjiin ja esiin tuleviin ongelmiin. Joskus jaksot tuntuivat moraalisen läksytysten oppitunneilta. Mutta ummehtunut moraali oli juuri vaihtumassa, Rintamäenkin emännälläkin oli avioton lapsi ja Rintamäen isäntää epäiltiin sota-aikana siitetyn naisen lapsen isäksi eräässä jaksossa, missä Ilmari Saarelaisen esittämä poika tulee Miehikkälästä tuomaan "äidin valtuuttamana" terveisiä pojan isälle.

Rintamäkeläisissä oli usein vain yksi yleiskuva yhdestä huoneesta – joskus maisemasta ikkunasta katsottuna, jolloin kuva oli mahdollisimman laaja, jolla ei saatu selvyyttä missä ollaan – eipä usein sitäkään, joskus harvoin jotain muuta niin, että yksityiskohdat eivät erottuneet: tällaista oli televisioteatteri. Epäselvää vaikutelmaa täydensi mustavalkoinen filmi. Tunnelmassa oli silti jotain ihmeellistä, ja elokuvat kiinnostivat osaa kansasta, joko siksi että kanavia oli vain yksi ja ohjelmatarjonta suppeaa, tai siksi että ongelmat oli hetki sitten omakohtaisesti perstuntumalta koettu, ja tutuissa näyttelijöissä oli ripaus aitoa nöyryyttä.

1970-luku olisi ollut vieläkin ankeampi, jos televisiosta ei olisi silloin tullut Rintamäkeläisiä, jossa ajankuvan mukaisesti pienet ihmiset sinnittelivät toimeentulon syrjässä juuri ja juuri kiinni omien henkilökohtaisten, ja kansakuntaa ahdistaneiden ongelmien parissa rajun rakennemuutoksen kuorissa. Mikä sitten Rintamäkeläisissä oikein viehätti koulusta kotiin välipalaa television ääressä mussuttavaa hieman yli kymmenvuotiasta pojannaskalia? Ensin se oli kai ohjelman vetävä ja haikea tunnusmusiikki – täyskymppi, joka hakee vertaistaan omassa lajissaan sekä kerronnan hitaus. Sitten velmut näyttelijät ja lopulta tarinan lumo.

Mutta ei Rintamäkeläiset mikään aikansa hupaisa viihdehömppä ollut. Päinvastoin sarjassa oli jännitteitä; yhteiskunnalliset ongelmat ja yksilöiden ahtaat olot sekä ahdistukset olivat läsnä tuvassa, jossa rakastuttiin, kinasteltiin, juoruttiin, oltiin vuoroin pahantahtoisia, joskus aitoja enkeleitäkin. Ihmisten hyväntahtoisuus, pakko selviytyä, terve maalaisjärjen käyttö ja yhteen hiileen puhaltaminen sekä ystävällisyys, vetosivat minun lailla moniin muihinkin sarjaa fanittaneisiin "rehellisyyden illuusiosta", jonka sarja onnistui piirtämään syvästi idealistisin ajatuksiimme pienen ihmisen tajusta oikeudenmukaisuudesta sekä kohtuudesta.

Oma lukunsa on koko poppoossa. Jos ulkomaalainen etelän kuumakalle katsoisi Rintamäkeläistä, hän saattaisi ihmetellä sitä pinnalta hohkaavaa eleettömyyttä, mikä sarjasta välittyy. Näyttelemisessä voi ensisilmäyksellä luulla kysymyksessä olevan mykkien teatteria. Ei, hiljainen kansa elää ja ilmaisee itsensä harvakseltaan puhuen ja merkityksellisiä taukoja siinä välissä mietteliään näköisenä pidellen, vaikka silmien muljatuksilla, selkään huomaamattomasti tökkimisillä ja pienillä, lähes olemattomilla kasvonnykimisillä: "ET SÄÄ NYT HERRANEN AIKA YMMÄRRÄ!". Mimiikka on komedioista mutta ei ihan puskista vedetty.

He kun ovat aidoimmillaan juuri mitä ovat. Hiljaisia hissukoita, mutta eläväisiä, tahtovia ja lujan luonteen omaavia viimeisiä raivaajasukupolvensa edustajia kitumassa hiljaisella liekillä, vaikka huutavatkin kuumissaan apua sisäisesti. He ovat kohteliaita vaikka mieli tekisi haukkua. He alistuvat nöyrinä kohtaalonsa, vaikka kapina asuukin syvällä heidän sydämissään. Rintamäkeläisten sisällä hyppii elohiirenä elossapysymisen lisäksi kummankin parin ja mies-miehen sekä nais-naisen välinen jatkuva naljailu ja kova kilpailu paremmuudesta, oli kyse sitten mistä ja milloin tahansa "Kyllä meidänkin, jos teidänkin!"

Rintamäkeläiset oli lajissaan naturalistista televisiodraamaa parhaillaan kertoessaan kahden pienviljelijäperheen arjen selviytymistaistelun keskellä 1970-luvun kovinta maaltamuuttoa poliittisesti lukkiutuneessa tilanteessa, jossa koko maa oli mennä konkurssiin. Aivan erityisesti televisiosarjan naiset ansaitsevat kunniaa, vaikka näin jälkikäteen. Molempien perheiden naiset olivat toistensa vastakohtia ja silti lämpimiä hahmoja, vaikka syytä olisi ollut perheitä kohdanneiden ongelmien jälkeen hieman enemminkin hötkyillä. Ehkä siksi kaupunkien kasvottomiin lähiöihin pakolla maalta muuttaneet naiset samastuivat heihin.

Tänään televisiosarjaa katsoo samalla hartaudella, kuin se, joka kaipaa lapsuutensa kotikaupunkia, tajuamatta kaipaavansa lapsuuttaan. Ihan samalla tavalla katsoo kaipauksella Rintamäkeläisiä, tajuamatta kaipaavansa tuon ajan ilmeitä, eleitä, sanoja ja tapaa olla läsnä toisessa ilman kiirettä kadotettuna ajankuvana, jossa kaiken harmaan arjen keskellä välittyy viesti turvallisuudesta sekä lupaus auringon paistamisesta joskus myös risukasaan. Aika oli ankara ja ihmiset kestivät kuka mitenkin eläen elämää, josta jäi perinnöksi halu nähdä tämä sarja uudelleen elvyttääksemme menneen tajun ilon mielissämme.