Ben Whisham kyllästymiseen saakka

Teksti Harald Olausen

"Komenteleva ja narsistinen elokuvaohjaaja Tomas vaarantaa avioliittonsa Martinin kanssa, kun hän hetken mielijohteesta hullaantuu sattumalta kohtaamaansa Agatheen. Pääosissa: Franz Rogowski, Ben Whishaw, Adèle Exarchopoulos. Ohjaaja: Ira Sachs. (Passages, Ranska 2023)."

Olisi luullut, että tämä elokuva on hyvä ja kiinnostava, onhan se ranskalaisen naisohjaajan tekele. Kattia kanssa! Ranskalainen elokuvataide ja homoelokuvat joutuvat häpeään tämän elokuvan myötä. Aika on muuttunut paljon, ja sen näkee hyvin vertailemalla Passagesta Ranskan vuoden 2021 Oscar-elokuvaehdokkaana olleeseen loistavaan Yhdessä-elokuvaan, mikä oli tyyliltään koruttoman minimalistinen välähdys ja paljastus kahden vanhenevan rakkaudesta ja ystävyydestä.

Passages on taas yhtä riitelyä ja mököttämistä. Passages on siksi ikävää ja raskasta katseltavaa. Siitä tuntuu tyystin puuttuvan ranskalaiselokuvien henkevyys ja kepeys, sen dramaturgia on jotenkin höttöinen ja kuvat ilmeettömiä. Homouskin on siinä latistettu vain tusinaseurusteluksi. Elokuvassa luodaan keinotekoinen kokemuspiiri rämpiä ranskalaiselokuvien helmasynnin, rakkauden hulluuden kanalassa; meille näytetään, miten järjen ja intohimon sekä luonnonlakien ja ihmisten välinen ristiriita, mikä muuttuu elokuvan lopulla ikäväksi, johtaa väsymykseen ja unohdukseen, sillä ihastumisella ei pitkälle pötkitä tässä maailmassa.

Ja se alkaa jo ärsyttää, että kaiken maailman homoista juuri Wisham näyttelee taas homoelokuvassa homoa. Ei Wishamissa ole näyttelijänä mitään vikaa. Hän on erinomaisen hyvä, ehkä vähän liiankin, sen paljastaa ne lukuiset maneerit, joita hänellä on; pehmeän poissaoleva katse ja lutuisuus sekä homomainen lässytys. Hän on älykkään nuhjuinen ja kutsuvan aistikas. Hänen nuorekas olemuksensa täydellistyy vartaloon liitettynä hurmaavaan hiuspehkoon. Elokuvassa traagisena hahmona hänen epämääräisyytensä jättää hänet salaperäiseksi, ja tekee hänet melko kiinnostavaksi kärsijäksi, joka vain on kun ei voi muuta.

Kaikki hyvät ja kuuluisat näyttelijät yrittävät tietenkin "vangitsemalla suloiseen olemukseensa ainiaaksi katoavan hetken" rahastaa suosittuna näyttelijänä kuuluisuuden aallonharjalla ratsastaessaan. Niin tekee myös kyllästymiseen saakka lukuisista homoelokuvista tuttu englantilaisnäyttelijä Ben Wisham, homonäyttelijä, joka näyttelee jo liian usein hämmentynyttä ja turhautunutta homopoikaa. Hänessä on vielä villiä ilkikurisuutta ja hyvin laihaa olemusta, mutta ikää alkaa olla jo liikaa nuoren pojan rooleihin. Mutta pitääkö homoa näyttelen olla homonäyttelijä? Se on tärkeä ikuisuuskysymys homomaailmassa,

Ja sitten vielä tämä "petettyjen ikuisuus"-teema, jota ilman ranskalaiselokuvaa ei ole olemassakaan; ranskalaiselokuvissa juodaan punkkua, syödään juustoja ja patonkeja, jutellaan älykkäitä, nussitaan ja ollaan koko ajan joko eroamassa tai rakastumassa. Ranskassa rakkaus on aina ehdottoman intohimoinen elämänvoima, kauneuden ylin mittari sekä romanttinen aikuissatu. Sitä ei pidä ottaa liian vakavasti (kaikilla on rakastajia ja syrjähyppyjä), mutta ei sillä saa myöskään leikitellä huolettomasti siinä kapeuden nykyisyyden kaistaleessa, josta yritämme jotenkin saada selvää ja elää sen kanssa.

Ranska on kulttuurimaa, jossa luetaan vielä kirjoja. Elokuvan henkilöt ovat "sattumalta" lukeneet uuden kirjailijan, joka sattuu olemaan vielä lahjakaskin, kirjan. Kirjailija on tietenkin Martinin uusi rakastaja. Ja sitten ne kutsut, kuin "Harold Pinterin Syntymäpäiväkutsut (1958)", jonka teemana on tarkastella ihmistä hänen yksinäisyydestään ja voimattomuudessaan. Se on myös Passagen näkökulma, vaaniva yksinäisyys. Kutsuja ei lopulta yllätys kyllä tule, sillä elokuvaohjaaja ei päästä naisen haluamaa seuraleikkiä sen pitemmälle itsekkyyttään, mutta aito epäitsekkyys pystyy mihin tahansa sellaiseen, mihin vain ryhtyy.