Tolstoin raiskatut Salatut elämät 

Teksti Harald Olausen ja K.V.Suorsa

"Hän on jumalan kaltainen, ei Sebaotin eikä kenenkään olympolaisen vaan tuommoisen venäläisen jumalan joka "valtaistuimella vaahteraisella", alla kultaisen niinipuun istuu", ja jos nyt ei ylen majasteettisena, niin kenties kaikkia muita jumalia ovelampana."

-Maksim Gorki Leo Tolstoi (Siltala 2021)

Suomalainen teatteri on ollut jo pitkään syvässä kriisissä ja lähes kuollut ja kuopattuna henkitoreissa- siis se oikea ja elävä taide, eikä mikään muumioiden hippaheikkibileet Heikki Kahilan ja Teija Sopasen (jonka mies oli teatterinjohtaja Lauri Väärä; operettimies...) kalmistossa. Sille on käynyt juuri kuten oman sukupolvensa lahjakkaimmat teatterintekijät, Pauliina Hulkko (Georg Buhneristä ja Dantonin kuolemasta hienon väitöskirjan tehneen professori Riitta Pohjolan seuraaja Tampereen yliopiston teatteriprofessorina) ja edelleenkin omaa polkuaan vastatuuleen taiteellisissa kokeiluissaan kuuluva Janne Saarakkala, aikoinaan varoittivat eikä kukaan ottanut heitä silloin todesta.

Nyt on toisin. Teatterikentän taiteellisen tason romahdus ja surkean mtv-läisen viihteellistymisen vyöry on vienyt mehut ja hehkun koko alalta. EI! Sille on käynyt vielä pahemmin, sen todistaa Lahden kaupunginteatterin Tolstoin nimeä räikeästi väärinkäyttävä Sota ja rauhaa etäisesti muistuttama räpellys, jossa yhdistyy jo kolme (onneksi yleisön pyynnöstä ja kepulaisten muutettua maakuntataajamien slummeihin leikkimään kaupunkilaista cooliutta) kuopattua elokuvahistoriamme vaivaannuttavaa häpeäpilkkua, Edvin Laineen Akaton mies ja Rauni Molbergin Paratiisin lapset sekä Timo Koivusalon koko tuotanto Pekko Aikamiespojasta Sibelius-häpäisyyn.

Miksi tällaista roskaa tehdään julkisilla rahoilla? Ehkä siksi, että se on tämän kulttuurisesti köyhän ja puolisivistyneen maan tapa. Lahden kaupunginteatterin tämän syksyn sekava ja suttuinen Tolstoi-suurraiskaus Sodasta ja rauhasta on jopa suurempi limboilu kuin Kansallisteatterin taannoinen surkuhupaisa sekoilufarssi, Paavo Westerbergin, Maailmojen ensi-ilta vuodelta 2016, mikä viimeistään paljasti teatterinjohtaja Mika Myllyahon liikkuvan vakavan taiteen maailmassa kovin köykäisin kengin salliessaan moisen kiusaannuttavan rimanalituksen omien valvovien silmiensä alla oman talonsa residenssikirjailijalle, jota asemansa takia kehui vuolaasti vielä ennen ensi-iltaa.

Eikä siinä vielä mitään. Mitä vielä. Kukaan ei tuntunut pitävän - siis ne muutama harva kymmenen katsojaa - Lahden esityksestä. Ensimmäisen näytöksen jälkeen aplodit olivat yhtä vaimeat, kuin Paavo Väyrynen antaa itselleen esitysten jälkeen onnistuneesta puheestaan peilin edessä karsastavin silmin katsoen ties minne. Monille kampaajilla käyneelle maakuntien kokoomuslaiselle naisaktivistille oli lörähtää silkasta järkytyksestä "paavolipposet pöksyyn", kun he tajusivat katsovansa tekotaiteellista ja huonosti sulavaa sontaa kalliilla permantopaikoilla - lavastuskin oli perseestä suoraan sanoen monen kokkarimuijan mielestä.

Välillä esitys vaikutti siltä kuin "rupsahtanut koppelo" eli Sanna Marinin oloinen, mutta hieman vanhennettu naisihminen, olisi herännyt tuli perseen alla rajussa pilvessä "inhan hinttarin" eli Ilari Nurmisen oloisen käpyn seurasta rajusti vietetyn illan jälkeen sos.dem eduskuntaryhmän kokoushuoneesta, Krista Kiurun oloisen "Klaara Kotkon" motkottaessa heille viinan ja helposti titteleillä sekä katteettomilla lupauksilla höynäyttävien äänestäjien loppumisesta (lue: ammatikseen hönöjä tuottavien II-asteen oppilaitosten säästösyistä yhdistettyjen kuusivuotisten keittäjä-koneistaja-pullataikinanlevittäjä-ovimieslinjojen varapaikoilta otettujen ylijäämäaineksen).

Mutta kaikkein ikävintä ja epäinhimillisintä oli se, kun muutama Sven Dufva-klooni heilui näyttämöllä aseet tanassa, ja lopulta joku laukaisikin sellaisen sillä seurauksella, että vasten tahtoaan mitä todennäköisesti paikalle vanhempiensa kroonisen iltakaitsijaprobleemin vaivaamana rullatuolissa kärrätty pakkoliikkeinen monivammainen sai järkyttävät sätkyt ja rajut hepulit, ja vietiin yleisön säälikosteiden silmien alla parkuen rauhoittumaan johonkin teatterin äänieristetyistä turvahuoneista koko loppunäytöksen ajaksi (toivottavasti se ei unohtunut sinne).

Kiusaannuttavan pällistelyn ja tekotaiteellisen hornantuuttiperspektiivin jälkeen olo oli yhtä mömmöinen kuin Kansallisteatterin (Mika Myllyaho on ryhmäteatterikätyrinsä Esa Leskisen kanssa ovela myydessään ulkoisesti radikaalia, mutta sisältä ummehtunutta tekotaidetta pinnalliselle ja puolisivistyneelle Veli Sundbäck-johtoiselle kausikorttikermalle ensi-iltabileiden ilmaisten parsakaalipaistosten ja Huttus-viinien lisukkeena) varastojen pölystä esitystä pelastamaan pestatulle lähes 80-vuotiaalla mahtipontisesti sössöttävällä Esko Salmisella, jolle on hirttäytynyt ikävällä tavalla, kuin Jokerille, suupieliin kiinni Shakespearen Myrskyn kaikki epätoivo ja kostea salavittumaisuus.

Kansallisteatteria voi syyttää myös koko Suomen teatterimaailmaan levinneestä hössötyksestä munata esitysten runollinen rytmi ja henkisesti ravitseva laatu kaiken räminän, huitomisen ja sekoilun sillisalaatin tyrmistyttävässä yhteentörmäyksessä muka(teatteri)taiteen nimissä - siitä osoituksena juuri Lahden kaupunginteatterin Tolstoi-riekkuminen, missä ei ollut edes nimeksi päätä tai häntää - vaan enemminkin kuin koko Ankkalinnan sulkasato yhtä aikaa ilmassa, samaan aikaan kun käsiään kanamaisesti ylös ja sivuille - lentoon lähtevät kaakattajat - hysteerisinä huitoneet näyttelijät raiskasivat totaalisesti Tolstoin Sodan ja rauhan alkuperäisen hengen mikä se sitten HERRAPARATKOON lieneekään ollut.

Miten tällainen on mahdollista? Ovatko nämä Antigonesta mitään tietämättömän Juha Hurmeen hengenheimolaisia, kun he eivät osaa tehdä esityksiinsä kunnon alkuja, ei loppuja, ei sisältöjä, ei keskikohtaa eikä tunnetta? Eikö kukaan enää katso sen perään, mitä maakuntien kokoomuslaisille kampaajille, pankkineideille ja vaatemyyjille sekä heidän perässään pakolla raahaamilleen vastentahtoisille miehille suurena taiteena yritetään syöttää, vaikka saman näkisi selvemmin oman puolueen miehen, elokuvaohjaaja Lauri Törhösen (kok.), tai lähellä puoluetta olevan kulosaarelaisen Renny Harlinin (sitoutumaton syntymäkok.) ohjaamissa Salattujen elämien villinveikeissä jaksoissa?

Oli ennakkoon ihan selvää, että Kotkan kaupunginteatterissa keskinkertaista jälkeä ja munattomuuttaan esitellyt teatterinjohtaja Ilkka Laasosen kantti ei kestä tarttua näin suureelliseen työhän ja selvitä siitä kunnialla. Esitys onkin tehty mitä todennäköisimmin yhdessä Visit Lahden kanssa ja hartaasta toivomuksesta hotellien yöpymispäivien epätoivoiseksi lisäämiksi (ei tainnut toteutua sorry S-ryhmän hotellimyynti ja korruptoituneet paikalliskepupoliitikot - edes tyhmät ihmiset eivät ole näin tyhmiä että menisivät tämän surkeilun lankaan). Katsoimme esityksen mustana keskiviikkona 4.11. salin ollessa täytetty vain 1/4-osa.

Esitys oli niin uuvuttava mitäänsanomattomuudellaan, että poistuimme väliajalla, (olisi pitänyt poistua jo aiemmin siinä 2 minuutin kohdalla) ihan kuten nuorehko naisihminen, joka esitteli itsensä Mikkelin Nuppuseksi, ja joka myös kertoi poistuneensa pettyneenä esitykseen, josta ei saanut kiinni mitään - esitystä oli vaikea seurata - ja mikä ei millään tavalla noussut lentoon tai jaksanut pitää kiinnostusta yllä kuutta sekuntia kauempaa, kun alkoi jo koko esityksen jatkunut sekava kohellus ja räpiköinti.

Jos tarjoatte meille tavallisille ihmisille meidän rahoilla tätä taiteena, HÄVETKÄÄ! Esitys oli esteettisesti mauton ja eettisesti epärehellinen kusetus, mikä osoitti ikävällä tavalla myös suomalaisen kulttuuripolitiikan suurimman ongelman: kukaan ai tarkista laadun perään, kriitikot ovat hampaattomia, juttuja tehdään yhtä tyhjän kanssa ja näyttelijät eivät enää osaa ja halua näytellä vaan yrittävät kaikki olla raamatunlauseita radiossa papattavia Krista Kososia. Kaupunginteatterit ovat sukupuuttoon kuoleva lajityyppi yleisön keski-iän ja naisasteen hipoessa jo karmaisevan pelottavia lukuja 80-90 välillä.

Esitys on niin tökerösti tehty ja tylsä, että itse esittäjätkin näyttivät nukahtavan kesken puisevien esitystensä. Kuinka paljon tähän upotetaan lahtelaisten veronmaksajien rahoja? Haloo! Nyt ymmärrän miksi monet asiasta hätääntyneet äänestävät persuja. Tulkaa persut valtaan ja kieltäkää tällaiset mauttomat surkeilut. Vaatikaa tilalle kansallista tuohivirsukulttuuria ja mämmiä kanteleen soidessa kovaa. Saasta on puhdistettava aidosta. Tällaisen kuolleen kulttuurin polttamiseen pitäisi jokaisen moraalisesti ylevän yksilön suostua - myös itse läpimädän persun.

Nuorisomme, joka ei käy onneksi muuten teattereissa kuin koulujen määrääminä, on pelastettava kaupunginteattereiden pakkoohjelmatarjonnasta, joka kasvattaa vain verovirkailijoita ja vääristää henkistä huoltosuhdettamme tehden kasvavasta nuorisostamme kulttuurivihamielisen. Lahden kaupunginteatteri uskottelee päättäjille olevansa sivistyksen asialla. Todellisuudessa  se on persutehdas, sillä se joka katsoo Tolstoi-raiskauksen alusta loppuun, ei voi olla oikeutetussa vihassaan ulostullessaan muuta kuin raivoava persu.

Ei kannata siis katsoa tällaista jos ei halua tulevaisuudessa hymyilyn kieltävää pääministeri Riikka Purran lärvinvääntelyjä tuijottaa ilta illan jälkeen telkusta. Lukekaa mieluummin joskus joku kirjaa muistuttava esine. Ja jos se on vaikeaa, aloittakaa Aku Ankasta, kuten minä:- https://www.digivallila.com/l/ankassa-on-edelleenkin-sita-jotain/

HUOM: kirjaa ei suositella silti demarille. Eikä silloin peliin pitäisi kutsu taiteellisia mahalaskuja tehnyttä Pasi Lampelaa, vaan houkutella suurella rahalla joku harvoista teatterineroistamme, kuten Leea Klemola, joka aikanaan pelasti sekä Tampereen teatterin, että melkein myös koko tympeän yhden murjaisun ja mulkaisun kaupungin henkiseltä näivettymiseltä ja lähes konkurssilta kutkuttavien näytelmiensä ansiosta Transkaspian, mikä on edelleenkin yksi kautta aikojen parhaimmista Kleemolan esittämistä ja Juha Mustanojan näytelmistä (-https://universum.fi/ohjelmisto/transkaspia/) henkeen.

Tai se viime vuonna (en ihan muista mikä ja mistä) Ernst Shackletonista kertova kahden ihmisen uskomaton mielikuvitusseikkailu, jossa oli tukevasti lainaa mestarillisesta Tony Kushnerin Angels in Americasta (se pillerihuuruinen jääkaappisekoilukohtaus ainakin yms.). Mutta mitä me oikein Lahdessa näimme? Esityksessä korostetaan ihmeellisiä seikkoja, jotka eivät tunnu olevan suhteessa siihen mitä käsiohjelmassa luvataan.

Käsiohjelmassa ohjaaja Lampela kirjoittaa halunneensa tarjota jotain Pablo Picasson Guernican kaltaista katsojille, mutta se on vain päälle liimattua keikarointia ilman katetta ja vakavaa otetta, minkä ohjaaja tietää menevän sivistymättömään yleisöön kuin kuuma veitsi voihin, sillä he eivät tiedä edes mistä on kysymys, mutta ovat halvoissa H&M:n kukkakuosisissa alennusmekoissaan - niitä joihin perjantaipullo-käsitettä hieman yli sallitun sunnuntaihin saakka venyttävä jääkiekkofanimies ei ole onnistunut vielä pilaamaan jatkuvalta yrjöämiseltään (kuin se Monthy Pythonin yhden elokuvan jättitursas, jolle tarjoilija syöttää vielä yhden After Eightin ennen kuin se röhnösika räjähtää yhdeksi suureksi toisten niskaan oksentavaksi valtamereksi).

Ja juuri tämä tuntuu oudolta siksi, koska esitys ei ole ollenkaan mitään Guernican kaltaista esteettiseltä kokemusmaailmaltaan. Ylipäätään on kummallista rinnastaa keskenään taulu ja romaani, koska nämä viestivät taiteen kuluttajille erilaisin keinoin. Eikä rinnastus Guernicaan tunnu muutenkaan toimivan, koska Guernica kuvaa aivan erilaista poliittista konfliktia kuin mitä Sota ja rauha. Tolstoi kuvaa nimittäin aateliston dramaattista vellomista omissa pienissä, mutta suuriksi muuttuvissa draamoissaan (kuten Lampelan esityksessä), joita säestetään sodan massiivisilla kulisseilla, kun taas Picasso kuvaa viattomien siviiliuhrien kärsimyksiä.

Näitä kärsimyksiä ei Tolstoi (tai Lampela) kuvaa, vaan siviilit ovat liki olematon tausta Tolstoin tarinoissa pönöttäville yksitotisille kenraaleille tai umpiääliömäisille ja Tarja Halosen (sdp.) näköisille ruhtinattarille. Tätä järkyttävää anti-kokemusta vahvisti se, että sekä ääni- että musiikkimaailma olivat kovin rikkinäisiä. Esitykseen oli tuotu diskoteekkimusiikkia, joita säesti esiintyjien voimakas ylinäyttelyä diskoteekkimaisten valojen hehkuessa, jotka eivät kuitenkaan muistuttaneet Hollywoodin kultakauden technicolouria.

Vaikutelma oli masentavan ankea, koska nämä valtavat valot olivat jotain valkean ja harmaan väliltä. Ja nämä vain korostivat esityksen sekavaa riehumista ja tuhrivaa luonnetta, joka ei selkeästikään omannut mitään sanomaa, muuta kuin tyhjänpäiväisen shown, mikä ei ollut kaukana kaupungin kansanopistossa vuoden näyttelijälinjalla (ja koulun ainoan ns. kuuluisuuden), harrastajateatteriohjaaja (+ex-iskelmätähden on ehkä liioiteltu titteli, mutta yhden levyn ja yhden lyhytelokuvan mies 1980-luvun alusta puhututtaa digivllila.comin päätoimittajia ilmiönä sen verran, että ensi vuonna meiltä tulee yhteinen kirja  EX-ISKELMÄTÄHTI MARKKU AROKANTO LEIJONAN LUOLASSA ja Sirkka Tällin Laihdutusopas osat I-CVXXXIV ) Markku Arokannon televisiostakin nähdyistä hysteerisakkamaisista pyrähdyksistä (mm. varjoeuroviisujen epäsuosiolistan pakkaspuolelta Doktor, Doktor).

Oliko tässä Lahden ja Lampelan (ei apurahoja enää tälle tyypille; sehän on ihan pihalla itse taiteesta ja tekemisestään) räpellyksessä mitään kaunista, nautinnollista tai silmää hivelevää estettistä ilottelua tai pinnan alla eettistä urheutta, mikä nostattaisi moraalista selkärankaamme kieltämään kaiken pahan, teeskentelyn ja siinä sivussa vanhan namusetä Danny (79v.) levynmyynnin ja pultsari-Irwinin (x) nostamisen esipersukaupunkien enkeliksi?

Huhuh! Kaikkea muuta. Valot ja äänitehosteet oli tehty voimakkailla puitteilla ja isolla rahalla, mikä kertoo siitä että kaupunginteatterit hehkuvat itsessään suomalaisten teattereiden kokoomushenkistä sanomaa: isolla rahalla tehtyä pompöösiä hesburgershowta, josta huokuu läpi pahvinmakuiset minikana-ateriatarjoukset 3,95 ja eltaantunut mukahiilijälki, joka on ev-lutimaiseen tapaan "sinun puolestasi sovitettu" kunhan vain myrkytät itsesi meidän kalliilla ja pahanmakuisilla paskatuotteillamme (joita yletön sokerinkäyttö ja inha suolanripottelu Ilmari Nurmisen Berlin von Hinten henkeen yrittää piilottaa tietoisuutemme turruttamalla muutenkin haalean kouluruuan ja tillilihan sammuttamalta makuaistiltamme valot lentäessään ulos); lähinnä porvariston hillitty läskicharmi mielessä, esityksessä, josta puuttuu kunnollinen käsikirjoitus, sisältö, tyyli ja kaikki sen mukana, jotka pitäisivät langat kunnolla käsissään.

Nyt se vaikuttaa lähinnä harrastajateatteriohjaaja Markku I. Arokannon Sirkka Tällin (molemmat käyneet Lahden kansanopiston näyttelijäntyön 1-vuotisen peruskoulupohjaisen linjan ennen antautumistaan helmuavien hameiden ja tuhrumeikkien saloihin dragmaailman suurella näyttämölla muodonmuutoksessa M-koosta nykyisiin XXXXL-kokoihin) Laihdutusopas IV:n kabreeosastolta osana Työväen Akatemian (sdp.) kulttuurilinjan käyneen pastori Jaana Rantalan kirkon kulttuuripäivien iltahumppadragshown alkukierrosta paikallisessa tikka(ri)baarissa SETAN entisen (transmafia heitti ne ensitöikseen ulos, kun ne eivät luopuneet vaarallisen vanhanaikaisesta näkemyksestään Jumalasta ja Jeesuksesta isänä ja poikana, toisin sanoen ymmärtäneet heitä sukupuolettomiksi lesboiksi, jotka halusivat hallita koko maailmaa pilluillaan ilman munaa mutta eivät munattomasti) kristillisen piirin MALKUKSEN naminnuolentapyrkimyksissä. 

Onko tämä Lahden Tolstoi-sekoilu yksi kautta aikojen huonoimmista teatteriesityksistä maassamme? Valitettavasti ei, sillä niitä löytyy kasapäin lisää kaikkialta Oulusta Kouvolaan. Käsiohjelma on älyllisesti epärehellinen eikä tutki kohdettaan otsikkoja pidemmälle. On ihan selvää, että Maksim Gorki pani halvalla jälkikäteen kirjoittamissaan sutkautuksissa Leo Tolstoita. Ei tarvitse edes olla rivien välisten piiloviestien tulkitsija, kun hieman plärää Gorkin kirjoituksia umpitylsästä tosikosta ja pinnallisesti maailmaa sen ulkokehältä ilman sävyjä ja ryppyjä kuvailevasta Tolstoista, joka aika ajoin vaikuttaa vanhoillisemmalta kuin Venäjän umpimieliset ja typeryyteen asti joustamattomat tsaarit, tai koko venäläinen yläluokka Pietari Suuren pajareista Romanovien valtakauden viimeisiin ahneisiin suurmaantilallisiin.

Toisaalta ei Gorkikaan ole tässä toimittajamaisesti etenevässä realistiraakuudessaan parhaimmillaan. Asia on kuin se sanotaan, ja on nähty ja siksi totta, ja siksi myös nimenomaan ei totta, ja tehty kiinnostamattomaksi lukea. Miksi Gorki sitten sortuu toimittajien helmasyntinä pulinaboksimaiseen selontekoon? Kyseessä on selvästikin jonkinlainen mielessä jälkikäteen pitkään harkittu kirjallinen kosto Tolstoille ja hänen edustamalleen hitaudelle ja jäykkyydelle nähdä edessään samaa, kuin muut, tai ainakin ottaa ne vakavasti ja muuttaa kurssia, jonka tietää itse sisimmissään vääräksi. Gorki huutaa venäläisen intelligentsian sen ajan tapaan suureen ääneen kahleissa koko maasta puuttuvan vapauden perään:

"-Ah, Ljovuska, anna olla, riittää jo, Lev Nikolajevits sanoi kyllästyneenä. - Vapaus, vapaus, samaa hoet kuin papukaija, vaan missä ja mikä on sen ajatus? Nimittäin jos vapaus tulee sellaisena kuin sinä sen näet, kuten sinä kuvittelet, niin mitä siitä seuraa? Filosofisessa mielessä pohjaton tyhjyys, ja elämässä, käytännössä sinusta tulee laiskuri, kerjäläinen. Mikä sinua sitoo elämään, ihmisiin, kun olet vapaa niin kuin sinä tarkoitat? Linnut tuossa ovat vapaita, vaan pesää ne kumminkin tekevät. Sinä se et rupea pesääkään tekemään, kun kuljet huikentelemassa missä sattuu, kuin huoripukki. Kun tosissasi mietit, niin näet ja huomaat kyllä että viime kädessä vapaus on tyhjyyttä, rajattomuutta."

Gorki on salaa huvittunut ja voitonriemuinen. Hän antaa piiloviestissään rivien välistä luettuna Tolstoille samat arkkikonservatismin kasvot, kuin Wienin tanssivassa konferenssissa Euroopan kruunupäiden tummapuhuvan taantumuksen pitkäksi aikaa istuttaneeseen Itävävallan kuuluisa kansleri Metternichtikin. Nykylukijaa naurattaa nämä kirjotukset yhtä paljon, kuin kauhistuttaa Tolstoin typerät vouhkaaminen ja sanan vapaus tahallaan väärinymmärtäminen- ja viljeleminen.

Kun puhumme kirjallisuudesta tai mistä tahansa taiteenlajista, puhumme aina toiminnasta, joka välittää eteenpäin kuvauksia moraalisesta toiminnasta. Tai ohjeita siitä. Vaikka ohjeet olisivat kuvauksen muodossa, lukija tai kulttuurituotteen kuluttaja tulee silti aina pohtineeksi, mistä milloinkin on aina kysymys, vaikka katsottava tuote olisi näennäisen nihilistinen arvomaailmaltaan. Tällöinkin läsnä on vähintään kuvaus moraalista, joka oli kyseessä sitten väärä taikka oikea toiminta.

Maksim Gorki on paras asiantuntija mitä Tolstoihin ja hänen kirjalliseen laatuunsa tulee, eikä Gorkin sanat ole kovinkaan mairittelevia Tolstoin itsensä kannalta. Gorki kirjoitti Tolstoista kirjan kirjoittamistaan irrallisista muistiinpanoista asuessaan Oleizassa 1901-1902, kun molemmat kirjailijat asuivat talvet Jaltalla tavaten toisiaan lähes joka päivä keskustelujen merkeissä.

Mutta kuinka paljon tuohon kirjaan voi luottaa? Hyvin vähän ja siksi ihmettelenkin sitä älyllistä laiskuuttaa, mitä kirjan kustantaja osoittaa kun ei ole ottanut Gorkin lööperin selittäjäksi kriittistä ääntä avukseen. Miksi näin? Kiire? Rahanahneus? Kumpikin ilmeisesti ja aivan selvästi typeryyttää hyväksikäyttävä normileväperäisyys, koska maan sivistyneistön muodostavat muutamat lukeneet mummot, pari proffaa ja yksityisajattelijaa, jotka tietävät enemmän kuin Siltalan tekosivistyneet kulttuuriporvari Siltalat, joille tärkeintä ovat Siltalat itsessään - ei muu.

Gorki tarkastelee ja kuvailee Tolstoita kuin kaukoputken kautta kummalliselta vaikuttavaa etanaa, jonka liikkeet hän toki arvaa ja tietää etukäteen, mutta ei kiinnitä niihin sen kummempaa huomiota, vaan sortuu alentamaan hänet rumien yksityiskohtien varjostamana "rumien, pullottavien suonten muhkuroimien käsien kautta." Otan yhden esimerkin avukseni. Minusta Gorki vittuilee rankasti Tolstoille ihan kuin Tolstoi olisi huumorintajuton ja sävyjä ymmärtämätön (pres.) tumpelo, Tarja Halonen. Vai mitä sanotte seuraavasta pätkästä?:

"Leo Tolstoi on suuri ihminen eikä hänen kirkasta kuvaansa vähääkään hämmennä se seikka että "inhimillinen" ei ollut hänelle vierasta. Eikä se mitenkään alenna häntä meidän tasollemme. Psykologisesti olisi täysin luonnollista että suuret taiteilijat näyttäytyisivät myös synneissään tavanomaisia syntisäkkejä mittavimpina. Eräissä tapauksissa me näemme että niin tosiaan on."

Tässä vaiheessa arkkasilmäinen lukija huomaa Gorkin panevan halvalla kulunutta ja tylsäksi tiedettyä vanhan Venäjän yhtä suurimmista kirjallisista auktoriteeteistä - siinä olisi ollut ainesta uustulkintaan vanhan kammotuksen uinuttavasta teoksesta, jonka kaikki tietävät, mutta jota kukaan ei ole jaksanut lukea (onneksi). Lopullisen varmistuksen me saamme Gorkin piruilusta Tolstoille kirjan lopussa:

"Ja sitten hän kuoli yksin, kaikkien hylkäämänä ja hänen kuolemansa jälkeen häntä on muistettu naaustiskelevasti parjaten. Siinä onkin kaikki."

Leo Tolstoin romaanit ovat täynnä moraalisia opetuksia. Tai ainakin ne mielletään sellaisiksi, eeppisiksi kertomuksiksi oikeasta ja väärästä, joita säestävät suuret ja kuohuvat tunteet suuren historian kuohuissa. Nämä romaanit ovat massiivisia tiiliskiviä, jotka vaativat sulattelua ja tulkintaa lukijalta. Mutta eivät siinä mielessä, että kyse olisi sellaisia monimutkaisia tulkintoja vaativista romaaneista kuin ranskalaisten eksistentialistien romaanit mitä löydämme Sartrelta tai Camus'lta. Tolstoin romaaneissa, hyvyys, pahuus, oikeamielisyys ja väärinteko ovat aina suoraviivaisia. Emme löydä harmaan sävyjä- valitettavasti - siinä onkin suora yhteys pinnallisen somerähinän tylsistyttämään nykyajan vaihtoehdottomuuteen.

Saati sitten sellaista pitkäpiimäistä (mutta nerokasta) jaarittelua kuin James Joycen tuotannossa, tosin jaarittelu Tolstoilla on erilaista kuin Joycella. Jaarittelu Tolstoilla keskittyy yksityiskohtiin ja pitkitettyyn dialogiin, kun taas Joycella jaarittelu keskittyy intelligentsian pieniin, mutta niin nerokkaisiin, hupsuihin palapeleihin. Mutta kun puhutaan moraalista, niin moraali on Tolstoilla äärimmäisen yksinkertaista. Hyvä on Tolstoin romaaneissa hyvää, ja paha on pahaa. Kaikki on suoraviivaista, kuin karttakepillä piirrettyä. Kaikki on oikeastaan hieman piinallisen yksinkertaista, kaikki toimijat ovat yksinkertaisen sankarillisia ja valmiita uhrauksiin.

Valkoisia valheita ei tunneta edes käsitteellisinä asioina, ne ovat asioita joihin Tolstoin päähenkilöt eivät saisi koskea. Valhe on Tolstoilla aina jotain, josta seuraa ikäviä seurauksia. Tämä ei silti tarkoita sitä, etteivätkö Tolstoin päähenkilöt voisi yrittää käyttää valheellisia keinoja oikeamielisten päämäärien edistämiseen, jos he kokevat nämä moraalisesti oikeiden päämäärien kannalta oikeiksi. Yhtä kaikki, velvollisuus tulee Tolstoilla aina ensin, Velvollisuus joko toisia ihmisiä kohtaan, tai sitten velvollisuus jotain suurempaa tavoitetta kohtaan.

Ja oikeastaan voidaan sanoa, että Tolstoi kuvailee rehellisyyttä juuri sellaisena kuin sen pitäisi näyttäytyä maailmassa, jossa toimimme. Tässä moraalisessa ehdottomuudessa piilee Tolstoin koko tuotannon vahvuus. Esimerkiksi Anna Kareninan päähenkilöiden maailmankuvasta hehkuu ehdoton uskollisuus omalle maailmankuvalleen ja näkemyksilleen ja tästä maailmankuvasta nouseville päätöksille suhteessa niin yhteiskuntaan, politiikkaan, kuin muihin ihmisiin.

Voidaan oikeastaan sanoa, että Tolstoi on sukua kovaksikeitetyn dekkarin sellaisille edustajille kuin Raymond Chandlerin näkemyksille moraalista, vaikka kuvaukset maailmasta eivät ole niin kyynisiä. Tässä on tärkeää erottaa romaanissa tapahtuva kuvaus maailmasta ja romaanin kuvaus päähenkilöiden näkemyksestä maailmasta. Kun Chandlerin Philip Marlowe toimii maailmassa, jonka hän kuvailee olevan läpimätä, hän voi silti itse ainakin toimia oikeamielisesti tässä maailmassa. Kun puolestaan puhumme näyttämölle tehdyistä sovituksista, tulee aina pohdinnan kohteeksi, miten jokin teos siirretään näyttämölle siten, että alkuperäisen kirjallisen tuotteen sanoma välittyy teatterin kautta katsojille.

Siksi voi hyvin syin sanoa kyseessä olevan Lahden tapauksessa matalamielisen amiskulttuurin raskauttama Tolstoi-raiskaus kolmella punaisella kirjaimella  SDP vahvistettuna. Syy on viime kädessä Kansallisteatterin Mika Myllyahon, sillä sitä pienet perässä, mitä isot edellä; lisää vain ohjaajiksi samanalaisia autonasentajia jäsenkirjalla (ja seuraavaksi vaikkapa hammaslääkäreiksi). Ei sivistystä, osaamista ja amattitaitoa enää tarvita missään, kun tärkeintä on enää vain metahurskailu ja sijaiskärsiminen teeskenneltyine tekokyynelineen - ohjasihan Kuopion kaupunginteatteriin 1990-luvun alussa Wilden Dorian Grayn muotokuvan mitään teatterista tietämätön kuvanveistäjä yhtä tekonotkeaksi, kuin mitä lahtelaisten limbouilutolstoikin pahimmillaan on.

Juuri siksi olemme järkyttyneitä, vaikkei Tolstoi kuulukaan mielestämme mitenkään erityisen ihailtaviin tai kiinnostaviin kirjailijoihin. Joku tolkku se näissä taideraiskauksissakin pitäisi olla varsinkin silloin, kun ne tehdään verorahoista - tekisivät ne edes tyylillä, kuten Jouko Turkka puuduttavassa mutta älyllisessä ja 5,5 tuntia kestäneessä Presidentin dementia-maratonesityksessään Kansallisteatterin Willensaunassa 1990-luvun alussa, tekohampaitaan louskutelleen Tea Istan ja vähintään kuusi tunnettua sekä harvinaista puhevikaa omanneen Yrjö Järvisen tähdittämässä puhenäytelmässä.