Teologian arvoituksia osa 2. Pascalin arvaus ja helvetin tuli
Teksti professori Timo Airaksinen
Viisi ongelmaa
Seuraavassa muutama kristillisen teologian kovan luokan ongelma, joihin uskallan ehdottaa yksinkertaisia filosofisia ratkaisujani.
- Leibnizin ja Berkeleyn teodikea
- Pascalin arvaus ja sen yksinkertaistus
- Vanhatestamentillinen koston periaate
- Moderni kahden korin uskonongelma
- Hobbes ja hiljainen uskontunnustus
Näitä viittä yhdistää kysymys, kuka kelpaa Jahvelle loppupelissä, siis silloin kun sielut punnitaan ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Millainen kuuluu valitun olla, jotta taivaan portit aukeaisivat—tai muuten kadotus odottaa. Kadotuksen luonteesta on esitetty kovin erilaisia näkemyksiä, Danten helvetti mukaan lukien. Taivasosuudesta meillä on selvä, vaikkakin niukahko kuva, joka keskittyy näkemykseen Jahven läheisyydessä olemisen ja elämisen iloista. Joka tapauksessa on varsin kiusallista, että tiedon saaminen pelastuksen ehdoista estyy palautteen puutteessa. Sanassa esitetyt vaateet ja lupaukset ovat moninaiset ja monesti epämääräiset, kuten kielelliset todisteet tahtovat olla. Ainoa tapa luotettavan tiedon hankintaan on kokeilla eri parametrin arvoilla ja katsoa, tuliko myönteinen tulos.
Menestys vahvistaa hypoteesin. Nyt emme pysty varioimaan uskon voimakkuuden astetta ja laatua suhteessa taivaan porttien avautumiseen—kukaan ei tule kertomaan tuloksesta. Vaikea on tietää, koska palautetta ei ole eikä tule. Tarkoitan, ettei kukaan ole palannut tenttitilaisuudesta kertoakseen, menikö läpi vai ei. Oletamme kuitenkin, että jotkut pelastuivat, toiset eivät, vaikka taivaan valtakunta vaikenee ja on tyydyttävä spekulaatioon. Joissakin uskonnoissa jumalat puhuvat ihmisille, jotka myös pääsevät vierailemaan kuoleman verhon takana.[1] Jahve pysyy hiljaa. Olen aina ihmetellyt miksi. Yksityiset kristityt tosin kertovat puhuneensa Jahven kanssa, mutta tätäkin on vaikea todentaa. Filosofi Martin Bertmanin mukaan ikääntyvät juutalaiset puhuvat mielellään jumalansa kanssa, mutta tässäkin tapauksessa vain privaatisti.
Esitän seuraavassa viisi ongelmaa, joita käsittelen filosofina, kun en ole teologi. Kysyn, millaisen kuvan nämä pulmat antavat ihmisestä ja hänen uskostansa kysyttäessä taivaskaipuun täyttymyksen mahdollisuutta. Voimme sitten pohtia, olisiko mitenkään mahdollista, että juuri tuollaisin eväin kannattaa toivoa taivaan porttien avautuvan omalla kohdalla. Kaksi ensimmäistä ongelmaa ovat luonteeltaan yhtä hyvin filosofisia kuin teologisia. Kysykäämme siis, kuka kelpaa ja millä perusteella.
[1] Ks. Peter Kingsley, Ancient Philosophy, Mystery, and Magic. Oxford University Press, 2009, Ch. 11. Paras lukemani aihetta käsittelevä teos.
Pascalin arvaus ja helvetin tuli
1600-luvulla Blaise Pascal ehdottaa seuraavaa päätösmallia: kannattaa uskoa jumalaan; jos jumala on olemassa, saa äärettömän palkinnon taivaassa; jos jumalaa ei ole olemassa, tappiona ovat uskon vaatimat kieltäymykset ja yleensä se vaiva, joka koko hommasta on koitunut. Uhraus ei ole suuri, sanoo Pascal, joten kannattaa uskoa. Hän ei puhu kadotuksesta missään kohtaa, joten kaikki kommentaarit, jotka ottavat puheeksi kadotuksen kauhut, voi jättää oman onnensa nojaan. Kirjoittaja ei tunne Pascalin tekstiä. Jumalusko kannattaa, entä sitten?
Pascalin arvausta pystyy soveltamaan sekä uskon oikeutuksena että motiivina. Edellisessä katsannossa arvaus on ongelmaton mutta jälkimmäisessä ongelmallinen. Oletetaan, että ihminen on uskossa ja väittää sitten Pascalin arvauksen perusteella uskoaan rationaaliseksi. Hän sanoo olevansa oikeutettu uskomaan, johon jokaisen pragmatistisen epistemologin on tyytymineen.
Motiivipuoli on ongelmallinen. Vertaan ateismin ja teismin haluttavuutta omalta kannaltani, ja totean teismin edut. Minulla on nyt motiivi uskoa. Tässä on usein huomautettu, ettei tahdonalainen uskominen ole mahdollista. Vaikka uskominen kuinka kannattaisi, uskomus ei tottele hyötylaskelmia. Uskomus ei synny tahdonalaisesti. Mutta jos uskomus on hyödyllinen ja sosiaalisesti hyväksyttävä, uskoon pystyy ajan kanssa kouluttautumaan.
Agnostikko-ateistimme käy kirkossa, opiskelee Raamatun sanaa ja pohtii teologian sekä uskon ongelmia pappien kanssa, ja jos hyvin käy, puhkeaa usko kauneimpaan kukkaansa. Pascalin arvaus tarjosi liipaisimen, jonka painaminen johti aitoon uskoon. Arvaus menettää arvonsa ja unohtuu antaen tilaa aidolle uskolle. On tietysti mahdollista, ettei näin käy. Pascalin arvaus siis sanoo vain, että kannattaa liittyä kirkkoon.
Pascal ei 1600-lukulaisena ymmärrä äärettömän matematiikkaa tai sitten hän puhuu äärettömästä merkityksessä käsittämättömän suuri. Edellisessä tapauksessa arvauksen logiikka ontuu. Nimittäin, vaikka uskoon tulemiseni todennäköisyys olisi miten pieni tahansa, voiton odotusarvo pysyy äärettömänä. Minun ei tarvitse tehdä mitään ja silti odotan—oikeutetusti—ääretöntä palkintoa. On aivan samantekevää, saako palkinnon todennäköisyydellä 1, kun on uskossa, vai jollakin hyvin pienellä todennäköisyydellä, joka edustaa ateistin uskoon tulemisen ja uskossa olemisen mahdollisuutta.
Pascal vaatii uskoa, vaikka pelkkä uskoon tulemisen mahdollisuus riittää. Tämä ei ole oma keksintöni. Ei sitä huomannut edes Nick Rescher omassa Pascal kirjassaan, jota siis kovasti ihmettelen.[1] Totean siis lopuksi, ettei tarvitse tai edes kannata liittyä kirkkoon ja yrittää uskoa. Riittää kun on edes pikkuisen avoin uskolle. Mutta vaikka kuinka taistelee uskoa vastaan, mikään ei takaa pysymistä jumalankieltäjänä.
Pascalin arvauksesta on kehiteltävissä toinen, suppea ja vakuuttava versio. Tämä on omaa käsialaani, vaikka onhan sen joku muukin voinut esittää. Kannatta uskoa jumalaan. Jos nimittäin jumala on olemassa, ja uskonelämäni sattuu olemaan laadultaan ja määrältään oikeanlainen, saan ison palkinnon taivaassa. Entä jos jumalaa ei olekaan olemassa, meneekö kilvoittelun vaiva hukkaan? Menee, mutta henkilö ei ole enää sitä katumassa. Kuollut ei kadu mitään. Pettymystä ei siis tule. Tällä perusteella uskolleen voi aivan järkevästi uhrata kuinka paljon tahansa, aivan kuten Pascalin alkuperäistarinassa. Et pety, jos uskot, koska kuolleet eivät pety.
Helvetin ajatukseen täytyy vielä kiinnittää erityistä huomiota. Helvetti on siis paikka, jossa syntiset kuulemma kärsivät iankaikkisesti mittaamattomista tuskista. Helvetti on perinteen mukaan pahin mahdollinen paikka ihmiselle. Kuten jo sanoin, Leibnizin mukaan on olemassa paras mahdollinen maailma mutta ei huonointa. Mahdollisten maailmojen joukossa on aina huonoakin huonompi vaihtoehto.
Tämä tarkoittaa, ettei helvettiä ole olemassa, koska se olisi pahin paikka maailmojen joukossa, jossa pahinta ei ole. Helvetti olisi siis sisäisesti ristiriitainen idea. En osaa sanoa, puhuuko Leibniz missään helvetistä tosissaan. Berkeley mainitsee helvetin muutaman kerran, mutta aina enemmän tai vähemmän kuvaannollisesti. Hänen ajattelussaan ikuinen elämä on keskeinen, vastakohtanaan kuolema.
Pascal ei puhu helvetistä suuren arvauksensa yhteydessä. Tämä on luontevaa, koska näin vältetään monet karikot. Kuinka Jahve, joka on täydellinen ja kaikkivoipa, ylipäänsä pystyisi luomaan helvetin? Leibniz sanoo, että hänen on luotava paras mahdollinen ihmisen maailma— miten hän loisi meille myös melkein pahimman mahdollisen maailman? Kuinka hän voisi olla hyvä luotuaan huonoimman? Paras luo vain parasta, sanoo teodikea.
Lisäksi hän loisi helvettiin paholaisen, tuon vanhan vihtahousun sielunvihollisen. Siten hän loisi vaihtoehtoiseen alijumaluuden, joka vaarantaisi monoteistisen järjestelmän, johon hän on sitoutunut. Kuolema ikuisen elämän vastakohtana riittää, joten helvetti on vain turha, koristeellinen lisä Raamatun suureen kertomukseen.
On tietysti mahdollista väittää, että helvetti on instrumentaalisesti paras rangaistus syntisille. Helvetti on paha mutta ei suinkaan huono, koska siellä paha toimii hyvin. Helvetti on pahuudessaan paras, kun ajattelemme itsearvoista pahaa ja instrumentaalista hyvää. Helvetti toimii parhaalla mahdollisella tavalla, juuri siksi että se on niin paha paikka. Helvetti on erinomaisen rankaiseva paikka juuri pahuutensa vuoksi. Siellä paha kohtaa vielä suuremman pahan, joka merkitsee kärsimyksen maksimointia.
Eri asia sitten on, sopiiko moinen toisen ihmisen piinalla hekumointi nöyrälle ja hyväntahtoisuuden hyveen läpäisemälle Jeesuksen seuraajalle. Miten suhtautuvat taivaan autuaat tietoon, että kaverit kituvat alakerrassa? Taivaan ilo on puhdasta, mutta helvetin ajatus uhkaa sen liata. Paras vain unohtaa kaverit, joka taas on syntistä välinpitämättömyyttä. Ja sopiiko ikuisen kidutuksen idean vaaliminen kaikkihyvälle jumaluudelle?
Helvetin idean soveltaminen ihmisen maailmaan ratkaisee pahuuden ongelman, seuraavaan tapaan: maailmamme epätäydellisyys ja pahuus testaavat ja kouluttavat ihmistä niin, että Jahve saa koko suuresta joukosta valikoitua taivaaseen pääsijät. Jos noita haasteita ei olisi, kaikki pääsisivät, eikä synnistä kannattaisi edes puhua. Synti on pahan maailman periaatteiden mukaan elämistä. Ilman maailman pahuutta syntiä ei olisi. Avainsana on kristillinen kilvoittelu maailman pahuutta vastaan. Kaikki ovat kutsutut, harvat ovat valitut.
kunhan asian oikein ymmärtää.
[1] Nicholas Rescher, Pascal's Wager: A Study of Practical Reasoning in Philosophical Theology. Notre Dame University Press, 1985.