The Hunt for Raoul Moat - ja "hoitamattoman nurmikon merkitys"
Teksti Harald Olausen
"Onko vahvempi aina oikeassa? Onko ihmisen elämä arvokkaampi kuin sian siksi, että ihmiskollektiivi on sikakollektiivia paljon mahtavampi? Yhdysvallat on paljon mahtavampi kuin Afganistan. Tarkoittaako se sitä, että amerikkalaisten elämä luontaisesti afganilaisten elämää arvokkaampi?"
-Yuval Noah Harari kirjassaan Homo Deus – huomisen lyhyt historia (Bazar 2018)
Ylen Teemalta tulee parhaillaan
komiosainen televisiosarja tositapahtumiin perustuvasta
rikosdraamasta The hunt for Raoul Moat (2023). Sarja jatkaa uutta
brittiläisten psykologisten poliisisarjojen ja yhteiskunnallisten
sarjaa, jossa keskitetytään kuvaamaan ihmisiä ja tapahtumien
taustoja sekä tapahtumiin johtaneita motiiveja perinteisen
oikeusnäkökulman sijaan.
Samalla televisiosarja herättää kysymyksen, kuinka
pitkälle ihmiskunnan sisällä täytyy yltyä (ja yllyttää) rikkaiden ja
köyhien välinen konflikti, ennen kuin jossain riehahtaa lopullisesti
sota näiden ryhmien välille - nythän sota on ovelasti ulkoistettu alempien ryhmien keskinäiseksi? Tavallinen ihminen voi olla hiljaa muun enemmistön tavoin koska on siihen tottunut ja pakotettu.
Yuval
Noah Harari muistutti kirjassaan yhteiskuntia jakavasta luokkaluonteesta ja, että ihmisillä, jotka asuvat palatseissa, on aina ollut
erilaiset toimintaohjelmat kuin niillä, jotka asuvat hökkeleissä,
eikä tämä asia hänestä tule varmastikaan muuttumaan
2000-luvulla. Kysymykseen, pidetäänkä amerikkalaisten elämää afganistanilaisiin verratuna parempana, hän vastaa: Kyllä!
Marxin ennustus köyhien
ja rikkaiden välille kehittyvästä yhä väkivaltaisemmasta
konfliktista näyttää käyvän toteen pikkuhiljaa. Sota köyhien ja ulkopuolisten ja rikkaiden vallan sisäpiiriläisten välillä käydään medioissa ja politiikassa, joissa oikeus valtaan taataan valheille, kuten perussuomalaisista olemme nähneet (puhutaan rikkaiden ja etuoikeutettujen valtaa vastaan köyhien puolesta mutta tehdään todellisuudessa heti päinvastoin kun päästään köyhien äänillä valtaan).
Valittu näkökulma televisosarjassa on melko onnistunut sekä mielenkiintoinen, jos sitä katsoo siltä kannalta,
mikä on lopputulos; ei oikeasti juuri mikään – kyseessä on eräänlaisen mahdottoman yhtälön mahdoton kuvaus:
tyhjiö täyttyy aina yhtä pahalla, ja usein vielä pahemmalla, kuin aiemmin, se on vallan ja sitä seuraavan hirmuvallan ikuinen ja hyvin toimiva resepti. Ja inhottavat paskiaiset!
Kaikki tämä on siksi tarpeellista, että yhteiskunnan sisällä vallitsee eri ryhmien
välinen sovittomaton ristiriita ja avoin sota, joista ei yleensä
valtamedioissa juurikaan puhuta. Miksi ei puhuta? Juuri siksi että se ehkä pelottaisi kiltin keskiluokan avaamaan silmät sen totuuden edessä, että valtiovalta suojelee tarkoituksellisesti isoa rikollisuutta pikkurikollisuus kilpenään.
Poliisi ja virallinen valtakoneisto ovat alkaneet
menettää loistoaan ja oikeutustaan suuren yleisön silmissä
jatkuvasti julkisuuteen pulpahtavien väärinkäytösten ja sorron takia. Jepareita
pidetään edelleenkin kaikkilla maailmassa valkoisen heterovallan luokkapoliiseina, sillä niiden tehtävä on turvata ylempien luokkien
turvallisuus ja varallisuus sekä sitä kautta aseman jatkuvuus.
Poliisien ja köyhien
välisellä jatkuvalla ristiriidalla on historialliset juurensa,
jotka vaikuttavat vastaikkainasetteluna ja siitä johtuvana
jännityksenä pinnan alla. Kurjistuminen on jatkunut Britanniassa koko 1900-lopun aina nähin päiviin. Entä miten käy sodassa rikkaat vastaan köyhät kun teknologinen edistys pakottaa suuren osan ihmisistä työmarkkinoiden ulkopuolelle?
Tavallisen
arjen kurjuuden keskeltä paistaa brittiläisen luokkayhteiskunnan
voimakas jakaantuminen, missä virallinen holhoava ja
etuoikeutettuja puolustava, sekä köyhiin hajurakoa pitävä
valtiollisten virkamiesten (mm. opettajat, poliisi, sosiaali- ja työvoimaviranomaiset) armeija yrittää pitää kaikin mahdollisin keinoin
pitää kurissa alempien luokkien yritykset hyppiä silmille.
The Hunt for Roul Moat
kääntää asetelman päälaelleen ja kertoo poliisien sekä köyhien yhden mahdollisen
taistelun nykypäivästä uusin asein. Köyhien kurjistumisen vauhti sen kuin vain kiihtyy. Rikkaat haluavat alentaa omia menojaan ja siirtää ne köyhien maksettavaksi. Ja sen he tekevät medioiden suosiollisella avustuksella ja vielä ihmettelevät jos joku vihastuu siitä.
Tänään
rikollisuus on jakaantunut ylempien luokkien talousrikollisuuteen ja
alempien luokkien huume- ja väkivaltarikollisuuteen. Pollisit ja
mediat ovat keskittyneet kuvaamaan lähes yksinomaan lisää
turvattomuuden tuntua lisäävää alempien luokkien rikollisuutta,
koska mediat Briteissä, BBC:ta lukuunottamatta, ovat rikkaiden hallussa ja köyhien sättiminen on aina ollut parempien sekä rikkaiden suuri huvi saarivaltakunnassa.
Monelle televisionkatsojalle saattaa olla yllätys se, ettei todellinen Englanti olekaan Agatha Christien rikosromaanien viehättävää puutarhaidylliä rauhallisen iltapäiväteen seurassa, vaan lohdutonta ja
synkeää ihan kuin tässä televisiosarjassa. On siksi hyvä, että tällaisia, aika raakojakin, mutta tositapahtumiin perustuvia televisiosarjoja tehdään, vaikka katsominen onkin aika vaikeaa.
Mutta televisiosarja
on kiinnostavalla tavalla tummasävyinen ja sen päärikollinen
tunteeton psykopaatti, joka terrorisoi ympäristöään. Syvä inho
viranomaisia kohtaan ajaa hänet epätoivoisiin tekoihin, jonka
tarjoama julkisuus saa hänet näyttämään poliisien mielivaltaisen
toiminnan uhrilta. Se tekee hänestä oman yhteisönsä suuren sankarin, koska hän uskaltaa ja on rohkea.
Hänestä tuleekin juuri siksi eräänlainen köyhän väen
keskuudessa juhlittu robinhood-hahmo, josta tehdään lauluja, ja
jonka haudalla tuodaan kukkia ja pehmoleluja vielä vuodenkin päästä
hänen kuolemastaan. Ja vaikka hän on stereoidesta ja viinasta päänsä sekaisin saanut hullu, hänen kaipuussaan normaaliin ja toisen ihmisen läheisyyteen on siitä huolimatta jotain aitoa.
Näin hän saa käännettyä itsensä sympatiapisteitä kerääväksi uhriksi jatkuvassa taistelussa poliisin ja rikollisten sekä köyhien välillä. On nimittäin paljon vähin eväin varustettuja köyhiä ihmisiä, joita järjestelmä on kohdellut väärin, ja joita kovaotteinen poliisi tässä taistelussa kuin kruununa, on potkinut tarpeettoman voimakkaasti päähän syvät kostonjäljet heihin jättäen.
Ongelmana ovatkin some ja mediat. Somessa ihmiset samaistuvat kaltoinkohdelluksi kuvatun rikollisen kohtaloon. Mediat taas vääntävät kaiken mahdollisen irti - ja jos eivät löydä mitään kamalaa, värittävät lissää tarinaa tai korostavat epäoleellisia yksityiskohtia - uhrista ja saavat tapauksen paisumaan yli äyräittensä. Tuttu kaava siitä, miten kaikki menee pieleen.
Yksi suurimmista syyllisistä tässä epätasaisessa kamppailussa ovat juuri mediat - erityisesti juuri Briteissä syntynyt ns., ja nykyisin Fleet Streetin hirviöksi kutsutun Robert McMurdocin omistama, keltainen roskalehdistö (The Sun, Daiily Mirror jne...), jotka mässäilevät tällaisilla kamalilla rikoksilla, koska ne myyvät hyvin ja saavat mediat näyttämään tärkeiltä ja puolueettomilta.
Hieman ongelmalliseksi tässä tapauksessa tekee kysymys siitä, kuka on lopultakin vastuussa ja miten se käytännön apuna ilmenee? Rikollinen kun ei ole tarttunut tarjottuun mahdollisuuteen saada apua. Vai onko edes sellaista kerran viikossa psykiatrin tuolilla itsenä purkaminen? Hänellä näyttää olevan ongelmia muille jakaa. Ehkä hänellä vain napsahti päässä: NYT RIITTÄÄ!
Televisiosarja tulee vahingossa paljastaneeksi vallanpitäjien kaavan "mitä isot edellä, sitä pienet jäljessä" suostutella ihmiset oman tahtonsa alle puolelleen valheellisella asioiden kuorrutuksella ja läpinäkyvällä imartelevalla sokeroinnilla. Poliisit puhuvat "vain hyvää" medioille ja poliisien neuvottelija rikolliselle, maaritellen tätä imelillä ja valheellisilla sanoilla "Olet kaikkein tärkein".
Televisisosarjalla on myös ongelmana fiktiiviset jaksot dokumentin sisällä ja tarinan harsominen kokoon koko perheelle katsottavaksi. Se ei olekaan helppo tehtävä eikä ehkä onnistu tässäkään tapauksessa kovin hyvin. Tarinoinnista tulee siirappista ja liian ennalta selvää samalla, kun unohtuu se tosiasia, että tässäkin näytellään muiden käsikirjoittamaa suurta draamaa.
Pahis näkee selvemmin samalla tavalla kuin somekansa, mutta ei poliisi; heidän kohtalonsa yhdistyy muidenkin kohtalooon niin hyvässä kuin pahassa. Ne ovat molemmat kovalla kädellä käsiteltynä luetut, kaikilla vain hieman eri tavalla. Yrittäessään yksin toimia tavoitteensa puolesta, hän tuhoaa kaiken hyvän, mitä hänellä ehkä oli, siitä huolimatta että sitä oli vähän, jos lainkaan.
Ehkä juuri siksi epäsympaattiselle pahikselle ei anneta mitään mahdollisuutta näyttää hyviä puoliaan, kun niitä ei ole. Pahiksen tuhoaminen kuvataan koko yhteisön parhaaksi tehdyksi hyväksi teoksi, vaikka pahis on yrittänyt vain kääntää syyttävän sormensa poliiseihin eli kaikkeen siihen, mitä yhteisiksi säännöiksi ja hyviksi tavoiksi katselijat televisioruutojen ääressä kutsuvat.
Slurkkien pahuuden puolesta puhuu se, kun toinen kyttä kysyy toiselta kytältä mielipidettä siihen, mikä tappoi pahiksen ja johdattelee häntä ovelasti oikeudenkäyntiä varten. He sopivat miten tai millä tavoin pahis on kuollut. Etälamauttamimen luodit eivät aiheuttaneet (muka) pahiksen aseen laukeamista, joten hänen kuolemansa oli (muka) itsemurha eikä heidän tekosiaan.
Siis pahis ja hänen kaverinsa ovat sittenkin kuin ovatkin oikeassa: Kytät kopeloivat totuutta omiin tarkoituksiinsa miten haluavat ja saavat kenet tahansa vain haluavat julkisuudessa mustamaalatuksi ja syytettyjen penkille Lontoosta Pekingin kautta vaikkapa Kapkaupunkiin. Kytät harrastavat likaisia temppuja jahdatessaan rikollisia, joiden joukosta he löytävät aina tarvittavat syylliset.
Televisiosarja kertookin oikeastaan kolmesta eri ongelmallisesta oikeudesta, jotka eivät koskaan kohtaa toisiaan ja siitä syntyvistä yhteentörmäyksistä; kyttien, pahisten ja lain. Jokainen tarvitsee vastapuolta pelikuvanaan, voidakseen oikeuttaa olemassaolonsa ja jatkaakseen elämäänsä. Tässä pelissä häviölle jäävät aina tavalliset ihmiset, eli se kirjaan kirjoitettu oikeus inhottavien paskiaisten ja kaiken maailman pahisten tehdessä mitä ikinä lystäävätkin täysillä nauttien siitä, ettei alemmilla ryhmillä ole heitä vastaan suojaa tai suojelijoita.
Poliisilla on nykyisin todella vaikeat ajat (annetaan ymmärtää kun lakia pitäisi noudattaa). Heillä ei ole reseptiä väkivallan kierteen lopettamiseen niin kauan kuin yhteiskuntia pidetään pahan- ja kostonkierteessä vahvempien läänityksinä. Kiinnittäkää huomiota sarjan tapahtumapaikkansa olevan lähiön hoitamattomaan nurmikkoon ja lukekaa, mitä Harari on hyvin
hoidetuista nurmikoista kirjoittanut, ja ymmärrätte myös mikä on tässä kamppailussa
"hoitamattoman nurmikon" merkitys vallanpitäjille.
Loppukohtaus on lähes makaaberin irvokas, ja mietityttää kuuluuko se edes tähän. Kyllä kuuluu, jos katsotaan opettavaisten poliisisarjojen tunteisiin vetoavia nyyhkyesimerkkejä. Ei kuulu, jos ajatellaan realistisen puhtaalla käytännön järjellä. Lopussa pahiksen sokaisema poliisi seisoo oikeussalin portaissa jonkun toimittajan kysyessä hänen mielipidettään tapahtuneista,
Silloin alkaa vetävien oikeussalidraamojen tapaan kova paasaaminen lain ja vetoaminen oikeudenmukaisuuden puolesta samalla, kun pahikasen kanssasyylliset saavat auttamisesta kovat tuomiot. Näinhan asia ei ole todellisuudessa. Suurimmat rikolliset eivät jää koskaan kiinni. Kohtauksen tehtävä on rauhoittaa mieliä väittämällä, että paha saa aina palkkansa. Kyllä saa SE TODELLINEN PAHA näkymättömissä, sitä emme vaan koskaan saa tietää, kuinka isoista summista siinä on kysymys.Siitä pivät huolen juuri inhottavat paskiaiset.