Sympaattinen Rintamäkeläiset tulee taas
Teksti Harald Olausen
Kaiken teennäisen hömpän ja uuvuttavien realitysarjojen keskelle on pitkään kaivattu vanhan ajan televisiokerronnasta esimerkkeinä sarjoja ja elokuvia alan alkuvaiheilta, jolloin hitaasti etenevässä sarjassa oli usein selittävä kertojaääni, kuten Rauni Mollbergin monissa sen ajan televisioelokuvissa. Jälki oli suttuista eikä leikkauksia juuri ollut, kun ei ollut aikaa ja rahaa tuhlattavaksi. Filmi oli kortilla ja sekin oli kallista. Siksi luotettiin, usein melkein harjoittelematta, yksiin - kaksiin ns. pitkiin ottoihin (1-7 min.), näytteleminen oli takkuista ja tekninen jälki suttuista. Silti noissa elokuvissa oli jotain, jota vielä tänään kaipaamme.
Rintamäkeläiset
on lajissaan hauskan ja osaavan maakuntien, eli TV Kakkosen tuottamien
koemdiallisten televisiosarjojen äiti. Sarjassa on samanlaista kohellusta kuin
Reinikainen ja Tankki täyteen, ja onpa jopa jossain sarjoissa mukana itse Tenho
Sauren ja Ilmari Saarelainenkin. Rintamäkeläisistä
huomaa, ettei Reinikainen ollut lajissaan ainutlaatuinen, vaan sillä oli juurensa
suomalaisessa mullassa Hardwickista huolimatta. Sarjassa jokainen hahmo on vahvasti
tyypitelty ja verbaaliakrobatia juohevaa. Puhutaan uskonnosta ja politiikasta,
jotka yleensä ovat ainakin saunassa kiellettyjä. Petetään ja petytään ja ollaan mitä ollaan.
Se mikä sarjassa
oli erityisen viehättävää, että siinä ei hienosteltu turhia, vaan oltiin
paheineen ja huonoine puolineen sellaisia kuin oltiin ja puhuttiin suoraan päin naama asiat konstailematta. Katsojien
oli helppo samaistua esiintyjiin ja esiin tuleviin ongelmiin. Joskus
jaksot tuntuivat moraalisen läksytysten oppitunneilta. Mutta ummehtunut moraali oli juuri
vaihtumassa, Rintamäenkin emännälläkin oli avioton lapsi ja Rintamäen isäntää epäiltiin sota-aikana siitetyn naisen lapsen isäksi eräässä jaksossa, missä Ilmari Saarelaisen esittämä poika tulee Miehikkälästä tuomaan "äidin valtuuttamana" terveisiä pojan isälle.
Rintamäkeläisissä
oli usein vain yksi yleiskuva yhdestä huoneesta – joskus maisemasta
ikkunasta katsottuna,
jolloin kuva oli mahdollisimman laaja, jolla ei saatu selvyyttä missä
ollaan – eipä usein sitäkään, joskus harvoin jotain muuta niin, että
yksityiskohdat eivät
erottuneet: tällaista oli televisioteatteri. Epäselvää
vaikutelmaa täydensi mustavalkoinen filmi. Tunnelmassa oli silti jotain
ihmeellistä, ja elokuvat kiinnostivat osaa kansasta, joko siksi
että kanavia oli vain yksi ja ohjelmatarjonta suppeaa, tai siksi että
ongelmat oli hetki sitten omakohtaisesti perstuntumalta koettu, ja
tutuissa näyttelijöissä oli ripaus aitoa nöyryyttä.
1970-luku
olisi ollut vieläkin ankeampi, jos televisiosta ei olisi silloin tullut Rintamäkeläisiä,
jossa ajankuvan mukaisesti pienet ihmiset sinnittelivät toimeentulon syrjässä juuri
ja juuri kiinni omien henkilökohtaisten, ja kansakuntaa ahdistaneiden ongelmien
parissa rajun rakennemuutoksen kuorissa. Mikä sitten
Rintamäkeläisissä oikein viehätti koulusta kotiin välipalaa television ääressä
mussuttavaa hieman yli kymmenvuotiasta pojannaskalia? Ensin se oli kai ohjelman
vetävä ja haikea tunnusmusiikki – täyskymppi, joka hakee vertaistaan omassa
lajissaan sekä kerronnan hitaus. Sitten velmut näyttelijät ja lopulta tarinan lumo.
Mutta ei Rintamäkeläiset mikään aikansa hupaisa viihdehömppä ollut. Päinvastoin sarjassa oli jännitteitä; yhteiskunnalliset ongelmat ja yksilöiden ahtaat olot sekä ahdistukset olivat läsnä tuvassa, jossa rakastuttiin, kinasteltiin, juoruttiin, oltiin vuoroin pahantahtoisia, joskus aitoja enkeleitäkin. Ihmisten hyväntahtoisuus, pakko selviytyä, terve maalaisjärjen käyttö ja yhteen hiileen puhaltaminen sekä ystävällisyys, vetosivat minun lailla moniin muihinkin sarjaa fanittaneisiin "rehellisyyden illuusiosta", jonka sarja onnistui piirtämään syvästi idealistisin ajatuksiimme pienen ihmisen tajusta oikeudenmukaisuudesta sekä kohtuudesta.
Oma
lukunsa on koko poppoossa. Jos ulkomaalainen etelän kuumakalle katsoisi
Rintamäkeläistä, hän saattaisi ihmetellä sitä pinnalta hohkaavaa
eleettömyyttä, mikä sarjasta välittyy. Näyttelemisessä
voi ensisilmäyksellä luulla kysymyksessä olevan mykkien teatteria. Ei,
hiljainen kansa elää ja ilmaisee itsensä harvakseltaan puhuen ja
merkityksellisiä taukoja siinä välissä mietteliään näköisenä pidellen,
vaikka
silmien muljatuksilla, selkään huomaamattomasti tökkimisillä ja
pienillä, lähes
olemattomilla kasvonnykimisillä: "ET SÄÄ NYT HERRANEN AIKA YMMÄRRÄ!".
Mimiikka on komedioista mutta ei ihan puskista vedetty.
He
kun ovat aidoimmillaan juuri mitä ovat. Hiljaisia hissukoita, mutta
eläväisiä, tahtovia ja lujan luonteen omaavia viimeisiä
raivaajasukupolvensa edustajia kitumassa
hiljaisella liekillä, vaikka huutavatkin kuumissaan apua sisäisesti. He
ovat kohteliaita vaikka mieli tekisi haukkua. He alistuvat nöyrinä
kohtaalonsa, vaikka kapina asuukin syvällä heidän sydämissään.
Rintamäkeläisten sisällä hyppii elohiirenä elossapysymisen
lisäksi kummankin parin ja mies-miehen sekä nais-naisen välinen jatkuva
naljailu ja kova kilpailu paremmuudesta, oli kyse sitten mistä ja
milloin tahansa "Kyllä
meidänkin, jos teidänkin!"
Rintamäkeläiset
oli lajissaan naturalistista televisiodraamaa parhaillaan kertoessaan
kahden
pienviljelijäperheen arjen selviytymistaistelun keskellä 1970-luvun
kovinta maaltamuuttoa poliittisesti lukkiutuneessa tilanteessa, jossa
koko maa
oli mennä konkurssiin. Aivan
erityisesti televisiosarjan naiset ansaitsevat kunniaa, vaikka näin
jälkikäteen. Molempien
perheiden naiset olivat toistensa vastakohtia ja silti lämpimiä
hahmoja, vaikka syytä olisi ollut perheitä kohdanneiden
ongelmien jälkeen hieman enemminkin hötkyillä. Ehkä siksi kaupunkien kasvottomiin
lähiöihin pakolla maalta muuttaneet naiset samastuivat heihin.
Tänään televisiosarjaa katsoo samalla hartaudella, kuin se, joka kaipaa lapsuutensa kotikaupunkia, tajuamatta kaipaavansa lapsuuttaan. Ihan samalla tavalla katsoo kaipauksella Rintamäkeläisiä, tajuamatta kaipaavansa tuon ajan ilmeitä, eleitä, sanoja ja tapaa olla läsnä toisessa ilman kiirettä kadotettuna ajankuvana, jossa kaiken harmaan arjen keskellä välittyy viesti turvallisuudesta sekä lupaus auringon paistamisesta joskus myös risukasaan. Aika oli ankara ja ihmiset kestivät kuka mitenkin eläen elämää, josta jäi perinnöksi halu nähdä tämä sarja uudelleen elvyttääksemme menneen tajun ilon mielissämme.