Teologian arvoituksia osa 3: Vanhatestamentillinen koston periaate

Teksti professori Timo Airaksinen

Viisi ongelmaa

Seuraavassa muutama kristillisen teologian kovan luokan ongelma, joihin kuitenkin uskallan ehdottaa yksinkertaisia filosofisia ratkaisujani.

• Leibnizin ja Berkeleyn teodikea
• Pascalin arvaus ja sen yksinkertaistus
• Vanhatestamentillinen koston periaate
• Moderni kahden korin uskonongelma
• Hobbes ja hiljainen uskontunnustus

Näitä viittä yhdistää kysymys, kuka kelpaa Jahvelle loppupelissä, siis silloin kun sielut punnitaan ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Millainen kuuluu valitun olla, jotta taivaan portit aukeaisivat—tai muuten kadotus odottaa. Kadotuksen luonteesta on esitetty kovin erilaisia näkemyksiä, Danten helvetti mukaan lukien. Taivasosuudesta meillä on selvä, vaikkakin niukahko kuva, joka keskittyy näkemykseen Jahven läheisyydessä olemisen ja elämisen iloista. 

Joka tapauksessa on varsin kiusallista, että tiedon saaminen pelastuksen ehdoista estyy palautteen puutteessa. Sanassa esitetyt vaateet ja lupaukset ovat moninaiset ja monesti epämääräiset, kuten kielelliset todisteet tahtovat olla. Ainoa tapa luotettavan tiedon hankintaan on kokeilla eri parametrin arvoilla ja katsoa, tuliko myönteinen tulos.

Menestys vahvistaa hypoteesin. Nyt emme pysty varioimaan uskon voimakkuuden astetta ja laatua suhteessa taivaan porttien avautumiseen—kukaan ei tule kertomaan tuloksesta. Vaikea on tietää, koska palautetta ei ole eikä tule. Tarkoitan, ettei kukaan ole palannut tenttitilaisuudesta kertoakseen, menikö läpi vai ei. Oletamme kuitenkin, että jotkut pelastuivat, toiset eivät, vaikka taivaan valtakunta vaikenee ja on tyydyttävä spekulaatioon. 

Joissakin uskonnoissa jumalat puhuvat ihmisille, jotka myös pääsevät vierailemaan kuoleman verhon takana.[1] Jahve pysyy hiljaa. Olen aina ihmetellyt miksi. Yksityiset kristityt tosin kertovat puhuneensa Jahven kanssa, mutta tätäkin on vaikea todentaa. Filosofi Martin Bertmanin mukaan ikääntyvät juutalaiset puhuvat mielellään jumalansa kanssa, mutta tässäkin tapauksessa vain privaatisti.

Esitän seuraavassa viisi ongelmaa, joita käsittelen filosofina, kun en ole teologi. Kysyn, millaisen kuvan nämä pulmat antavat ihmisestä ja hänen uskostansa kysyttäessä taivaskaipuun täyttymyksen mahdollisuutta. Voimme sitten pohtia, olisiko mitenkään mahdollista, että juuri tuollaisin eväin kannattaa toivoa taivaan porttien avautuvan omalla kohdalla. Kaksi ensimmäistä ongelmaa ovat luonteeltaan yhtä hyvin filosofisia kuin teologisia. Kysykäämme siis, kuka kelpaa ja millä perusteella.

[1] Ks. Peter Kingsley, Ancient Philosophy, Mystery, and Magic. Oxford University Press, 2009, Ch. 11. Paras lukemani aihetta käsittelevä teos.

Vanhatestamentillinen koston periaate

Jahve lausuu (Moos. 20:5): "Älä kumarra niitä äläkä palvele niitä. Sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala, joka kostan isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, niille, jotka minua vihaavat." Tämä teki minuun lähtemättömän vaikutuksen koulun uskonnon tunnilla. Jatkoa seuraa (Hes. 18:19). "Ja vielä te kysytte: 'Minkä tähden ei poika kanna isän syntivelkaa? Kun poika on tehnyt oikeuden ja vanhurskauden, noudattanut kaikkia minun käskyjäni ja tehnyt niitten mukaan, hän totisesti saa elää. Se sielu, joka syntiä tekee—sen on kuoltava." 

Filosofian kannalta nämä kaksi esitystä ovat logiikaltaan ongelmalliset. Poika on jumalattoman isänsä jäljiltä taivaan koston alainen, mutta välttää sen uskonsa takia. Toinen jae tekee siis ensimmäisen pelotteen tyhjäksi. Pojalla on kaksi vaihtoehtoa, uskoa tai olla uskomatta. Jos hän uskoo, hän pelastuu, ellei usko, hän kuolee pois. Miten tähän kuuluvat isän pahat työt—eivät mitenkään. Poika on omillaan. Siis jos ja vain jos poika kieltää uskon, hän tuhoutuu aivan riippumatta isästään. Nuo kaksi jaetta oikein sovi yhteen.

Koston ja anteeksiannon kristillinen dialektiikka onkin hankala tapaus, koska usko ja luottamus armoon syrjäyttävät koston periaatteen ja päästävät kohteen pälkähästä ikään kuin noin vain—mutta ei sentään aivan noin vain. Ensin on uskottava. Synnin tekijöitä on kolmea lajia: uskovaisia, paatuneita jumalankieltäjiä ja sitten suuri joukko agnostikoita ja muita horjuvia heikkoja sieluja. Uskovilla ei ole hädän päivää, koska he uskovat, ja heidän katumuksensa on uskottava Jahven silmissä. 

Kukaan, joka uskoo, ei pala tulessa. Tämä periaate ei kelpaa lain eikä moraalin vartijalle. Rikollinen menee hirteen, vaikka Jahve hänet jo armahti ja ottaa kyllä taivaaseen. Siellä on paljon rikollisia. Moraalisesti arvioiden väärintekeminen on mitä on, taivaallisesta armosta huolimatta. Moraali ja laki pois lukien, uskova voi tehdä mitä vain, ilman seurauksien pelkoa. Tässä mielessä perinteinen ajattelutapa on oikeassa: Kukaan ei tee Jeesuksen nimissä väärin. 

Tällä ei tarkoiteta uskon mukanaan tuomaa moraalista ryhtiä, vaan sitä, että kaiken saa anteeksi uskon vuoksi—kunhan uskossa löytyy. Ateisti tulee tuomituksi lain, moraalin ja uskon tuomioistuimissa. Heikkotahtoiset pahantekijät ovat samassa tilanteessa kuin kuka tahansa Pascalin arvauksen parissa tuskaileva ressukka. Pitäisi uskoa oikein ja lujaa, jotta taivasosuus olisi tulossa. Koston uhatessa pitäisi nopeasti päästä uskomaan sillä yhdellä oikealla tavalla. Kuinka se onnistuisi? Oma isoäitini tuskaili uskonsa kanssa. Onkohan se tarpeeksi vahva, johon miespappi tylysti: taivaaseen ette pääse, kun uskonne ei ole tarpeeksi vapaa. Mummini ei uskonut uskonsa vahvuuteen, siitä tuska.

Pascalin arvaajan ja agnostikko pahantekijän pulma on aivan sama. Usko on saatava kuosiin, vaikka mitään selvää uskon vahvuuden mittaa ei ole olemassa. Uskon auktoriteettien kanta vaihtelee, koska—kuten jo alussa sanoin—kuolleet eivät palaa kertomaan millainen usko on oikea usko. Luultavasti moraalin kannalta kannattaa pitäytyä suvaitsevauuden puolella. Sisäänpääsyvaatimuksena ei ole itse usko, vaan totinen yritys uskoon. Sen täytyy riittää, koska oikean uskon kriteereitä ei ole saavavilla muuta kuin pappien puheissa. Ne täytyy tässä jättää omaan arvoonsa. Yrittänyttä ei laiteta.

Otan tähän periaatteeseen mukaan yhden varauksen, nimitäin uskon on oltava itsearvoista ja siten vailla instrumentaalisuuden häpeää. Jos pascallisti pyrkii uskoon vain ja nimenomaisesti taivasosuuden vuoksi, hän ei onnistu. Jos pahantekijä yrittää uskoa rauhoittaakseen omaatuntoaan, hän on väärillä jäljillä. Ei pidä uskoa, jotta onnistuisi; hän onnistuu, ken uskoo. Parasta epäillä uskoaan, joka on selvä merkki yrityksen vakaudesta. Tyytyväisyys omaan uskoon taas on vaaran merkki. 

Uskon maailma ei todellakaan avaudu peliteorioilla, kuten Pascal epäsuorasti osoittaa. Pascalin arvausta on paras pitää hurskaan uskovaisen ironisena avauksena. Jos menisin tässä syvemmälle Pascalin arvauksen retoriseen arviointiin ja arvosteluun, väittäisin, että Pascalin arvaus tekee uskosta fetissin. Tämä tarkoittaa kuvainnollisesti sitä, että usko on taikakalu ja taivaan avain, joka kuitenkin on vailla uskon oikeaa olemusta. Väärällä valuutalla ei saa lippua taivaan ilojuhlaan.