Tanssiesseet pohtivat suomalaisen tanssin tasoa

Teksti:

Harald Olausen

Aloin tänään suunnitella TANSSIESSEITÄ, joka pohtii suomalaisen nykytanssin tilaa ja valmistuu syksyllä 2021. Alihankintana käytän apuna digivallila.comin toista päätoimittajaa ja kriitikko Eero K.V. Suorsaa, joka perehtyy sekä turkulaiseen tanssiin että Pietarin Mariinsky-teatterin balettitarjontaan sykystä 2020 kevääseen 2021. Tanssiesseet on joukko esseitä, joissa käsitellään suomalaisen nykytanssin ja baletin tilaa. Kyse on esseistä, mahdollisuudesta tarkastella asioita vapaasti ja subjektiivisestikin. Tanssiesseet julkaistaan sekä kirjana että artikkelisarjana www.digivallila.comissa syksyn 2021 aikana. Tarkastelussa on suomalaisen nykytanssin taso, historia, kansallisbaletti verrattuna venäläiseen balettiin ja Viroon sekä Ruotsiin, Uotinen medioiden luomana ilmiönä dominoimassa tanssin julkista kuvaa, tanssikritiikki ja erityisesti Hesarin entisen tanssikriitikko Auli Räsäsen kirjoitukset sekä tanssija Ari Numminen. Tavoitteena on tuoda suomalaiseen tanssikeskusteluun kriittisiä ja oivaltavia ääniä, sekä yhdistää tanssikritiikin kritiikki osaksi yhteiskunnallista keskustelua filosofisella otteella, jonka tavoitteena on tuottaa hyvin perusteltua ja selkeää ajankohtaista tekstiä. Tutkin myös, mikä vaikutus Uotis-myyttiin on ollut Uotisen hyvällä ystävällä ja hengenheimolaisella Jukka O. Miettisellä, joka kirjoitti Uotisesta artikkeleita Helsingin Sanomiin ja kirjankin 80-luvulla.

Tyylilajin pohjana on essee. Kirjoitan Tanssiesseisäni lisäksi Tanssin talosta sekä esimerkkitapauksena suomalaisen tanssin ongelmista ja tasosta turkulaisten Aurinkobaletin ja tanssiteatteri Erin keskinäiset kärhämät, esitykset ja se, mitä heistä medioissa on kirjoitettu. Kysyn myös, miksei teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitoksen esityksistä kirjoitettu valtamedioissa? Pureudun suomalaisen nykytanssin ja baletin muihinkin suuriin nimiin, kuten mm. Marjo Kuuselaan, Alpo Aaltokoskeen sekä vuoden 2021 keväällä uusiin tekijöihin kierrellessäni katsomassa suomalaista nykytanssia.

Uotinen on kiinnostava ja taustani takia. Olen aatehistoriaa ja estetiikka opiskellut toimittaja, joka on toiminut sekä kulttuuritoimittajana että kriitikkona ja erikoistunut retoriikkaan ja sekä valheen että julkisuuden tutkimiseen esseissäni. Veikö Uotinen kaiken huomion nykytanssilta ja miten se vaikutti alan kenttään? Vertaan myös Uotisen Diiva-esityksen minä- ja naiskuvaa tanssija Ari Nummisen Herttarouva-esitykseen ja pohdin sitä, miksi Uotinen löi itsensä läpi julkisuudessa mutta Numminen ei. Entä millainen on Uotisen köykäiseksi sanottu naiskuva vai onko sitä lainkaan? Entä uskalletaanko Suomessa nykytanssissa kyseenalaistaa stereotypioita ja onko erilaisten esiintyjien kirjo riittävän kattava? Entä ovatko baletissa sukupuoliroolit yhä vanhanaikaisia?

Kuka väittää ja miksi suomalaisen nykytanssin tason olevan korkea?

Painotan TANSSIESSEISSÄNI György Lukȧcsin tavoin eroa "todellisen esseen" sekä mielipiteistä usein esseeksi kutsutun kirjoitustyypin välillä. Lukȧcs piti esseen tärkeimpänä piirteenä sitä, että se ei antanut aiheen kahlita kirjoittajansa ajatusseikkailuja. Aiheen johdonmukaista järjestelyä kiinnostavampaa oli ajatuksen vapaa liike: esseetä kirjoitettiin "jonkin" odotuksessa pikemmin kuin valmiin idean ilmaisemiseksi. Luckasin mukaan kaikesta tästä saattoi kasvaa uutta estetiikkaa. Pitää olla ajatusta ja rohkeutta sanoa se, vaikka se ei sattuisikaan miellyttämään tai olemaan se kohteliaan tuttu ja turvallinen. Olen kirjoittanut aiemmin hyvän vastaanoton saaneet "Epätoivon esseet" (Kulttuuriklubi 2017), "Mediaesseet"(Kulttuuriklubi 2018), Ortodoksiesseitä" (Kulttuuriklubi 2019 ja "Norjalaisesseitä" (Kulttuuriklubi 2020).

Kyse ei ole kuitenkaan toisistaan irrallisista esseistä, joiden ainoana aiheena olisi tanssi - näiden esseiden eräs keskeinen tarkoitus on käydä systemaattisesti lävitse suomalaista nykytanssia, ja esittää kriittisiä kysymyksiä siitä onko nykyinen kuva suomalaisen nykytanssin kuvasta todenmukainen. Nämä esseet purkavat vakiintunutta käsitystä suomalaisen nykytanssin korkeasta tasosta analysoimalla historiaa tuon vakiintuneen käsityksen taustalla: ketkä ovat olleet keskeisessä osassa tuon ilmiön taustalla ja käyttäneet valtaa sen luomiseen? Näin tutkimuksella on käytössään mittava määrä aineistoa, joka on korvaamaton apu empiirisessä työssä ja auttaa muodostamaan objektiivisemman kuvan siitä, miten nykytanssia ja balettia on Suomen johtavissa medioissa käsitelty - aikaisempaa tutkimusta ei Suomessa ole tehty ja ote on monitieteellinen johtuen aate- ja historiallisesta taustastani sekä osaamista.

Teatterimuseon tanssiarkistot, tanssin väitöskirjat, Hesari ja Tanssi-lehti

Teoksen historiallisen näkökulman avaamisessa on keskeisessä osassa pitkäjänteinen työskentely Teatteri-museon arkistossa, jossa kirjoittaja käy lävitse laajaa aineistoa kirjoja, videoita, lehtileikkeitä ja erityisesti Teatteri ja Tanssi -lehdessä julkaistujen tanssikritiikkien osalta. Täydentävänä prosessina tässä aineistonkeruussa on Helsingin Sanomien tanssikritiikkien ja tanssia koskevien kirjoitusten kerääminen vuodesta 1990, erityisesti sen ajan johtavan tanssikriitikko Auli Räsäsen sekä tutkia suomalaista tanssia laajemminkin teatterimuseon arkistojen valossa. Otan esseissäni huomioon myös tanssin eri ilmiöistä Helsingin yliopistossa tehdyt väitöskirjat ja niiden sisältämät huomiot (Laakkonen, Kukkonen, Korppi-Tommola) vuosituhannen jälkeen.

Mitä tanssi on?

Kyseessä ei siis ole tiedotusopillinen tai journalistiikan alan tutkimustyö huolimatta materiaalin määrästä, vaan peräti soveltavasta yhteiskuntatieteestä ja filosofiasta. Nämä kaksi jälkimmäistä, soveltava yhteiskuntatiede ja filosofia, antavat mahdollisuuden kahteen olennaiseen tutkimuskysymykseen: mitä tanssi on, ja millaista on hyvä tanssi datan perusteella muodostuvien käsitysten perusteella? Kuitenkaan kyseessä ei ole materiaalia vain analysoiva tai kuvailema tutkimus; Tanssiesseiden tutkimusohjelmassa ja kysymyksenasetteluissa lähdetään liikkeelle myös siitä, että tanssista kirjoittavat kriitikot käyttävät valtaa, ja heidän tuottamansa teksti ei ole arvoneutraalia.

Tutkimus mausta jaa vallasta

Tanssiesseet ei suhtaudu tähän arvoneutraalisti, vaan käsittelee tätä aihetta filosofi Sandra Hardingin objektiivisuuteen kohdistuvaa kritiikkiä soveltaen. Kriitikko ei koskaan toimi objektiivisesti, vaan taustalla näkyvät aina yhteiskunnalliset valtasuhteet. Muutamia tähän liittyviä kysymyksiä: miksi baletti on korkeakulttuuria, mutta street dance ei? Nämä eivät ole koreografiaan, tanssijoiden osaamispotentiaaliin vaan kulutusmieltymyksiin liittyviä kysymyksiä ja valta-asetelmia, mikä tekee Tanssiesseistä myös sosiologi Pierre Bourdieun hengessä tehtyä tutkimusta mausta ja sen vallasta. Entä Miksi Tsaikovski mielletään perinteiseksi mutta John Neumaier ei? Myös tässä on kyse mausta ja vallasta, ja myös näihin kysymyksiin tanssiesseet pureutuu.

Uotisen ihmiskuva

"Teoksessa on mukana vain miestanssijoita, sillä heidän avullaan pystyy ilmaisemaan ihmisen painovoimaa" Tällä Jorma Uotisen sitaatilla Kansallis­ooppera ja -baletti mainosti Uotisen Jord-teosta Instagram-tarinassaan. Teos on kantaesitetty vuonna 2006 ja Kansallisbaletin ohjelmistossa se on ollut vuonna 2016. Esitys on katsottavissa Kansallisoopperan ja -baletin verkkosivuilta. Analysoin esitystä Uotisen aiempien esitysten liikekieleen vertaamalla, ja mitä hän yrittää teoksellaan katsojille viestittää. Kysyn myös, millainen on Uotisen ihmiskuva? Hänen ohutta naiskuvaansa kritisoitiin Tanssi-lehdessä jo 90-luvulla. Analysoin myös hänen puheitaan. Esimerkiksi Jordin ollessa Kansallisbaletin ohjelmistossa Uotinen kaavaili MTV3:n haastattelussa seuraavaa mahdollista teosta. Teoksen nimi olisi Air ja se olisi "hyvin läpinäkyvä ja kristallinen". Siinä olisi mukana ainoastaan naistanssijoita "Sillä hehän ilmaisevat hyvin läpinäkyvyyttä."

Uotinen mediapersoonana

Kuten taidehistorioitsija Svetlana Alpers näytti kohua ja vihaa herättäneessä Rembrandt-tutkimuksessaan, niin Tanssiesseet käyttää osaltaan samoja keinoja, näyttäen että Uotista ympäröi ajatus siitä, että ilmiön nimeltä Jorma Uotinen on luonut vain Jorma Uotinen. Kuten Alpers Rembrandtia ja joukkoa muita hollantilaisia mestareita analysoivissa tutkimuksissaan on osoittanut, ei yksikään taiteellinen nero synny materiaalisessa tyhjiössä. "Neron synnyn" taustalla tarvitaan mesenaatteja, oikeita poliittisia suhteita ja määrättyjä suhteita päättäviin taidekriitikoihin. Tanssiesseet osoittaa, ettei Uotinen ole tämän suhteen poikkeus. Uotisesta on tullut ilmiö, mediapersoona, jonka historiaa ei kuitenkaan yleisesti tunneta. Tanssiesseet dekonstruoi tämän ilmiön, näyttäen miten mediapersoona-Uotinen on syntynyt. Tanssiesseet syventyy myös Uotisen arvoitukselliseen julkisuuskuvaan, vastaten kysymykseen siitä miten ja miksi suomalainen tanssi henkilöityy julkisuuskuvassa vain ja ainoastaan Uotiseen. Olen itse kirjoittanut Uotisesta Uutispäivä-Demariin juttuja ja hänen esityksistään kritiikkejä 90-luvun alussa. Idea Tanssiesseisiin tuli, kun huomasin Uotisen naaman raitsikan mainoksessa otsikolla "Uotinen Goes Kekkonen" ja aloin pohtia Uotisen julkisuuskuvaa laajemmin. Uotinen näkyy kaikkialla. Kun menin muutamaa viikkoa myöhemmin kauppakeskus Triplaan, Uotinen esiintyi siellä. Seisahduin kuuntelemaan häntä. Vaikka hän puhuu aina samoja asioita, hän kiehtoo ihmisiä. Miksi?

Kansallisbaletin maton alle lakaistut ongelmat

Parhaillaan Helsingin yliopistossa on käynnissä suuri Kansallisbalettia koskeva tutkimusprojekti. Esseissäni paneudun Kansallisbaletin ongelmiin, joita julkisuudesta olemme saaneet medioista lukea. Suomen Kansallisbaletti on onnistunut pitämään ns. mölyt mahassa ja lakaisemaan suurimmat ongelmansa maton alle. Uotisen nimityksestä 1990 baletin johtoon ja hänen eroonsa johtaneen prosessin jäljiltä talossa on ollut tapa puida ongelmia julkisuudelta piilossa. Millainen aika kansallisbaletilla on ollut tanskalaisjohtajien, erityisesti Kenneth Graven myrskyisän kauden jälkeen? Entä mitä kansallisbaletin limboksi osoittautunut suursatsaus, Suomen sataa vuotta juhlistamaan tehty Graven Kalevamaa kertoo kansallisbaletin arvostelukyvyn pettämisestä ja baletin heikosta tasosta? Miksi näistä asioista ei puhuta avoimesti? Entä mitä nykyohjelma kertoo baletista?

Kansainvälinen ulottuvuus

Matkustan lokakuussa, jos coronatilanne sen suo, Pietariin Svenska Kulturfondenin rahoituksella Suomi-talon kirjailijaresidenssiin, ja tämän matkan eräänä osana on tuottaa materiaalia Tanssiesseisiin. Kiertelen yhdessä assistenttini kriitikko Eero K.V. Suorsan kanssa syksyllä 2020 kevääseen 2021 katsomassa pietarilaisten balettiseurueiden, sekä perinteisten tuotantotalojen kuten Mariinsky-teatterin esityksiä, että myös Yacobson-baletin näytöksiä muutamia mainitakseni. Sen lisäksi käyn katsomassa balettia mm. Virossa Estonia-teatterissa sekä Tukholman tanssintalossa ja Cullberg-baletissa. Nämä antavat arvokasta lisämateriaalia suhteessa vertailuun suomalaiseen tanssiin kolmelta erilaiselta näkökulmalta: a) kuinka paljon suomalainen klassinen baletti ammentaa venäläisestä perinteestä niin tekniikan kuin koreografian tasolla b) pyrkivätkö suomalaiset eivät vain ammentamaan, vaan suorastaan kopioimaan? c) mikä on suomalaisen tanssin taso verrattuna Viroon ja Ruotsiin?

Tanssiesseiden kannen kuva

On julkaistu vuonna 1992 Jorma Hyvösen päätoimittamassa TANSSI-lehdessä juttuni yhteydessä, minkä tein tanskalaisesta nykytanssista. Kuva on otettu Tanskan kuningattaren Margareetha II:sen aitiosta Tanskan kuninkallisessa baletissa Bournoville-balettifestivaalien aikaan samana vuonna 1992. Kuvan toinen henkilö on Norjan kuninkaallisen baletin tiedotuspäällikkö.