Toivon palauttaminen ei riitä

Teksti Harald Olausen

Tänään brittien Labourin puheenjohtajaksi yksimielisesti valittu suur-Manchesterin pormestari, Andy Burham, piti ensimmäisen julkisen puheensa puheenjohtajana. Se ei ennakoinyt hyvää. Paljon porua, vähän villoja oli puheen köykäinen sisältö samalla, kun maa on musertua vakavien kriisien keskellä ja Labour ei tee mitään niiden poistamiseksi tai ongelmien ratkaisemiseksi.

Ylivoimainen kyky puhua ja tiivistää tunnelmia, oli Churchillin tavaramerkki – tämä sama taito on myös Burhamilla. Siksi Churchill, joka osasi johdattaa myös harhaan, tiesi, että suuri puhe ei ainoastaan kyennyt ilmentämään aikansa totuutta, vaan myös yhtä hyvin suuria valheita. Tämän Burham hyvin ymmärtää ja osaa naamioida tyhjät puheensa ideologisesti kiinnostavaksi jorinaksi.

Puhe oli idealistin viittaa päällään kantavan puoluepoliitikon viimeinen ideologinen puhe ja tarkoitettu puolueväelle vakuuttamaan, että monen vuosikymmenen jälkeen Labour unohtaa sisäiset riitansa ja alkaa toden teolla yhtenäisenä tekemään ihmisystävällisempää politiikkaa. Mutta Burhamilla ei ole ässiä hihassa huomisen varalle. Ennusteet eivät ole hyviä.

Burham on itserakas pyrkyri ja puolueen uskollinen sotilas, jolle kauniit sanat ovat sama asia kuin tehdyt työt. Totuus on se, että kansa on menettänyt luottamuksensa Labouriin sir Kier Starmerin kaksivuotisella hallituskaudella, eikä luottamuksen paluusta ole näkyvissä merkkejä. Eilisessä Labourin tiedotustilaisuudessa oli pakotettuina "burhamilaisia" ja "starmerilaisia" rinta rinnan.

On suorastaan ihmeellistä, miten nopeasti Starmerin Labour menetti kansansuosionsa ja Nigel Faragen Reform UK nousi gallup-kärkeen Labourin jäädessä vasta sijalle 3. Maata vaivaa Brexitin jälkein aneemisuus talouselämässä, kasvava rikollisuus ja laiton maahanmuutto sekä Labourin pettämien eläkeläisten, köyhien ja sairaiden kasvanut tyytymättömyys politiikkaa kohtaan.

Oikeastaan juurisyy Labourin tappioon on poliittinen korrektius, josta tuli vasemmisto-opettajien, feministien, sosiaalitanttojen ja politiikkojen tasa-arvoa juhlistavien puheiden vakiokalustoa. Ideana oli omia käsitteet "rohkeus, jalomielisyys ja avarakatseisuus" vastaan oikeiston "pelkuruus, turhamaisuus ja ahdasmielisyys", mutta ennen kaikkea, "olemme oikeassa" - taistelussa vallasta.

Se oli myös samalla labourin sudenkuoppa, johon itsensä edistyksellisiksi nimittäneet voimat lankesivat oman itsensä ja asiansa suureksi vahingoksi, sillä sille oli ominaista se, että se pyrki kontrolloimaan kieltä ja ilmaisua, kahliten samalla, ja ulos sulkien, kaiken sen mikä ei ollut mieleistä "metaforien jatkuvana prosessina" vastavoimaksi nousevaan tyytymättömyyteen.

Oli liikuttavaa seurata, miten Burham mielisteli riitaista ja hajanaista puolue-eliittiä. Ensi maanantaina pääministeri nimittämisensä jälkeen, pääministerin kyselytunnilla alahuoneessa, nähdään, millä eväin Burham lähtee sotimaan. Brittiläisen perinteen mukaan vastustaja piti lytätä niin nopeasti kuin mahdollista ilman vastaväitteiden mahdollisuutta uuvuttavan faktatodistelun jäljiltä.