Tavataan tien päällä taivaassa!

Teksti Harald Olausen

On erityisen hyvä, että Nomadlandin tapaisia elokuvia tehdään ja vielä palkitaan elokuvamaailman korkeimmilla kunnianosoituksilla. On myös hyvä asia se, että hyvinvoiva elokuvissa käyvä koulutettu keskiluokka näkee sekä erilaisista lähtökohdista kuvatun että erilaista elämäntapaa markkinoivan elokuvan kuin suorana tajuntaansa kohdennettuna täsmäherätyspommina. Mutta entä sitten kun elokuva on ohitse? Herättikö se muuta kuin uinuvan omatunnon antamaan muutaman roposen spektaakkeliyhteiskunnan huomenna mieliimme piirtämiä uhkia vastaan, jotka ovat usein vain Greenpeacen tavoin ilmaan heitettyjä tehottomuuksia sekä yhtä tyhjän kanssa esiintymisiä ilman todellisia toimia paremman maailman puolesta? Näin ei ole tarkoituskaan. Mutta jotain elokuvasta puuttui, vaikka pääosanesittäjä onnistui elämään irallisena kaikista niistä pakkopaidoista, jotka vaanivat koko ajan hänen ympärillään.

Nomadlandissa kuvataan suureksi irtautumiseksi kutsuttua prosessia tavallisen, asioihin voimattomana katsovan ihmisen näkökulmasta, jossa vanhat horisontit murtuvat ja luhistuvat teollistumisen, kaupungistumisen ja nykyaikaistumisen tieltä. Kaiken tyhjyyden yllä lepää lohduttomuus, järjettömyys ja suurena pilana ihmisten yhteinen krapula siitä, mitä tulikaan tehtyä ja kenen laskuun kuin absurdi vitsi, johon kukaan ei osaa sanoa mitään järkytykseltään, koska siitä on tullut totta ihmisten hävittyä ja kadotessa kuka mihinkin näkymättömiin. Nomadlandia kuvaa turhauttavaa aikaa sen jälkeen kun suuri tarina ja selitysmallit unohdettiin. Entinen järjen ja rationaliteettien varaan rakentuva moderni yhteiskunta oli täynnä yhteisiä, - tai niin meille uskoteltiin - mielikuvituksia, jotka siitä huolimatta, että ne nojasivat vanhentuneeseen romantiikkaan takasivat ihmisille turvan ja sen tärkeän yhteisöllisyyden, jossa ihmisyys maanpäällä täyttyi mallikkaasti: olla olemassa orjamaisesti Chaplinin Nykyaika-elokuvan tavoin hullussa maailmassa osana konetta, ja osin koneeksi muuttuneena kertomuksena sekä kertomassa siitä tarinoita toisilleen.

Näitä sosiaalisia mielikuvituksia hallitsivat yhteenkuuluvuuden tunteet, ajatukset yhteisestä kohtalosta, pitkä historialliset jatkumot historian hämärästä nykypäivään sekä kokemukset aidosta ihmisen välisestä yhteydestä - ei enää. Kaikki on hävinnyt tuhkana tuuleen eikä kukaan tiedä miksi ja minne; ihmsistä on tullut turhia. Mutta mikä pahinta, kadoksissa on myös tavat käyttää sosiaalista mielikuvitusta sekä itsensä että taustaryhmänsä hyväksi. Entisaikojen sosiaalisilla mielikuvituksilla oli yhteistä paljon muutakin kuin vain pitää yhdessä kiinni yhteisistä unelmista; ne pitivät kasassa urheutta suurien kärsimysten keskellä jaksaa jatkaa ihmisyyden projektia. Pelissä oli kokonainen elämä ja kehittyvä sekä luova ihmisyys, musiikki ja runous, omat ikoninsa, suurmiehensä ja -naisensa, sankarinsa ja vihollisensa. Yhtäkkiä kaikki tämä on poissa, kuten elokuvan kokoon lyhistynyt ja tyhjäksi tehtaan lopettamisen jälkeen jäänyt kaupunki, sen ihmiset, tarinat ja tulevaisuus kuin pyyhkäistynä yhdessä hetkessä noin vain muistin ja muistojen mustaan aukkoon. Nomadlandiassa köyhyyttä suvaitaan kuin parantumatonta tautia ja sen katseleminen tekee kipeää. Mutta elokuvan ansiot ovat muualla. Se yhdistää parhaimmillaan ihmisiä ja kertomuksia enemmän kuin erottaa, ja on pahimmillaankin vain köyhien sekä osattomien ihmisten pahan olon ja surun peilinä heijastus amerikkalaisten takapihojen piilossa visusti punaisilta matoilta pidettyyn varjotodellisuuteen.

Siihen elokuvan hyvät mainesanat loppuivat kriittisen tarkastelijan mielessä. Elokuva on tehty maailman heränneen sosiaalisen yhteisvastuun omantunnon kolkuttamisen kunniaksi nuorille maailmanparannusidealisteille, sillä Nomadlandin humanistinen ja salasosiaalipornomaisesti realismin kaapuun itsensä piilottava säälittelevä jenkkivoyerismi ei ole mitään muuta, kuin englantilaisen salonkisosialisti näytelmäkirjailija Georg Bernard Shawn näytelmästä Majuri Barbara lainattua "aitoa epäitsekkyyttä, joka pystyy mihin tahansa", sillä ihan samoin, kuin Shawn näytelmät keskittyivät yhteiskunnallisten epäkohtien paljastamiseen ja osoittamaan taloudellisten vastakohtien synnyttämän vääryyden, elokuvassa näytetään ihmisten onnettomuuksien syiksi kaikenlainen eriarvo Shawn sanoin: "Kun ihmiset ovat oikein köyhiä, heitä on mahdoton auttaa, tunsipa heitä kohtaan kuinka suurta myötätuntoa tahansa."  Se ei ole moite Nomadlandialle, vain toteamus. Nomadlandia on ilman muuta merkkiteos jo siksi, että se jatkaa amerikkalaisten indie-elokuvien ompäisyyttä ja omaperäisyyttä uskalttaa rohkeasti nähdä asiat vain ja ainoastaan omista lähtökohdistaan (mm. Cassavetes ja Coenin veljekset) eikä laskelmoidusti, kuten muut amerikkalaiset elokuvat, jotka uskovat vieläkin psykologisointeihin ja juonen monimutkaisiin kehittelyihin aina elokuvissa esiintyvään symboliikkaa myöten.

Shawn näytelmien köyhät henkilöt vertautuvat asunnottomiin Nomadlandian hahmoihin toisellakin tapaa. Heillä on herkkä ja voimakas sosiaalinen omatunto. Elokuvassa alleviivataan useaan kertaan vapauden aaveen ja pakkotylsistymisen aaveen välistä kisaa, kuin piru olisi liikkeellä esimerkiksi kohtauksessa, jossa käydään keskustelu siitä, miksi ihmisille pitää myydä kalliilla sellaisia unelmia, joihin heillä ei ole varaa. Kyseessä on siis eräänlainen vapauden unelman markkinointielokuva, jolla ei varsinaisesti ole pääosanesittäjiä, vaikka niin voisi luulla, vaan elokuvassa esiintyvät ihmiset toimivat, samoin kuin ohi vilahtavat maisemat, kuin yhtenä suurena antiikin draamojen kuorona toistamassa roviolla harhaoppisena poltetun demonisen saarnaaja Guillermo Savonarolan näkyjä; ylemmyydentuntoinen ihminen, ei varsinkaan sellainen, joka kuvittelee itsestään liikoja, kun joku hänen onnettomassa historiallisessa perhehierarkiassaan on päässyt nousemaan toisten ihmisten niskaan ja pumpannut oman hyvän olonsa alempiensa kustannuksella ja pahana olona, ei ole ihmisyyden onneksi maailmankaikkeuden herra vaan alimmista alimmainen orja (jota odottaa kohtalonjumala Nemesiksen hirmuinen kosto periaatteella, se mikä menee ylös, tulee aina myös jossain vaiheessa alas).

Tarina on matka. Mutta matkustajan osa on aina kiire ja kellon orjuuttaman ajan nöyrä palveleminen, kuten venäläinen dissidenttirunoilija Joseph Brodsky kuvaa kirjassaan "Veden peili" (Tammi 1992): "Jokainen matkailija tuntee tämän pinteen, tämän uupumuksen ja levottomuuden sekoituksen. Silloin tuijottaa aikatauluja ja kellotauluja silmänsä kipeiksi, tutkailee suonikasta marmoria jalkojensa alla, hengittelee sisään ammoniakkia ja vetureiden valuradasta kylminä talvi-iltoina uhkuvaa tympeää lemua." Nomadlandiassa kello on pysähtynyt eikä muulla ajalla kuin menneillä suruilla - asia, mikä yhdistää herkkiä ja tunteellisia nomandlandilaisia - ole juuikaan merkitystä. Siitä tarinan verkkainen tunnelma ja outo viehätys, mikä siinä piilee. Nomadlandia on itsessään aikamatka läpi surujen monien kerrosten ihmisten kärsimysten kautta kuolemaan, missä näemme puhtautta löytyvän vain sekä taivaassa että helvetissä - ei missään keskikerroksessa tavallisten ihmisten kotkotusten keskellä tavoittelemassa sitä, mistä Nomadlandian henkilöt ovat joutuneet luopumaan tai olleet osattomia koko elämänsä.

On toinenkin tärkeä asia, mikä yhdistää Majuri Barbaraa ja Nomadlandia; molempien romanttisten fantasioiden kariseminen, joita he ovat tehneet herätäkseen näkemään kurjuutensa, mutta myös selviytyäkseen kurjuuden keskeltä ihmisinä ihmisten maailmaan. Ihan kaikkea onneksi elokuva ei kerro eikä ole siis kronologinen tai täsmällisen tarkka liikkuessaan ihmisissään ja liikuttaessaan tunteita. Tunnelma on Nomadlandiassa tärkein sekä Shawn tapaan näyttää se, että kun ihmiset muuttuvat, ei syynä yleensä ole jokin uusi piirre heissä itsessään, vaan tajuaminen suhteensa ympäristöön aiemmin olleen väärä. Yleensä herääminen tapahtuu liian myöhään ja edessä on vain lopun alku ja sen kauhistelu. Nomadlandia kertoo näistä ylijäämäihmisistä, joilla ei ole paikkaa mihin mennä eikä olla ihmisiä siinä mielessä, kuin mihin heitä hylkinyt tai heidän hylkimänsä muovinmakuinen pepsodenthymyn kruunaama amerikkalainen (irvistys)unelma on yrittänyt heitä koko elämänsä manipuloida.

Elokuva on hyvä ja tärkeä mutta ei mikään suuri mestariteos. Tälle ajalle se on enemminkin uushumanistinen manifesti ja yhteinen uni ihmisyydestä Herderin henkeen, kuin mitään muuta. Nomadlandiassa on kaksi ratkaisevaa huippukohtaa, jossa se nostaa itsensä elokuvana elokuvana olemisen yläpuolelle toisiin sfääreihin niin pääosanesittäjän lausuman (Shakespeare mutta mistä kohtaa? Ei kai Henkrik IV:n Pupu Antavainen: "Valehtelet, oksakoukku, valehtelet! Hellitä, kuulitko, sinä kirottu kurrinaama, paskiainen, juokse mätkimään äitiäsi, mitä sanot, jos minulta menee lapsi kesken, mitäs sanot, sinä paperipärstäinen sika?" Siitä on loistava filmi Falstaff itsensä Orson Wellesin ohjaamana, ja muistaakseni esitettynä vanhoina hyvinä elokuva-arkistoaikoina, ainakin keväällä 2007,  ja itse Welles lihavimmillaan esittämässä pääosaa) vihkivalan lausuminen uraansa juuri nomadlandilaisena teiden kulkija aloittaneelle nuorelle miehelle, jonka hän kohtaa vielä kerran elokuvan lopussa kuullen tämän oman tarinan siitä, miten alamäki on jo alkanut eikä mitään ole tehtävissä, sekä vanhan miehen liikuttava muistelo itsemurhan tehneestä pojastaan, joka olisi sinä päivänä täyttänyt 33-vuotta. Juuri nämä kohdat takaavat sen, että tämän jutun otsikko "Tavataan tien päällä taivaassa" saa täyttymyksensä nimenomaan sillä ymmärryksellä lisättynä, että taivas ja helvetti ovat ihmisten itsensä keksimiä mutta tie on ikuinen.