Taasko Ben Whishawia kyllästymiseen saakka?

Teksti Harald Olausen

"Komenteleva ja narsistinen elokuvaohjaaja Tomas vaarantaa avioliittonsa Martinin kanssa, kun hän hetken mielijohteesta hullaantuu sattumalta kohtaamaansa Agatheen. Pääosissa: Franz Rogowski, Ben Whishaw, Adèle Exarchopoulos. Ohjaaja: Ira Sachs. (Passages, Ranska 2023)."- yle.fi. Aika on muuttunut paljon, ja sen näkee hyvin vertailemalla Passagesta Ranskan vuoden 2021 Oscar-elokuvaehdokkaana olleeseen loistavaan Yhdessä-elokuvaan, mikä oli tyyliltään koruttoman minimalistinen välähdys ja paljastus kahden vanhenevan rakkaudesta ja ystävyydestä. Näin ajattelin tämän elokuvan alkumetreillä Taasko tätä samaa, taasko Ben Whishawia homoroolissa tuutin täydeltä? Mutta olin tällä kertaa oikeaan aikaan aika väärässä.

Passages tuntuu puuttuvan tuntosarvet tavallisten ranskalaiselokuvien tapaan ilmavuus, henkevyys ja sen myötä myös älyllinen kepeys. Elokuvan dramaturgia on lisäksi höttöinen ja kuvat ilmeettömiä. Homouskin on latistettu vain seurusteluksi, rakkaudeksi ja perheenperustamisfantasioiksi. Elokuvassa luodaan keinotekoinen kokemuspiiri rämpiä ranskalaiselokuvien helmasynnin, hullussa rakkaudessa, ja meille näytetään, miten järjen ja intohimon sekä luonnonlakien ja ihmisten välinen ristiriita, mikä muuttuu lopulta ikäväksi, johtaa väsymykseen ja unohdukseen, sillä ihastumisella ei pitkälle pötkitä, jos aito rakkaus puuttuu.

Kaiken maailman homoista juuri Wishaw näyttelee taas homoelokuvassa homoa. Ei Wishawissa ole näyttelijänä mitään vikaa. Hän on erinomaisen hyvä, ehkä vähän liiankin, sen paljastaa ne lukuiset maneerit, joita hänellä on; pehmeän poissaoleva katse ja lutuisuus sekä homomainen lässytys. Hän on älykkään nuhjuinen ja kutsuvan aistikas. Hänen nuorekas olemuksensa täydellistyy vartaloon liitettynä hurmaavaan hiuspehkoon. Elokuvassa traagisena hahmona hänen epämääräisyytensä jättää hänet hieman salaperäiseksi "homokeijuksi", ja tekee hänet samalla myös melko kiinnostavaksi kärsijäksi, joka vain on, kun muuta ei voi.

Kaikki hyvät ja kuuluisat näyttelijät yrittävät tietenkin "vangitsemalla suloiseen olemukseensa ainiaaksi katoavan hetken" rahastaa suosittuna näyttelijänä kuuluisuuden aallonharjalla ratsastaessaan. Niin tekee myös kyllästymiseen saakka lukuisista homoelokuvista tuttu englantilaisnäyttelijä Ben Wishaw, homonäyttelijä, joka näyttelee jo liian usein hämmentynyttä ja turhautunutta homopoikaa. Hänessä on vielä villiä ilkikurisuutta ja hyvin laihaa olemusta, mutta ikää alkaa olla jo liikaa nuoren pojan rooleihin. Mutta pitääkö homoa näyttelen olla homonäyttelijä? Se on tärkeä ikuisuuskysymys homomaailmassa,

Ja sitten vielä tämä "petettyjen ikuisuus"-teema, jota ilman ranskalaiselokuvaa ei ole olemassakaan; ranskalaiselokuvissa juodaan punkkua, syödään juustoja ja patonkeja, jutellaan älykkäitä, nussitaan ja ollaan koko ajan joko eroamassa tai rakastumassa. Ranskassa rakkaus on aina ehdottoman intohimoinen elämänvoima, kauneuden ylin mittari sekä romanttinen aikuissatu. Sitä ei pidä ottaa liian vakavasti (kaikilla on rakastajia ja syrjähyppyjä), mutta ei sillä saa myöskään leikitellä huolettomasti siinä kapeuden nykyisyyden kaistaleessa, josta yritämme jotenkin saada selvää ja elää sen kanssa.

Ranska on kulttuurimaa, jossa luetaan vielä kirjoja. Elokuvan henkilöt ovat "sattumalta" lukeneet uuden kirjailijan, joka sattuu olemaan vielä lahjakaskin, kirjan. Kirjailija on tietenkin Martinin uusi rakastaja. Ja sitten ne kutsut, kuin "Harold Pinterin Syntymäpäiväkutsut (1958)", jonka teemana on tarkastella ihmistä hänen yksinäisyydestään ja voimattomuudessaan. Se on myös Passagen näkökulma, vaaniva yksinäisyys. Kutsuja ei lopulta yllätys kyllä tule, sillä elokuvaohjaaja ei päästä naisen haluamaa seuraleikkiä sen pitemmälle itsekkyyttään, mutta aito epäitsekkyys pystyy mihin tahansa sellaiseen, mihin vain ryhtyy.

Negatiivisestä kritiikistäni (oikea kritiikki on aina valitettavasti negatiivista, hymistelyt ja perseennuolemiset voi auliisti jättää pulleille keskustassa asuville rikkaille tytöille) huolimatta elokuva on katsomisen arvoinen, sillä olen aina ylpeä homoelokuvien kaikista homotyöntekijöistä, ja siitä mitä he ovat saaneet aikaan. Myös Ben Wishawia olen aina fanittanut Herra Paddingtoniin asti. Huomatkaa, että vaatetuksella, huonekaluilla ja kuvatuilla interiööreillä on tässä elokuvassa paljon merkitystä. Väittäisin että se on Pedro Almodovarin nostaman riman ansiota. Pedron elokuvien visauaalinen loistokkuus kun on nimittäin vertaansa vailla.

Mistä elokuva oikein kertoo? Erosta vai eroaikeista? Onko sitten elokuvan pääpari eroamassa vai onko avioliittokriisi vain intohimon päivittämistä keskinäisellä valtapelillä, jossa avioliiton kiristämää narua hieman höllennetään ja annetaan muuten luisua vapaasti? Pitkin elokuvaa on vihjeitä kaipuusta, anteeksiantamisen mahdollisuudesta ja katumisesta siitä, tuliko tehtyä hätiköity eromamispäätös. Elokuvan seksikohtaukset ovat pitkiä, mutta häveliäitä Suomi-filmien tapaan. Itse välineitä ei juuri näytetä, vaan kamera kuvaa nussivaa homoparia takaapäin, ikään kuin varmistaen, että elokuvan voi näyttää myös lapsille.

Ranskassa kaikki asiat on mahdollista riitauttaa ja käydä kovaa kissanhännänvetoa eli dialektista taistelua siitä, mikä on oikein tai väärin. Agathan vanhempien pikkuporvarillisuus ja ennakkoluulot tuovat mieleen aina porvariston hillityn olemuksen alta paljastuvan tunkkaisen ajattelun ja machomaailman käsityksen oikeassa olemisesta vain siksi, että he työntävät munan pilluun ja heidän mielestään kaikkien muidenkin pitäisi tehdä niin. Agatheen vanhempien vihasanoma on piilotettu huoleen Agatheen ja Tomasin lapsen tulevaisuudesta, kohtaus kuvaa hyvin tuhansien samanlaisten HLBTQ-ihmisten ahdinkoa samasta asiasta.

Itse asiassa tätä vertan elokuva ehkä tehtiin: näytettiin Tomasin reaktio, joka on ainoa oikea ratkaisu tässä ahdistavassa tilanteessa (ja tilassa, sillä Agathe on raskaana homolle) näyttääkseen, kuinka tärkeä oikeus on olla oma itsensä ja ajtella sekä tehdä autonimisesta mitä haluaa muista riippumatta: nouseminen tuolilta ja uhkaava häipyminen koko talosta, se nimittäin paljastaa ikävästi viimeistään vanhempien likaiset tempput. Ällö kohtaus ja muistutus näin Pridekuun aikana sille, ettei ihmisoikeustyö seksuaalisten vähemmistöjen puolesta ole ollut vielä 2020-luvullakaan kuin vain pieni näennäinen pintaraapaisu. 

Homolle katsoa tätä elokuvaa, on tietenkin koskettavaa, sillä se liippaa niin läheltä todennäköisesti jokaista tuntevaa homoa. Elokuvan heinoin kuvaus on Tomasin rakkaudennälkä ja ymmärrys itsestään sekä avoin tunnustuksellisuus (Tomas on sittenkin vain hieman sekaisin eroottisessa mielenlaadussaan ja hyvä jätkä). Se herää vasta kriisin myötä, kun eroamassa ollut pari keskustelee asiasta kesken yötä: "Sanoit aina haluavasi lapsen. Nyt se on mahdollista. Nyt voimme tehdä sen (Minkä, kysyy Martin). Perustaa perheen. (Luulin, että rakastat häntä). Pystyn rakastamaan vain miestä. Rakastan sinua. Älä jätä minua."

Onko elokuva siis opetuselokuva? Ehkä ei, sillä sillä on taiteellisiakin ansioita, ja Whishaw tekee satuttavan hienon ja vähäeleisen roolin avioliittokriisin kärsijänä ja ymmärtävänä anteeksiantajana. Puhumattakaan hänen miestään näyttelevä Franz Rogowsk, jonka hienovarainen näyttelijäntyö on vakuuttavaa ja sydämmet sulattavaa. Elokuva muistuttaa myös siitä, ettei kannata, eikä tarvitse, olla ahdistavan biologisen perheensä kanssa, jos ei sitä tahdo eikä siedä typeriä vanhempiaan, vaan sen uusperheen kanssa, jonka on ystävistään ympärilleen sosiaaliseksi seurusteluturvarenkaakseen elämänsä aikana kovalla työllä luonnut. 

Lopussa on ovelasti näppärä kohtaus, missä raotetaan katsojalle homoseksualismin ydintä, se kun ei ole aina pelkkää panemista tai "sateenkaarevilla" riekkumista sulat perseessä demonstroimassa homouttaan. Sielunveljeys ja yhteinen pikkumainen leikkisyys sitoo elokuvan homoparia. Martinin ja Tomasin homostelu on kiihkeää poikamaista telmimistä. Se on sellaista leikkiä, johon naisella ei ole koskaan todellista avainta ja pääsyä, sillä seksissä naisen kanssa on aina lopulta kysymys vallasta ja teeskentelystä. Vierashuoneessa levoton Agathee kuuntelee kateellisena ja kärsien poikien rakastelusta.

Kun Agathee menee pariksi päiväksi vahempiensa luokse maaseudulle tekemään aborttia, josta Martin ei tiedä mitään, kaiken hirviömäisen pahan, nälvimisen ja syyttelyn takana oleva Agatheen petolintumainen äiti kehottaa häntä päättämään suhteen ja vastaa töykeästi puhelimeen Tomakselle abortin jälkeen, ettei Agathee ole nyt kunnossa ja jaksa puhua Tomaksen kanssa. Agathee on tarinan ristiitaisin henkilö. Miksi hän ihastui Tomakseen? Siksikö, että Tomas on nousukiidossa urallaan oleva elokuvaohjaaja? Miksi hän on niin vaivaantunut ja varuillaan koko ajan. Onko tämä hänelle vain peliä ja tapa olla utelias?  

Martin tunnustaa olevansa onneton parisuhteessaan. Hän haluaa palata Ahmadin luokse, joka on hänestä fiksu. Sillä hän haluaa satuttaa impulsiivista elokuvaohjaaja, joka on poukkoiluissaan ja ailahteluissaan sekava, turvaton ja hullu. Päähänpisto homona nussia naisen kanssa ja saada vielä lapsi, ja väittää että se on heille, jotta he voisivat perustaa perheen, vaikka ei voi rakastaa naista tai olla hänen kanssaan, koska rakastaa toista miestä, jonka kanssa ei voi olla, koska tämä on onneton suhteen hiljaisena ja alistettuna puolena, kärsii ja kaipaa levollisuutta, on vähintäänkin outo, ja tekee elokuvasta myös oudon ja melko erilaisen. 

Lopuksi alkaa välien selvittely, soutamisen ja huopaamisen aika on ohi. Martin saa itsestään rutistettua ulos inhon Tomasia kohtaan, joka menee taas raiteiltaan ja yrittää palata Agatheen siipien alle. Päättömät surusilmäisen ja toivonsa menettäneen Tomaksen polkupyöräajot Pariisissa kuvaavat hänen päämärättömyyttään ja yksin podettua tuskaisuutta. Elokuva loppuu siihen kun Tomasin eteensä tuijottamaan jäänyt pää jähmettyy punaiseen väriin. Tulkitkoon sen kuka miten haluaa, mutta kyseessä on selvästi ajateltuna verenpuna. Elokuva on yllättävän hyvä: turhaan Wishaw ei ole homomaailman yksi kirkkaimmista tähdistä.