Tätä kirjaa oli vaikea lukea
Teksti Harald Olausen
"Ilta hämärtää. Koivut ikkunani ulkopuolella ovat paksussa huurteessa, ja tuulen henki huojuttaa hiljaa niiden valkoisia oksia. On syvä rauha ja hiljaisuus. Viereisestä huoneesta kuuluu yksinäisen keinutuolin natinaa, muuten ei napsahdustakaan koko talossa."
- Ester Ståhlberg: Sunnuntai (WSOY 1920).
Presidentinpuoliso Ester Ståhlbergin kirja Sunnuntai-kirjan viehätys piilee avoimuudessa ja suorapuheisuudessa sen ajan pömpöösiä yhteiskuntaa ja ylvistelevää tekopyhyyttä vastaan niin yksilö kuin yleisemmälläkin tasolla. Kirjan vanahtava suomi on kauniin runollista ja mukaansatempaavaa. Mutta mikä parasta, se on täyttä totta ja samalla rehellistä; Ståhlberg on luonut kirjassaan proustamaisen muistelevan tajunnan, missä pääosassa ovat äidin ja kuolleen lapsen yhteiset muistot äidin kaipauksen äänellä kuvitettuna.
Esterin suurmenestyksen saanut romaani Sunnuntai on valtiotieteen tohtori ja dosentti Marjaliisa Hentilän mukaan kertomus siitä, kuinka perhe voi rakastaa lasta, vaikka se ei olisi samaa verta. Ståhlberg käsittelee romaanissa koskettavasti 16-vuotiaana kuolleen adoptiopoikansa Eeron poismenoa. Kirjan tekee erityisen koskettavaksi se, että kirjailija keskustelee läpi kirjan kuolleen poikansa kanssa. Romaani on lämmin ja liikuttava kertomus äidin ja pojan suhteesta. Perheeseen hankitaan ottolapsi, joka kasvaa rakkauden ja hellyyden keskellä.
Esterille kyse oli enemmästäkin kuin vain muutaman ihmiskohtalon pelastamisesta. Hän oli toiminut jo aiemmin aktiivisesti lastensuojelutyössä suunnitellen mm. oman lastenkotinsa perustamiseksi. Marjaliisa Hentilän mukaan esimerkiksi Esterin perustama Koteja Kodittomille Lapsille tähtäsi rakastavien vanhempien löytämiseen eikä lapsen työvoiman hyväksikäyttöön. Ester oli esimerkillinen siinä, että hän toi esille hyvin tulevan väestönosan velvollisuutta ottaa orpoja koteihinsa ja rakastaa heitä. Hän itse oli kahden lapsen kasvatusäiti.
Kirja alkaa sillä, kun isä ja äiti eivät lakkaa muistelemasta rakasta poikaansa. Rakas poika on kuollut ja jäljellä ovat vain yhteiset hetket ja niiden muisteleminen heidän murheellisten sydämiensä lohdutukseksi. Pojan kuolema muutti äkillisesti kaikki heidän elämässään. Se on nyt äänetön ja elämän kulku kirjailijan sanoin kuin pysähtynyt. Sunnuntaisin he katselevat lohdutuksekseen pojan valokuvia ja lukevat hänen kirjoittamiaan kirjeitä yhdessä kaihomielisinä. Talo on ollut poikaa täynnä, ja jokainen soppi ja esine on kertonut hänestä. Tuulen suhinakin tuntuu erilaiselta kuin ennen ja junan vihellys kuin toisesta, heille vieraasta maasta.
"Olen joskus tarkkanut isää, kun hän siinä kumarassa istuu sinun kirjeesi hyppysissään. Olen tarkannut hänen raukeata ilmettänsä, hänen laihtuneita kasvojaan. Hän ei saa öisin unta. Hänen kätensä ovat entistä kalpeammat, hänen huulensa väräjävät, kun hän kuvaasi katselee. ja kun luen kirjeistäsi jonkun kuvauksen entisestä kesäelämästämme tai mistä tahansa, mihin mielesi on ollut kiintynyt, sulkee hän silmänsä ja hänen rinnastaan nousee raskas huokaus ikään kuin jostain syvältä, hänen olemuksensa pohjimmaisesta pohjukasta."
Paikka paikoin kirjan surumielisyys riistäytyy käsistä. Tuntuu siltä, kuin koskisi fyysisenä myötätunnonkipuna lukijan haavoittuneeseen sydämeen, kun Ester olisi halunnut tietää lähemmin, mitä Yrjö-poika oli muistellut.
"Ajattelitko auringonnousua Kolilla sumujen hälvetessä? Vai juolahtiko sinulle mieleen jokin hupaisa kohtaus vaelluspäiviltäsi - ilmestyit äkkiä vieraan pikkukaupungin kaduille - tai saavuit tuttaviin taloihin ja ystävien kesäasuntoihin heitä tulollasi hämmästyttämään. Siinä oli pitkä koko pitkä kuvasarja värikkäitä kuumekuvia todellisuuden pohjalla."
Kuvaelma on kauhea ja pelkoa herättävä. Ester kuvittelee Yrjön kuumekuvissa tunteneen kasvoillaan lämpimän tuulehengen, joka rannasta toi mukanaan apilaan tuoksua. Yhtäkkiä hän tajuaa pojan olevan kaukana elämästä ja laskee kätensä hänen vuoteelleen houkutellakseen, kuten hän suruaan ja kaipuutaan nimittää, pojan takaisin epämääräisestä kaukaisuudestaan, lupailemalla hänelle kaikenlaista, joita uskoo pojan haluavan. Äidin suureksi suruksi poika ei ollut houkuteltavana enää takaisin elämään.
Kirja sisältää henkilökohtaisen tunnustuksellisuuden lisäksi tärkeän inhimillisyyden sanoman. Ihminen on luotu elämään toisia ihmisiä varten (ihminen ei voi eikä saa olla toiselle ihmiselle susi, jos aikoo varjella ja puolustaa haurasta elämää) ja suojelemaan toinen toisiaan yhdessä kaikkea pahaa vastaan, oli se sitten naamioitunut jonkun poliittisen puolueen tai uskonnon kaapuun. Toiseksi ihmisten elämässä on tärkeää vain rakkaus. Rakkaus on myös empatiaa ja välittämistä muita kanssaihmisiään kohtaan, ja erityisesti niistä ihmisistä, jotka joutuvat kamppailemaan ylitsepääsemättömiä esteitä vastaan ja ovat häviämäsillään.
Sunnuntai-kirja kehottaa antamansa esimerkin voimalla
ihmisiä rakastamaan yli rajojen ja ymmärtävän, miten tärkeää on tarjota
haavoittuneille suojaa ja huolenpitoa. Se on ihmisyyden mitta. Me emme voi olla
välinpitämättömiä siitä, mitä naapurissa tapahtuu varsinkin, jos se on pahaa ja
elämää tuhoavaa.
Siinä on se ihmisten keskinäinen vastuu toisistaan, joka koskee meitä kaikkia, eikä siihen ole olemassa mitään poikkeuksia tai esimerkiksi selityksiä sairaanhoitaja Sari Sarkomaan (kok.) julkein sanoin siitä, miten ihmisten pitää opetella tulemaan toimeen 20 eurolla viikko ruoka-ostoksissaan. Meidän on toimittava aina silloin kun hätä on suuri, ja yritettävä parantaa maailmaa paremmaksi paikaksi elää jatkuvasti siitäkin huolimatta, että tehtävä on vaikea ja tuntuu aina välillä melkein mahdottomalta.
Luin kirjan ahmien ja suurella mielenkiinnolla, mutta silti pitää tunnustaa, että kirjaa oli myös vaikea lukea - se oli liian henkilökohtainen ja tuli iholle. Kuvittelin ettei asia enää sen kummemmin minua vaivaisia, mutta tunnustan nyt kirjan luettuani, että meillä jokaisella on omat tummat varjot syvällä sisimmissämme vaanimassa meitä ja ne tekevät kipeeä, kun ne nousevat pintaan.
Kirjaa ei ollut vaikeaa lukea siksi, että siinä olisi
ollut jotain ikävää tai haavoittavaa, vaan juuri siksi että se oli niin täynnä
sydämellistä ja oikeamielistä rakkautta, ymmärrystä, kaipuuta ja inhimillistä
elämää siihen kuuluvine yllätyksineen ja traagisuuksineen kuin keskiajan
ritariromaaneissa.
Kirjan lukee samalla tunnekuohulla, kuin Klaus Härön Äideistä parhain (2015) elokuvakin, kyyneleet silmissä ja pala
kurkussa molempien taideteoksen sisältämän suuren äidinrakkauden ja inhimillisen ymmärryksen ansiosta. Sunnuntai-romaanin lukeminen oli siis erityisen tunteikasta ja
vaikeaa minulle. Muistan miten lapsena en toivonut mitään muuta niin suuresti kuin
omia vanhempia orpona lastenkodissa.
Edelleenkin haikailen tuntemattomaksi jääneen isän perään. Vaikeinta minulle lapsuudessa olivat isän- ja äitienpäivien kunniaksi koulussa määrätyt tehtävät valmistaa kortti. En ole ihan orpo. Äitini sairastumisen jälkeen, hän joutui luopumaan minusta ja tekemään kauhistuttavan valinnan, joko palaamaan takaisin Tanskaan ja unohtamaan minut, tai jäämään Suomeen, josta hän ei pitänyt ja jonka kieltä hän ei oppinut, kun ei halunnutkaan. Tai jos olisin syntynyt kaksi viikkoa aikaisemmin Amsterdamissa, missä äitini silloin eli, olisin nyt hollantilainen.
Äiti päätti jäädä Suomeen ja lastensuojeluviranomaiset
tekivät kompromissin suhteeni. Äitini sai jatkaa olemassaoloaan elämässäni
rajoitetussa määrin (mihin kuului tapaamisia, kirjeitä ja keskusteluja), mutta
muuten kuuluin heille ja heidän etsimilleen vaihtuville kasvattivanhemmille.
Muistan aina sairaan äitini sanat kuin eväänä elämää varten ja muistutukseksi
sen hetkessä häviävästä arvosta ja sattumanvaraisuuden oikullisesta luonteesta:
Tärkeintä on se, että sinä olet terve. Hän sanoi jäävänsä Suomeen takiani,
etten olisi niin yksin vaikkei hän voinutkaan olla arjessa kanssani.
Ja niin
ymmärsin minuakin suojelevan rakkauksista voimakkaimman, äidinrakkauden. En
ollut siis yksin ja hylättynä maailmassa Klaus Härön Äideistä parhaimman
elokuvan päähenkilön tapaan. Samaa koki Ståhlbergien nuorena kuollut poika Yrjö ja eli varmasti hyvän elämän sen jälkeen kun hänet pelastettiin elämälle ottopoikana perheeseen.
Miten oma kohtaloni? Kuusikymmentäluvun moralismi ja säädökset olivat kaukana
nykyisistä. Myös kansallisvaltioiden rajat olivat vaikeasti ylitettävissä, kun
kyse oli lapsen adoptiosta vaikka vain sukulaisilleen muihin maihin ja siksi en päässyt adoptiolapseksi Tanskaan. Olin
kuitenkin Suomessa kahdessa perheessä kasvattilapsena. Ensimmäisessä minulla oli kuin
muistutuksena äidinkielestäni tanskasta, jota en saanut puhua, kun en sitä juurikaan osannut, ruotsinkielinen kasvatusäiti.
Toisessa perheessä, uskovaisessa, elin
onnellisena yltäkylläisyyden keskellä ja hemmoteltuna kuin pikkuprinssi.
Perheen äiti soitti minulle usein levyltä kiitollisena siitä, että he saivat
minut Jukka Kuoppamäen tunteikasta kappaletta Pieni mies (1971), jonka osaan vieläkin
ulkoa, ja minkä ääressä herkistyn yhä edelleenkin samalla tavalla kuin
aikoinaan silloisen kasvattiäitini kanssa levyä yhdessä kuullessamme.
Pieni mies
sinä naurat aina niin unohdu et kyyneliin sua kauan odotin sinut viimein omistinPieni mies
sinun katson kasvavan näen päivän koittavan jolloin seuraani sut saan rinnalleni kulkemaanPieni mies
sitä vielä tiedä et miten paljon merkitset olet tärkein päällä maan maailmain saat kukkimaanPieni mies
sinun katson kasvavan näen päivän koittavan jolloin jatkat työtä mun jätän kaiken käsiis sunPieni mies
kun sä kerran vanhenet silloin yksin ole et omat pojat sulla on tiedät mitä onni onPieni mies
sinun katson kasvavan näen koittavan jolloin suuri olet niin kasvat isän haaveisiin.Kasvattiäitini oli yhtä kiitollinen minusta kuin, mitä luulen Esterin olleen aikanaan omasta PIENESTÄ MIEHESTÄÄN. Lämminsydämisten vanhempien, jotka eivät voi saada omaa lasta, kaipuu ja rakkaus adoptiolapseen taitaa olla kaikkialla yhtä voimakas. Koin kirjaa lukiessani Esterin kuin omaksi kasvattiäidikseni, ja siksi jaoin mielessäni kernaasti hänen kokemuksensa ja tuntemuksensa, ihan kuin hän olisi kirjoittanut minulle ja pitänyt minua Yrjö-poikanaan.
Tämän voimakkaan tunnelatauksen omaavan kirjan lukeminen on varmasti tavallliselle lukijalle, saati sitten orvolle (ei Petterille tietenkään, sehän kieltää sanan orpo kun häpeää sitä ja on mieluummin fiinisti taivutettuna vastoin kielioppisääntöjä genetiivimuoto mikä nyt haluaa olla...ORVON) yhtä katharttista kuin sen kirjoittaminen on ollut surulliselle äidille ja isälle taustalla. Mutta samalla vanhempien hirveä suru melkein kirjaimellisesti kuolla Yrjön mukana päästäkseen näkemään hänet, musertaa lukijan lohduttomuudellaan. On kuitenkin hyvä muistaa, että Ståhlbergit selvisivät tästä tragediasta, ja jatkoivat siipirikkoinakin elämäänsä muita orpoja auttaen sekä yksityisellä että yhteiskunnallisella tasolla, ja siksi heitä voisikin kutsua omassa rakkaudessaan Yrjöönsä jälkikäteen myös muiden suomalaisorpojen suojelijoiksi.
"Isä on tähän asti katsonut vain siihen raollaan olevaan oveen, jonka taakse katosit, ja siihen valonsäteeseen, jonka jälkeesi jätit. Joskus tuntuu kuin hänkin olisi nähnyt jotakin sen oven takana häämöttävän ja saanut sen hivuttavan ikävän. Sinuako hän niin katkerasti kaipaa? Sinuako, Yrjö? Vai olisiko hänkin valmis. En tahdo ajatella sitä ajatusta loppuun asti. Hän on tänään kansamme muistellut kaikki yhteiset muistomme ja hänen kiikkustuolinsa jalas on pysähtynyt. Hänen otsansa vaot ovat silenneet ja hänen silmäinsä ilme on käynyt eloisammaksi. Hänen sydämensä taakka on tänä rauhaisana sunnuntai-iltana keventynyt. Katso, hän ottaa kätensä pois silmiltään ja hymyilee meille. Ja talossa on niin äänetöntä, ettei kuulu hiiskahdustakaan. Lampun valossa näemme huurteisten oksien tuskin huomattavasti horjuvan ikkunaimme edessä".