Tässä kirjassa olisi ollut ehkä ainesta…
Teksti Harald Olausen
On suuri vahinko, että meillä ei ole Hollywoodin pimeistä puolista kunnollista tutkimusta tai elokuvaa, kuten Nicholas Hytnerin Artur Millerin näytelmään pohjautuva Noitavaino (1996), jossa kriittisesti ruodittaisiin paljastavasti kulissien takaista raadollista Hollywoodin sairasta valtapeliä ja raastavia intohimoja, mitä viihdyttämisen taustalla näkymättömän ison rahan käden ohjauksessa piilee. Sellaisella olisi kova tarve myös elokuvamaa Suomessa, missä suuren yleisön elokuvamaku on tänään yhä kritiikittömämpänä hollywoodilaisempi suurten aivottomien viihdemössöpläjäysten nautiskelua varten ohjailtuna ja johdettuna.
Tätä tarvetta ei korjaa unelmatehtaan tyyntä pintaa peilaava Kirpi Uimosen Työpaikkana Hollywood (Docendo, 2024). Kirjassa kun kerrotaan mm. se, ettei hän ollut ainoa, joka kärsi korkeiden korkojen viheliäisestä piinasta punaisella matolla. Kirja vahvistaa myyttistä ja romanttista kuvaamme Hollywoodista samalla tavalla, kuin lapsille myydään onnen autuuden ihanuutta Disneyn Kultaisen elokuvakirjan (Tammi, 2024) sivuilla suloisten ja värikkäiden hahmojen avulla. Kirjan rasittava juoruilu alkaa siitä, kun Kirpi kertoo ostaneensa violetin puvun kuukautta ennen Golden Globe-gaalaa. Iltalaukkukin löytyi viikkoa ennen h-hetkeä.
Työpaikkana Hollywood-kirja on täynnä jonninjoutavia ja pinnallisia tarinoita yleisöä suurella rahalla huijaavan tähtikulti takaa. Mutta jos se olisi uskaltanut kyseenalaistaa että kysellä kiperiä asioita ja epäillä enemmän kaikkea näkemäänsä, sillä olisi ollut oikeutuksensa ja paikkansa ehkä jopa elokuvakirjallisuudessa: "Ihailin naisten asuvalintoja. Aiempina vuosina katsoessani gaaloja televisiosta ihmettelin, miksi näyttelijöiltä kysyttiin aina heidän iltapukuvalinnoistaan. Kenen vaatesuunnittelijan luomukseen he olivat pukeutuneet? Nyt olin jo ymmärtänyt, että punaisella matolla tähtien piti loistaa, samoin tietysti heidän asujensa."
Nyt hän on yhtä ohiampuvan pihalla elokuvasta kuin iltapäivälehtien tyhjänpäiväiset tähtijutut. Kirpiä ei kiinnostaa niinkään itse elokuvien sisältö kuin sen kuoret ja kaikki se säihke ja loisto, mikä siihen myynninedistämiseksi yhä edelleenkin liitetään Hollywoodissa. Näin hän asemoi itsensä aivottoman markkinahintaisen pintajuornalismin todistajaksi laimeana Hedda Hopper-kopiona. Mutta mikä kamalinta, hän namedroppaa läpi elämänsä kuuluisuuksilla. Yllättäen hän puhuukin pitkään vain omasta erinomaisuudestaan, ja paljastaa olevansa Seura-lehden hengenheimolainen, ihan kuten kirjakin, mikä on sujuvasti kirjoitettu.
Se on kuin viihdelehden jatkokertomus vailla syvyyttä tai näkökulmaa, ja tarjoaa nimenomaan Hollywoodin tähtikultista – ja näyttelijöistä kiinnostuneelle helpon lukuhetken sulatella juoruja, mikä lieneekin valitettavasti kirjan varsinainen tarkoitus. Kirpi kertoo olleensa innoissaan, kun kustantaja ehdotti hänelle tämän kirjan tekemistä. Hän oli aina halunnut kirjoittaa kirjan. Tosin hän kuvitteli itsensä tehtailemaan rikosromaaneja, joten laji olisi ollut väärä, ellei hän olisi valinnut itsensä kirjan pääosaan, koska uskoo sen kiinnostavan suurta yleisöä, ehtihän Kirpi työskennellä "Hollywoodin maailmantähtien" parissa sentään yli 20 vuotta.
Jäsenyys Hollywood Foreign Press Association -toimittajajärjestössä vuonna 2011 avasi hänelle ovet Golden Globe -gaalaan sekä tekemään päivittäin läheistä yhteistyötä eri studioiden kanssa. Vuosikymmen myöhemmin se vei hänet omien sanojensa mukaan "uransa pahimpaan kriisiin ja tähtitehtaan boikottilistalle". Kirpi oli ammatikseen Hollywoodin tähdistä kirjoittava, ja Yhdysvalloissa asuva suomalaistoimittaja, joka poseeraa kotisivuillaan viihdetoimittajien tapaan lehdistötilaisuuksien jälkeen suurten tähtien kanssa vakuuttavuutta saadakseen. Kuvat kun ovat kuin egosentrisen teinitytön päiväkirjasta lainattuja.
Jos hän olisi ollut tosissaan tai tutkinut ohi viihdejournalistisen tarinoinnin kirjassaan kuvaamiaan asioita ja henkilöitä, siinä olisi ollut paljon luettavaa ja siitä opittavaa. Nyt tulos on lähinnä vaivaannuttava. Miksi hän kirjoitti kirjansa näin?Tällaiset omakohtaiset tilitykset myyvät. Ne ovat iltapäivälehdistä seuraavalla tasolla siinä aikakauslehtijournalismin ja mtv:n mainosmaailman välissä. Luvut Perintönä kiinnostus elokuviin ja Boheemi kotikasvatus puhuvat omaa egomaanikkojen äidinkieltä. Kirjassa olisi ollut ehkä ainesta, jos se olisi kaivanut pintaa syvemmältä unelmatehtaan ojista etsien ongelmien syitä esim. luvussa Hollywood lakossa.