The Oxford Handbook of Populism ja Populismin anatomia

Teksti Harald Olausen

John Stuart Mill huomautti, että oli henkilö kuinka vastahakoinen myöntämään sitä mahdollisuutta, että hänen voimakas näkemyksensä saattaa olla väärä, hänen tulisi kuitenkin huomioida se seikka, että jos hänen näkemyksestään ei voida perusteellisesti, toistuvasti ja pelottomasti keskustella, sitä tullaan pitämään elävän totuuden sijaan kuolleena dogmina.

Populismi on uusvasemmiston mielenkiinnon kohteena yhdessä äärioikeiston vaaran kanssa. Uusvasemmisto tarvitsee näkyvän vastustajan ja päinvastoin. Ne ovat kuin toisiaan vihaavat siamilaiskaksoset, eivät pääse pakoon tai eroon toisistaan, ja ovat siksi toistensa olemassaolon perusehto. "Lianderssonilaisen" poliittisen olemassaolon edellytys on näkyvä vihollinen oikealta.

Sen vaarana on kuitenkin yksisilmäisyys ja vastustettavaa ilmiötä vahvistava vaikutus, jonka olemme nähneet omin silmin Ruotsissa. Se että demonisoi vastustajansa, on samaa kuin heittäisi bensaa laineille. Populismista ja äärioikeistosta on kirjoitettu paljon ja aina yhtä kielteiseen sävyyn ilman, että tunnistetaan sen hyviäkin puolia, joita on mm. "kansantribuunina" toimiminen.

Mutta on olemassa myös toisenlaisiakin kirjoja, joissa yritetään vähätellä äärioikeiston uhkaa ja väittää persuja tavalliseksi demokraattiseksi liikehdinnäksi, kuten piilopersu no: 1:sen, eli turkulaisen eduskuntatutkijan, Markku Josipilän, kirjassa Perussuomalaiset Halla-ahon ja Purran linjalla (Otava, 2021), jossa hän kehtaa väittää, "etteivät persut kuulu äärioikeistoon".

Into-kustantamo on erikoistunut aiheeseen monen kirjan verran. Voisi sanoa, että Li Anderssonin maailmankuvan mukainen näkemys äärioikeistosta ja populismista on myös kustantamon vankkumaton linja. Inton sarjan aloitti Dan Koivulaakson yhdessä Mikael Brunilan ja Li Anderssonin kanssa kirjoittama Äärioikeisto Suomessa (INTO, 2012)-kirja, joka herätti paljon keskustelua.

Se oli sarjan tärkeä avauskirja ja yllättävän kiihkoton, vaikka sitä oli tekemässä - ja samalla vasemmistolaisesta liikkeestä arkkivihollista persuista oikealle olevalle liikehdinnälle -  kolme silloin näkyvää vasemmistonuorten aktivistia. Sen jälkeen Intolta on tullut tasaiseen tahtiin aiheista kirjoja. Esimerkiksi Lauri Nurmen epävirallinen muotokuva Jussi Halla-ahosta (2020).

Yannick Lahden ja Martti Mörttisen kirja Populismin anatomia (INTO, 2023) kuuluu tähän saman sarjan pahaimmistoon. Kirjassa kuvaillaan populismi ohuena ideologiana, jonka mukaan yhteiskunta on jakautunut kahteen ryhmään: homogeeniseen ja puhtaaseen kansaan sekä antagonistiseen ja korruptoituneeseen eliittiin. Tässä on populismin kuuma ydin lyhyesti.

Edellä sanottu osuu naulankantaan, ja kertoo myös sen, miksi populismi menestyy, ja sille löytyy aina paikkansa vapautta janoavien mielissä. Ihmiset suuttuvat lisää kun ongelmia aiheuttavat eivät halua puhua niistä ja niiden seurauksista, vaan käskevät ne, jotka heidän onnettomista päätöksistään kärsivät, olemaan hiljaa ja kunnioittamaan heitä sekä tapoja ja sääntöjä.

Länsimaiset liberaalit arvot ovat vastatuulessa ja demokratia kriisissä osin omaa syytään, osin siitä vastuksesta ja vastavoimasta, minkä vanhoilliset poliittiset piirit ovat nostattaneet koettuaan omien arvojensa olevan uhattuna mm. vasemmistolaisen woke-kulttuurin vyörytyksessä. Mutta myös poliitikot ovat olleet melko kädettömiä yrityksissään padota äärioikeistolaista vyöryä.

Tietynlainen primitiivisyys on populismin ideologian ytimessä, ja itse populismin anatomiaa, tulisi siksi tarkastella näistä lähtökohdista. "Tuota mainittua primitiivisyyttä kuvaa  vahvasti epä-älyllinen anti-intellektuellismi ja jonkin näköinen pyrkimys autenttisuuteen romanttisen ja konservatiivisen utopismin rinnalla." 

Kirjassa pohditaan myös olisiko Suomessa tilaa uudelle populistipuolueelle? Se olisi toivottavaa mutta epätodennäköistä maassa, jossa vielä jokin aika sitten ennen NOKIAA, vaiettiin kahdella kotimaisella kielellä. Meillähän ei vieläkään ymmärretä Aristoteleen retoriikan ydintä yrittää suusanallisesti taivutella kuulija puolellemme uskomaan mitä väitämme ja mihin uskomme.

Kirjoittajat tarjoavat kurkistusikkunan populismin tyhjyyttä kuvatessaan tunnetun poliittisen filosofin, argentiinalaisen Ernesto Laclaun käsitteellisen tyhjyyden kattavaan osaan. Sitä kun heidän mukaansa voidaan tarkastella nimenomaan populismin ideologisuuden ja sen viestinnällisten elementtien välisenä siltana luvussa Populismin tyhjyys ja laclaulainen koulukunta.

Heti alkuun risut ja ruusut. Miten populismi syntyi-luku on ansiokas ja ytimekäs, mitä ei taas voi sanoa kirjan pääluvusta Suomessa populismi on paljasjalkainen maalaisliike, joka onkin yllätykseksi vanhan toistoa ja sellaisia itsestäänselvyyksiä ja triviaalitietoa täynnä, jotka kaikki vähänkin medioita seuraavat tietävät perstuntumaalta kuin partiolaiset rivissä.

Loppujen lopuksi populismi on amerikkalaisen tapaan jotain muuta kuin aate. Se on protesti ja tapa huutaa kovaa, kun muut ovat hiljaa. Näin voi ymmärtää ruohonjuuritasolta katsottuna. Kirjan mukaan populismi kaatuu ikuisuusongelmaan; jumiutuuko protestiin ja radikaalin eliitinvastaisuuteen vai sittenkin sopeutua ja tehdä kompromisseja, ja lopulta hävitä taistelu?

Suomessa populismi on paljasjalkainen maalaisliike-luvussa on yksi hauska juttu, nimenomaan sloganin Herroja pitää aina epäillä keksijän, Kalle Kustaa Pykälän tarina. Nimi on jo enne. Tyyppi oli aito populisti "Valitkaa minut ja lippalakit halpenevat!" Pykälän lento päättyi lyhyeen. Hänet ammuttiin ikkunan läpi vuonna 1915 kotisaunaansa. Automian ajan viimeisiä poliittisia murhia.

Pykälä, joka toimi hengenheimolaistensa kanssa kuin lahko maalaisliiton sisällä, oli aikaansa edellä arvostellessaan kapitalismia, virkavaltaa ja eliittiä. Kirjan mukaan juuri hänet voi nostaa jonkinlaiseksi suomalaisen populismin kantaisäksi. Toinen mielenkiintoinen suomalaispopulisti historian unohduksen hyllyiltä arkistojen kätköistä on Ernesti Hentunen.

Hän oli eräänlainen seikkailija ja uransa alussa selvästi vasemmistolainen, mutta lopussa hänen ideologiaansa oli vaikea paikantaa mihinkään, sillä hän oli tasapuolisesti populistin tapaan kaikkea vastaan. Hän julkaisu omaa lehteä Totuuden torvi, joka sai Hymynkin vaikuttamaan kirjoittajien mukaan lähes fiksulta ja asialliselta julkaisulta.

Skandinaavinen populismi sikisi veroista-lukua en ymmärrä alkuunkaan. Kirjoittajien mukaan Suomesta poiketen muissa Pohjoismaissa ei populististen liikkeiden syntytausta ole maaseudun ja syrjäkylien ahdingossa. Missä sitten? Onko parikymmentä vuotta Norjan historiaa jäänyt lukematta? Tai katsomatta Tancred Ibsenin debyyttielokuva, Den store barnedåpen (1931), joka oli lähtölaukaus yhteiskunnallisia ongelmia kuvaaville elokuville seuraaviksi vuosikymmeniksi?

Miten tilanne sitten oli Norjassa? Kirjan mukaan norjalainen populismi sai alkunsa vasta aika myöhään, samoin äärioikeistolaisuus. Aika kummallinen väite, kun lähteistä olisi voinut lukea asian olleen ihan toisenlainen. Myös norjalaisesta äärioikeistosta kirjassa on yhtä ohuet – melkein olemattomat, ja kaiken lisäksi melko väärät – väitteet. Ilman muuta kyseessä on iso moka ja miinus.

Totuus on toisenlainen, ja siksi sitä hieman laajemmin kommentoinkin sitä esittelemällä 20-ja 30-lukujen populisteja ja äärioikeistolaisia liikkeitä. Kirjoittajat ovat kuitenkin oikeassa siinä, että populismi, ja myös jossain tapauksissa, äärioikeisto, syntyivät ja elivät muissa Pohjoismaissa tukevasti jalat maaperässä maaseutuväestön keskuudessa. Mutta niin oli Norjassakin!

Kun äärioikeistolaisen Nasjonal Samling puolueen johtaja, 1930-luvulla puolustusministerinä toiminut Vidkun Quisling vieraili kesäkuussa 1939 Natsi-Saksassa, hän oli vakuuttanut valtakunnanministeri Alfred Rosenbergille Norjan jakautuneen jyrkästi kahtia porvarilliseen puoleen, jotka olivat hänen mukaansa täysin brittien ohjailtavissa sekä työväenpuolueeseen, joka yritti muuttaa maata sosialistiseksi neuvostotasavallaksi.

Norjalaisen kasvavan vasemmistoradikalismin vastavoimaksi syntyi vuosiksi 1925-1940 Joakim Lehmkuhlin perustama antikommunistinen Fedrelandslaget, joka oli isänmaallinen ja konservatiivinen "kansallismielinen tiedotus- ja propagandajärjestö", jota tukivat porvarillisista puolueista maalaispuolue ja vapaamielinen Venstre sekä osia oikeistolaisesta Höyre-puolueesta.

Varapuheenjohtajana toimin Fridtjof Nansenin hyvä ystävä Vidkun Quisling. Fedrelanslagetissa oli parhaimmillaan noin 100.000 jäsentä ja 1500 paikallisosastoa. Järjestö lakkautettiin Norjan natsihallinnon käskynhaltija Josef Terbovensin puheen jälkeen 25. syyskuuta 1940, jolloin suuri osa jäljelle jääneistä jäsenistä liittyi Quislingin johtamaan Nasjonal Samlingiin.

Quislingin 1933 perustama oikeistoradikaalinen Nasjonal Samling ei koskaan ollut suuri puolue, vaikka kasvattikin tasaisesti kannatustaan 1930-luvun puoliväliin, mutta sen jälkeen puolueen kannatus kääntyi laskuun. Fedrelandslagetin tunnetuin edustaja oli löytöretkeilijänä kansainvälisesti tunnettu Oslon yliopiston eläintieteen professori Fridtjof Nansen.

Nansen oli tärkeä nimi äärioikeistolaisessa liikehdinnässä. Hän toimi Norjan suurlähettiläänä Lontoossa 1906–1908, ja Kansainliiton pakolaisasiain päävaltuutettuna eli pakolaiskomissaarina, missä tehtävässä hän loi pakolaisille Nansen-passin. Nansen sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1922. Hänen mukaansa 1930 perustettu Nansenin kansainvälinen pakolaistoimisto.

Mutta mikä Nansen oli miehiään, ja miksi hän oli mukana tällaisessä seurassa, sillä ei häntä voinut pitää kiihottajana? Nansen, josta tuli oikeiston tukeman liikkeen yksi näkyvistä puolestapuhujista, toivoi vahvaa oikeistohallitusta, sillä hän oli turhautunut Stortingetin jahkailuun ja pikkupolitikointiin samalla, kun Norja hänen mielestään seilasi epävarmoilla vesillä kuin ilman kapteenia.

Nansenin mielestä sosiaalinen vastakkainasettelu repi maata liikaa ja jatkuvat lakkoilut veivät maan kohti kansainvälisen marxilaisuuden tappavaa syliä. Nansen kiersi ympäri Norjaa vuonna 1929 puhumassa ihmisiä vaaliuurnille oikeiston puolesta. Nansen oli suosittu puhuja, jota tultiin kuulemaan kaukaa vaikeakulkuisilta vuonoilta ja pienistä kylistä pitkienkin matkojen takaa.

Erästä hänen maaseutukiertueellaan pitämää puhetta oli lähialueen pienistä kunnista tullut kuulemaan noin 15.000 norjalaista. Kun Nansen seuraavana vuonna kuoli, työväenpuolueen pää-äänenkannattaja Arbeiderbladet kirjoitti hänestä nekrologin, jossa lehti syytti varsin kovin sanoin Nansenia kiihottamisesta työväenluokkaa ja sen olemassaolon oikeutusta vastaan.

Nansen oli kuitenkin enemmän "yläluokkainen sohvaidealisti", kuin mikään käytännön poliitikko. Hän koki kommunismin uhkan, epävarman kansainvälisen tilanteen sekä ristiriitojen repimän Norjan ongelmalliseksi, ja toimi siksi isänmaallisessa liigassa, jonka tehtäväksi hän näki hitsata yhteen koko Norja ja sen asukkaat toimimaan yhteisten isänmaallisten tavoitteiden puolesta.

Tänään, jos milloinkaan, kirja populismista, ja ennen kaikkea sen retoriikasta, on ajankohtainen ja tarpeellinen yhden sun toisen "tavallisen tasamaantallaajan" luettavaksi, kun tarvitaan kättä pidempää ymmärtääkseen, mitä pahaa ja tappavaa kaikkialle levinnyt uudenlainen totuutta syövä rutto, populismi, on ahnehtinut sisäänsä, ja miten sitä voi tehokkaimmin vastustaa sen omin asein. Media on avainasemassa sekä populismin voittokulussa että sen luonteen ymmärtämisessä mutta myös vastustamisessa.

Juuri siksi kahden osaavan kirjoittajan, Yannick Lahden ja Martti Mörttisen, kirja Populismin anatomia (INTO, 2023) kannattaa lukea kannesta kanteen ajatuksella ja painaa päähän kirjassa esiintyvät avainkäsitteet, kuten "poliittinen viestintä, ja politiikan medikalisaatio" (ex-ministeri Arja Alho on tehnyt "kokemusasiantuntijana" englanninkielisen väitöskirjansa 2000-luvun alussa).

Populismin anatomia on hyvä kirja jokaiselle, joka yrittää ymmärtää, mistä on kyse aikamme leimallisimmassa poliittisessa ilmiössä niin Suomessa, kuin muualla maailmassa kysyessään lukijaltaan tärkeitä kysymyksiä mm. sen, mikä tekee poliitikosta populistin? Esittävätpä kirjoittavat myös yllättävän vastakysymyksen: Mitä hyvää populismissa on? Se on herättänyt ihmiset.

Politiikan medialisoitumiseen liittyy oleellisesti populismi silloin, kun sitä tarkastellaan retoristen ja viestinnällisten elementtien kautta kuten tässä kirjassa. Oleellista populismissa on me vastaan muut-asetelma ja vakavien ristiriitojen lietsominen. Se on sekä antielitistinen että keinotekoisesti luotu. Näin populistit pystyvät määrittelemään sekä hyvät että pahat ja "aidon oikean kansan".

"Populisti tarjoaa yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin. Osaako harjaantunein populisti vastata tyhjentävästi ja helppotajuisesti siihen, mitä on populismi? Siksi on paikallaan tehdä populismin ruumiinavaus! Populismi on outolintu ismien ekosysteemissä. Populismia on ollut iät ja ajat, vaikka populistien menestys politiikassa on ponnahtanut aivan uusille tasoille juuri meidän aikanamme – ajassa, jossa toritapaamisten ja tupailtojen tilalle on tullut sanallinen salamasota sosiaalisessa mediassa."

Hyvää populismissa on ollut ainakin se, että poliitikot ovat joutuneet ensimmäistä kertaa vakavasti pohtimaan totuutena esitettäviin valheisiin, kuten maahanmuuton tabuihin. Toinen on politiikan elitistisen luonteen avoin haastaminen. Totuushan on se, että vallankumousten jälkeen tulevat kamreerisieluiset ankeuttajat, ja mistä he tulevat: hyvinvoivan keskiluokan parista.

Kirjassa kerrotaan, miten persut alkoivat siivota nurkkiaan sinne pesiytyneistä hörhöistä. Kirjassa kuvaillaan "omanlainen tapaus homofilosofi Jukka Hankamäen" vaarallisia ja sairaita vihapuheita naisista, jotka herättivät ansaitusti ikävää huomiota persujen äärilaitojen psykopatologiasta ja siitä pahasta, mikä puolueen kenttäväen keskuudessa vallitsee. Hankamäki siirrettiin syrjään, mutta ei ole hävinnyt. Nyt hän vastustaa oikeistohallituksen asuntopolitiikkaa. Siis laidasta toiseen kunnon populistin tavoin.

https://jukkahankamaki.blogspot.com/

Moni heräsi tuolloin ymmärtämään, ettei sairaalloinen natsismi ole kadonnut mihinkään, vaan elää ja voi hyvin yhä tänäänkin nimenomaan persujen kentällä ja puheissa. Hankamäki kengitettiin pikaisesti syrjään (ja jotkut väittävät jopa, että passitettiin höpösekoilujensa jälkeen mielisairaalaan). Jopa silloinen persujen varapuheenjohtaja, kivikasvoinen ja tunnetusti empatiakyvytön, YÖK!-Riikka Purra, säikähti Hankamäen ylitsevuotavaa naisvihaa ja hulluutta sekä natsimentaliteettia.

Kirja on sujuvasti kirjoitettu, ja se pureutuu populismiin sen aiheuttamien julkisten reaktioiden kautta kattaen samalla populismin kaikki mahdolliset – yllättävätkin – esiintymismuodot populismin kaikenkattavalla katsauksella. Kirjoittajien suurin oivallus on populismista isminä, joka on outolintuna enemmänkin tapa tehdä politiikkaa, puhua, kirjoittaa ja viestittää kuin ideologia.

Tänään tällaisten oivallisten kirjojen myötä myös me populisminvastustajat osaamme varustautua. Ranskan, Britannian, Ruotsin ja Tanskan esimerkit innostavat. Äärioikeiston eteneminen on saatu ainakin hetkellisesti pysähtymään. Mutta ei vaara ole vielä lainkaan ohi. Aina löytyy tyhmiä höynäytettäviä massoja liikaakin, joihin äärioikeistopropaganda uppoaa, kuten köyhät ja sairaat sekä osattomat, joita länsimaissa alkaa olla jo liikaa, kiitos oikeistohallitusten uusliberalismioppien.

Kirjasta huomaa hyvin sen, että se perustuu pitkälti Yannick Lahden Bolognan yliopistoon tekemästä väitöskirjasta populismista, sillä kirja kiertää pitkän kaavan kautta populismin syntyteorioista toiseen, mainiten myös kirjaankin vaikuttaneen alan ehdottoman klassikon, The Oxford Handbook of Populism (Oxford University Press, 2018) https://books.google.fi/books?id=X8Q9DwAAQBAJ&pg=PR3&hl=fi&source=gbs_selected_pages&cad=1#v=onepage&q&f=false

Populistiset voimat ovat yhä tärkeämpiä kaikkialla maailmassa, ja populismin tutkimukset ovat tulleet myös omalta osaltaan keskiöön valtiotieteen tieteenalalla tutkimuksissa kerrotaan Oxford-kirjassa. Kirja on alan perusteos, sillä toistaiseksi mikään kirja ei ole yhtä hyvin ja perinpohjaisesti tiivistänyt käynnissä olevaa keskustelua populistisen ilmiön tutkimisesta. The Handbook of Populism käsikirja edustaa alan näkyvintä ja osaavinta populismia koskevaa tutkimusta sekä kaikkea siihen liittyvää keskustelua.

Oxfordin populismin käsikirja on jaettu neljään osaan. Ensimmäinen esittelee populismin tärkeimmät käsitteelliset lähestymistavat ja osoittaa, kuinka kyseistä ilmiötä voidaan analysoida empiirisesti. Toinen keskittyy populistisiin voimiin kaikkialla maailmassa ja sisältää luvut Afrikasta, Australiasta ja Uudesta-Seelannista, Keski- ja Itä-Eurooppasta, Itä-Aasiasta, Intiasta, Latinalaisesta Amerikasta, Neuvostoliiton jälkeisistä valtioista ja Yhdysvalloista sekä Länsi-Euroopasta.

Kolmas pohtii populismin ja erilaisten tärkeiden asioiden vuorovaikutusta sekä tieteellisestä että poliittisesta näkökulmasta. Luvuissa analysoidaan muun muassa populismin ja fasismin suhdetta, ulkopolitiikkaa, sukupuolta, nationalismia, poliittisia puolueita, uskontoa, yhteiskunnallisia liikkeitä ja teknokratiaa. Lopuksi neljäs osa sisältää joitain viimeisimpiä populismin normatiivisia keskusteluja, mukaan lukien luvut populismista ja maailmanlaajuisuudesta, perustuslaillisuudesta, hegemoniasta, kansansuvereniteetin historiasta, "kansan ideasta (eli kuka on oikeassa ja kuka voi edustaa kansaa)" sekä sosialismista.

On hyvä, että jo heti suomalaisen kirjan alussa sekä määritellään käsitteet että myös annetaan arvo sille, jolle se kuuluu pyörän keksimisessä. Jo pelkkä silmäily englanninkielisen teoksen lähdeluetteloon paljastaa kuka on keksinyt ensin "pyörän". Suomalaiset "tutkimukset" ovat aina olleet eräänlaisia referaatteja ja kommentteja maailmanluokan tutkimuksiin. Niin tässäkin tapauksessa. Eikä se ole huono juttu. Suomeksi tarvitaan tällaistakin kirjallisuutta opiksi ja ojennukseksi tietämättömille.

Ja kuten saattaa odottaa toimittajan ja tutkijan yhteistyönä syntyvästä kirjasta, sen julkisuutta käsittelevä pitkä luku Populismin ja median kohtalonyhteys (s. 117-172), on kirjan antoisinta ja parasta herkkua, tapahtuihan suomalaisen populismi ensimmäinen aalto, vennamolaisuus, samaan aikaan kun televisio rynnisti ihmisten olohuoneisiin (ja Hannu Karpo), ja teki suomalaisen tietoisuuden muokkaamisen populismille helpommaksi. Noista ajoista löytyy yksi selitys myös nykypäivän persuälyttömyyksille.

Ei savua ilman tulta. Kun oikeisto kurjistaa lisää köyhiä, johonkinhan ne höyryt on päästettävä. Siinä populismin menestystarina lyhyesti. Se on ollut natsipropagandasta lähtien vihan ja ennakkoluulojen lietsontaa sekä syyllisten etsimistä maailman ongelmiin puolustuskyvyttömistä vähemmistöistä massamedioiden lyödessä vain lisää vettä kiukaalle, sillä ilkeän populismin menestystarina olisi ollut vaikea kuvitella aikana ennen tehokasta tiedonjulkistamista sekä nettia yms. sosiaalisia medioita.

Tässä kirjassa luodaan rajaa sille, mitä populismi on, ja mitä se ei ole jo ensimmäisessä luvussa: Politiikan popularisointi ei ole populismia. On hyvä, että kirjoittajat muistuttavat populismin (katalan) luonteen viehättävän erityisesti äärioikeistoa. Sille on nimikin PRR eli popular radical right. Prr:läiset uhkaavat demokraattisia instituutioitamme myös väkivallalla. Hyvä että kirja on tehty. Se on hyvin kirjoitettu. Sitä lukee innostuneena hieman kriittisempikin lukija. Hyvää kesälukemistoa kaikille!

"Populismin anatomia on kirja jokaiselle, joka yrittää ymmärtää, mistä on kyse aikamme leimallisimmassa poliittisessa ilmiössä niin Suomessa kuin muualla maailmassa. Mikä tekee poliitikosta populistin? Mistä populisti saa happensa ja ravintonsa? Mitä sen aineenvaihdunta palauttaa ympäristöön? Onko ilmiössä kyse kausivaihtelusta, vai onko se tullut jäädäkseen?"

https://intokustannus.fi/kirja/populismin-anatomia/