Trumpilainen aporismi vastaan bideniläinen kansakuntaa eheyttävä päättäväisyys

Teksti:

Harald Olausen

Eilen tammikuun 20. päivä oli koko päivän uusi toivon ja ilon päivä - Bidenin luvattua virkaanastujaispuheessaan korjata kansakunnan sielun - kaikille maailman ajatteleville ja toisistaan välittäville ihmiselle riippumatta siitä, mitä poliittista suuntaa kukin edustaa, kun vihatusta hirviöstä on vihdoin saatu selkävoitto (paitsi republikaanit, jotka menettävät otteen valtaan, jos ja kun dramaattisista eleistään tunnetun Trumpin tänään väläyttämä patrioottipuolue hänen johdollaan aloittaa poliittisen toimintansa, mikä on totuttua rähinää, vihapuhetta ja amerikkalaisen amis-perskarvanraaputtajien höynäyttämistä: siihen viittaa Trumpin viimeisenä päivänä armahtama puoluekartan härikön ja äärioikeiston strategin Steve Bannonin).

Biden ei ehkä ollut paras ehdokas presidentiksi, mutta ainoa, joka kykeni lyömään Trumpin. Hänen valintansa demokraattien presidenttiehdokkaaksi paljastaa taustalla vaikuttaneen "tilauksen". Se on demokraattien, liberaalivaltamedioiden sekä Hollywoodin viime vuosina kokemat nöyryytykset ja altavastaajanrooli, mitä yhteiskunnalliseen aloitekykyyn ja keskusteluun tulee amerikkalaisen hallitsemattoman äärioikeiston esiinmarssin myötä "nykyajan mcchartyisti" a`la vaarallinen sekopää Steven Bannon sekä Trumpin hallintoon haukkoina liimautunut Pentagonin vanhoillisin ja järkkymättömin kenraalikunta Eisenhowerin henkeen ja vereen vannoen, jakaessaan maailmaa pahoihin ja hyviin, joihin itsensä valkoisina kristillisinä automaattisesti kuvittelivat kuuluvansa. Kun näiden vihaisten (adhd?) miesten kiroilua, käskyttämistä ja ilkeilyä kuunteli, suuri yleisö ikään kuin heräsi ja huomasi, mihin kauniita sanoja ja hyviä tekoja tarvitaan, ja miksi he haluavat niitä kuunnella mielummin kuin trumpistien pullistelua: ihmisyyden todentamiseen ja sen arvon mittaamiseen, sekä sen, miksi kansa tarvitsee sekä leipää että sirkushuveja ja joskus myös keppiä ja porkkanaa. Mutta ei jatkuvasti verta nenästään kaivavaa pahisten pilkkaa.

Kirjailija Upton Sinclairin vuonna 1935 kirjoittamasta kirjasta "Candidate For Governor And Wow I Got Licked" (tunnetumpi on uusi uljas -maailma - kirja vuodelta 1932, ihmisiä kontrolloitiin pitämällä heidät onnellisina "soma"-huumeella) selviää, miten tällainen pahisten pilkka käy kalliiksi todellista valtaa eli rahaa vastaan asettuville idealisteille "maailman vapauden kehdossa". Sinclairin kohtalo on Yhdysvaltojen poliittisessa historiassa omassa sarjassaan ennakkotapaus, minkä jälkeen vaalit kuin vaalit on hoideltu saman kaavan mukaan. Vuonna 1934 Suuren laman aikaan Kalifornian kuvernöörivaaleissa sosialistien ehdokas Upton Sinclairia vastaan aloitetusta loanheittokampanjasta alkoi maassa lähes rikollinen yleisen mielipiteen manipuloiminen suurella rahalla valtamedioiden avulla. Sinclair oli vaalien ehdoton ennakkosuosikki, mutta hänet tiputettiin taitavalla ja ammattimaisesti masinoidulla mustamaalaamiskampanjalla alas pilvilinnoistaan, joista hän kertoo koskettavasti kirjassaan. Mustamaalaamiskampanjan hoitivat kulissien takana valtamedioiden ja poliitikkojen yhdessä muodostama "likaisten temppujen osasto", jossa hyvistä tavoista, tai ylipäätään mistään hyvästä, saati sitten vallitsevista laeista ei välitetty tippaakaan. Sinclairista tuli vaalien jälkeen näkymätön hyljeksitty ja vihattu, mutta samalla myös presidentiksi mielivälle tuiki tarpeellinen muistutus amerikkalaisesta korruptoituneesta vaalijärjestelmästä ja valtamedioiden merkityksestä sen ylläpitämisessä.

On selvää, että virkaanastujaiset on suuri ja tarkoin harjoiteltu näytelmä, missä uudet vallanpitäjät esittelevät omien arvojensa lisäksi omaa suhtautumistaan hävinneeseen osapuolueen. Biden-Harrisin juhlat eivät tehneet tästä poikkeusta, vaan olivat, jos mahdollista, vieläkin avoimemmin demokraattien ja puolueen vapaamielisten arvojen näköiset juhlat kuin miesmuistiin. Virkaanastujaisissa oli totuttuun tapaan amerikkalaisia legendoja piilotettu sekä itse juhlan sisältöön että muotoihin niin, että pitkin päivää televisioista juhlallisuuksia seuranneet näkivät silmiensä edessä amerikkalaisen unelman marktwainlaisena matkana kuin jokilaivan kannelta Missippi-jokea matkaten lipuvan silmiensä ohitse mentaalihistoriallisena kuvakavalkaadina, mistä huokui läpi samanlainen paatos ja tarkkuus ihmisten ja ympäristön kuvaamisessa kuin Mark Twainin omaelämänkerrassakin:

"Parin kolmen vuoden aikana kylässä sattui muutama muukin katastrofi, ja minulla oli sen verran huonoa onnea, että sain todistaa niitä kaikkia melko läheltä. Muuan orja hakattiin kuoliaaksi metallintangoilla jonkin pikkujutun vuoksi ja näin hänen pääsevän hengestään. Juopunut mies puukotti nuoren kalifornialaisen siirtolaistoverinsa pitkällä metsästysveitsellä ja näin punaisen elonnesteen purskahtavan hänen rinnastaan."

Bidenin yrittää parantaa kahtia jakaantuneen kansakunnan syvää juopaa ja siksi juhlat olivat enemmin idealistiset ja kansainsivistykselliset kuin sosiologiset ja juridiset - eivätkä ongelmia lisäävät sormella osoittelut syylliseksi tiedettyihin pahiksiin. Bidenin virkaanastujaisissa oli amerikkalaisen unelman kanssa yhtä jalkaa kulkevan kristillisen herätysjuhlan tuntua päivitettynä tämän päivän tarpeita varten. Monen vanhakantaisten republikaanin silmään pisti virkaanastujaisten rento huolettomuus ja jäykän patriotismin sekä keskilännen hillibillismin lannanhajun puuttuminen; se oli juuri sitä Texas-pihvien muistojen Amerikkaa, joka on jäänyt unhoon takamaille kasvamaan ruohoa autioituneiden kaupunkien asfalttiteistä, ja joka haluaisi kipeästi olla vielä kerran osa siitä republikaanipresidenttien Eisenhowerin, Nixonin ja Reaganin aloittamaa MAG - Make Ameriga Great - perinteiset arvot kunniaan nostanutta epäpyhää poliittista performanssia, jossa isänmaallisia tunteita nostattaneet puheet, paraatit ja vakuuttelut maan yhtenäisyydestä valkoisen keskiluokan laseilla nähtynä, oli vain se yksi ja ainut oikea tie ilman vaihtoehtoja kansakunnan yhteiseen onneen ja Amerikan kukoistukseen juuri sillä tavalla, mitä evankeelisten kristittyjen vaalima ydinperheajattelu ja kaikki siihen liittyvä konservatiivinen ajattelu ihmisestä osana yhtä suurta totuutta on maata monen sadan vuoden aikana muokannut.

Poliittista pelisilmää omaavan ja poliittisen markkinoinnin ammattilaisen Joe Bidenin kunniaksi on sanottava hänen pyrkivän olemaan esimerkillinen rohkaisessaan kanssaihmisiään näkemään itsessään ja toisissaan hyvää ja toimimaan sen muutoksen puolesta mitä he itse ovat tietämättään. Kaikessa näissä kehuissa pitää kuitenkin muistaa kyseessä olevan politiikon ja demokraatin, jonka ajatteluun sopii erinomaisesti tavallisten ihmisten tavallisen elämän tavallisten ongelmien tavallinen esiintuominen, tosin tässä tapauksessa presidentillisissä sfääreissä kuin kruununa tasavallan juhlistamiseksi täpäränä pelastuksena vallankaappausta yrittäneen superidiootin kynsistä. Juuri sellaista moraalista vetovoimaa koko kansakunnan yhteiseksi isäksi julistautuvalta maan ykkösihmiseltä nyt toivotaan sellainen, joka ei pilkkaa eikä syytä vaan auttaa ja kannustaa omia lapsiaan toimimaan yhdessä paremman yhteisen tulevaisuuden puolesta.

Kun edellinen presidentti pilkkasi raukkamaisesti julkisuudessa isojen lihavien MAG-punahattuisten ruokkoamattomien kannattajiensa nauraessa äänekkäästi naisia, vammaisia, puolustuskyvyttömiä tavallisia ihmisiä, Biden rohkaisi heitä ja auttaa heitä, kuten änkyttävää nuorukaista nimeltään Brayden Harrington, jonka hän otti virkaanastujaisjuhlallisuuksiinsa puhumaan juuri sen osan J.F. Kennyden ehkä kautta aikojen taidokkaimmasta virkaanastujaispuheesta, jossa hän sanoi "Älkää kysykö mitä maanne voi tehdä teidän hyväksenne vaan mitä te voitte tehdä maanne hyväksi".  Ideana oli pieni on kaunista ja kaiken voi muuttaa. Pieni änkyttävä ja ujo poika opetteli puhumaan Bidenin valvovien silmien alla sujuvasti Kennyden puheesta pätkän suoraan kameroille ja yksi amerikkalainen unelma oli jälleen syntynyt.

Biden-Harris-juhlat nostivat esille monta kiperää kysymystä. Mitä käy sitten kun Bidenin ympäriltä alkaa kadota hohto anti-trumpina ja hän alkaa näyttää, kuulostaa ja olla sitä miksi häntä jo nyt kutsutaankin papparainen-Biden? Biden puhuu kuin vain amerikkalainen politiikko osaa yhtä hyvin kuin Trump omille kannattajilleen, muta ei koko kansalle. Kriittiset lingvistit olisivat voineet varoittaa Trumpin käyttämän halvan ja alamittaisen kielen olleen näennäisestä junttimaisuudestaan huolimatta ovelaa, täsmätarkoituksilla ladattuja piilomerkityksiä täynnä olevia sodanjulistuksia, kielen kytkeytyessä oleellisesti trumpilaiseen vallankäyttöön samalla, kun kielelliset valinnat toimivat trumpilaisen vallan sekä ideologian palveluksessa että sitä vahvistavana legitiiminä.

Ihan samoin terveiset Bidenille. Bidenin kieli on tylsää mainoskuvamaista ja hänen liikkeensä ja eleensä kuin muumion, joka odottaa ikuiseen rauhaan pääsyä. Silti hän on parempi vaihtoehto anti-trumpina kuin itse Trump, jonka patologisen olemuksen paljastuminen ja sekä puheiden että varsinkin tekojen ilmiselvä tahallinen muiden vahingoittamistarkoitus ja pahuus, järkyttävät maailman kansoja vielä pitkään siitä huolimatta, että tänään maailma kuuli toisen ääneen - sen tutumman - kellossa julistavan tervettä järkeä käytännöllisesti empaattisella ohjauksella tutussa Amerikassa, joka nähdään meillä Euroopassa mielellään realistisen suhteen maailmaan omaavan suurvallan turvallispoliittista tasapainoa vakauttavana globaalina toimijana, vastaan trumpilainen aporismi eli neuvottomuus.

Mutta millainen on se maailmalla tunnettu maailman merkittävin suurvalta nimeltään Amerikka, jota johtaa sanansa mittainen mies? Se selviää lukemalla presidentti Barack Obaman syksyllä ilmestynyttä muistelmateosta "Luvattu omaa"(Otava 2020) V osan "Maailma sellaisena kun se on" 18. luvusta sivulta 539 lähtien. Obaman tarina ja näkemys demokratiasta on juuri sellinen kuin sen pitää olla amerikkalaisen unelman mukaan. Trumpin demokratiavastaisuus ei ollut Platonin tavoin idealistista, vaan vallan ja voiman ihannoimista sinänsä. Kun Obama kertoo politiikkansa käytännön kiemuroista muistelmistaan, niistä huomaa presidenttiä ohjanneen järkevä kokonaisnäkemys Yhdysvaltojen edusta sekä terve käytännöllinen järki toisin, kuin ailahtelevaisella ja epäammattimaisella Trumpilla. Tämä on tärkeä huomio siksi, että presidentin homma on kuin suuryrityksen johtajan eikä tositelevision hauskuuttajan ilveilyineen ja esittämisineen. Hyvä presidentti kannustaa ja luo ilmapiirin, jossa jokainen tekee oman osansa eikä kuten Trump luuli, näyttelee itse kaikki roolit joka päivä primetimeen somessa.

Mitä opimme Trumpista? Ainakin sen, ettei kukaan - vähiten itse promoottori - voi hallita kaaosta ja hyötyä siitä, sillä se on aina yhtä arvaamaton ja voimakas kuin joka vuotiset Floridan rantoja vaivaavat hurrikaanit. Ongelmallista oli Trumpin totuuspyrkimys, joka oli alistettu vaikutusvallalle, asia, jota sekä Platon että Aristoteles voimakkaasti kritisoivat. Toinen tärkeä opetus Trumpista jää historiankirjoihin "valehtelun trumpistumisena": pyrkimys joidenkin käsitteiden rajattuun määrittelyyn itsensä kannalta parhainpäin tosiasioista ja muiden tunteista tai sanomisista välittämättä. Ilmiötä voisi kutsua myös trumpistiseksi asioiden uudelleen nimeämiseksi nietzscheläisessä mielessä; meidän edellämme rientää toinen ihanne, eriskummallinen, viekoitteleva, vaarantäysi ihanne, johon emme haluaisi houkutella ketään, sillä emme helpolla tunnista kenellekään olevan siihen oikeutta - sellaisen hengen ihanne, joka leikkii naiivisti, toisin sanoen tahtomattaan ja ylitsevuotavasta kyllyydestään ja mahtavuudestaan kaikella sillä, mitä tähän asti on sanottu pyhäksi.

Koko viime syksyn Bidenin virkaanastujaisiin jatkunut poliittinen jännitysnäytelmä Yhdysvalloissa on tällä kertaa ohi - vai onko? Haavoittunut leijona Trump on kärsinyt nöyryyttävän tappion ja vetäytynyt Floridan kotiinsa nuolemaan haavojaan. Vai onko? Monen mielestä Trump on nyt lyöty, ei siksi että poliittinen tappio hatuttaisi häntä vaan siksi, että kongressin häiriköinnin jälkeen monen suuren yhtiön irtisanottua yhteistyösopimukset Trumpin firmojen kanssa sen jälkeen, kun Trump ei ollut sanoutunut riittävän selvästi irti väkivaltaisuuksista, Trump on konkurssin partaalla. Trumpia odottaa nippu eriasteisia tutkimuksia samaan aikaan kun hänen omaisuutensa nettoarvo on presidenttiyden aikana laskenut 500 miljoonaa dollaria kolmesta kahteen ja puoleen, mitä pidetään hälyttävänä Trumpin tulevaa maksuvalmiuskykyä silmällä pitäen.

Mediat ovat ottaneet kaiken irti vahingoniloisesti ja herkutelleet vallanvaihdoksella, johon sisältyy toki paljon enemmän pinnanalaista dramatiikkaa, kuin mitä kommentaattorit ovat uskaltaneet edes kuvailla. Vallanvaihto ei ollut läpihuutojuttu. Julkisuuteen tihkuneiden tietojen mukaan erilaiset äärioikeistolaiset ryhmät olivat suunnitelleet sabotoivansa juhlia. Yli 25.000 kansalliskaartin sotilasta tarvittiin turvaamaan pääkaupungissa rauhallisuus. Ennen virkaanastujaisia pelättiin äärioikeiston soluttautumista kansalliskaartiin, poliisiin tai armeijaan, ovathan nämä ryhmät tunnetusti etupäässä oikeistolaisesti ajattelevia ja eri asteisia konservatiiveja.

Etukäteen tasaiseksi tiedettyjä Yhdysvaltojen presidentinvaaleja on luonnehdittu vanhatestamentillisin sanoin taisteluksi pahan ja hyvän välillä. Biden johti loppumetreillä mielipidetiedusteluissa koko maassa n. 9 prosenttia ja kiri loppua kohden vielä lisää yhden prosentin, vaikka siellä ei ollut niin suurta merkitystä. Vaalit käytännössä ratkaistiin etukäteen äärimmäisen tasaväkisiksi tiedetyissä vaa'ankieliosavaltioissa pienimmillä mahdollisilla marginaaleilla: Arizonassa, Floridassa, Minnesotassa, Wisconsinissa, Michiganissa, Ohiossa, Pennsylvaniassa ja Pohjois-Carolinassa. Siihen nähden Bidenin kansalta saama 64 prosentin tuki valtansa ensimmäisenä päivänä on hyvä saavutus, mutta ei pelkästään hänen omaa ansiotaan. Kansakunta kaipaa isähahmoa, joka selittelee ja silittelee kovakouraisen ja töykeän egostrippari Trumpin jälkeen kovia kärsinyttä kansaa.

Biden aloitti itsenä markkinoinnin ja juhlimisen jo päivää ennen virkaanastujaisia epävirallisesti presidenttinä läksiäisjuhlissaan Delaweresta ja myöhemmin illalla Washingtonissa coronauhrien muistotilaisuudessa. Molempien tapahtumien sydäntä lämmittävä ilmapiiri ja ihmisistä välittäminen oli viesti myös koko maailmalle: Biden aikoo olla enemmänkin lääkäri kuin tuomari yrittäessään saada eripuraiset riitapukarit toimimaan yhdessä. Biden esittää olevansa jokaisen amerikkalaisen isä, liikuttuminen kyyneliin Delaweressä sekä Washingtonin muistotilaisuuden koruttomuus, korostivat Bidenin ja Harrisin sanomaa uudesta vallasta rakentavana ja vastuullisena hallintona, jolle jokainen amerikkalainen on tärkeä. Piilosanomana oli tervetulleet jäähyväiset trumpilaiselle aporismille ja sanallinen sivallus sekä malliesimerkki bideniläistä kansakuntaa eheyttävästä päättäväisyydestä, jota on tulossa vielä lisää uuden presidentin kuherruskuukauden eli ensimmäisten sadan päivän aikana.

Bidenin virkaanastujaisissa pitämä puhe oli odotetun kaltainen koko kansan yhtenäisyyttä ja tulevaisuudenuskoa lujittanut perinteinen poliitikon, ja erityisesti perinteinen demokraattipoliitikon pitämä tylsähkö toiveiden tynnyri-puhe, jonka sisältämistä lupauksista on lupa odottaa venyvää matkaa käytännössä. Biden lupasi puheessaan olla koko kansan presidentti, mikä on täysi mahdottomuus Trumpia kannattaneiden yli 70 miljoonaan äänestäjän keskuudessa, sillä heille Bidenin vastustaminen on elämän ja kuoleman ylisukupolvinen kysymys. Bidenin keskeinen sanoma oli julistus totuudenpuhumisen puolesta. Valheilla on lyhyet jäljet, kuten Trumpista näimme, mutta on siinä muutakin: valhe on Yhdysvalloissa vihan lisäksi niin oleellista peruskauraa harjoitettaessa rakenteellista rasismia ja syrjintää omia kansalaisiaan vastaan, ettei siitä ole koskaan päästy eikä haluttu päästä eroon. Yksi mielenkiintoinen Bidenin puheen lupaus oli yrittää saada vihapuhe loppumaan. Siitä on jo käytännön esimerkkeinä Trumpin some-tilien sulkeminen. Yhdysvallat tulee toimimaan eturintamassa somen suitsimisessa ja yhteiskunnallisen vastuulausekkeen kirjaamisesta lakiin. Ja sitä isot edellä, mitä pienet perässä, eli kysymys kuuluu: milloin Suomessa ja EU:ssa päästään ratkomaan samaa ongelmaa ennen kuin persut pääsevät valtaan juuri samoilla trumpilaisilla konsteilla vihapuhetta viljellen?

Kun vertasi nauhoitettua presidentti Trumpin jäähyväispuhetta ja Bidenin virkaanastujaispuhetta toisiinsa, on helppo ymmärtää miksi maailma hengähtää taas hetken vapaasti. Trumpin puheessa ei ollut totuttuun tapaan juuri totta nimeksikään. Tuttu ja yhä ällistyttävä valehtelu jatkui oman itsensä ja tekojensa paisuttelulle ja kaiken kruunaavalla "minä, minä, minä"-puheella, missä ei ollut sijaa millekään muulle kuin imelälle ja vastenmieliselle totuudenvastaiselle itsekehulle. Paras ja odotetuin kohta oli: kun minä nyt jätän Valkoisen talon. Sitä moni oli odottanut neljä pitkää kärsimyksen vuotta myös muualla kuin Yhdysvalloissa, missä ensimmäistä kertaa sitten yhtä kelvottoman republikaanipresidentti Richard Nixonin jäljiltä maa oli yhtä jakaantuneena yhtä valmis käymään toistensa kurkkuihin tappavasti veitset tanassa pienimmästäkin loukkauksena kokemastaan uhasta. Kun Nixon erosi demokraatit pääsivät valtaan jatkamaan sosiaaliseen tasavertaisuuteen perustuvaa uudistusohjelmaansa lähes kymmeneksi vuodeksi. Ihan samalla tavalla Trump teki demokratialle suuren palveluksen näyttämällä millaista demokratialla irvailu voi olla, jos narut päätyvät vääriin käsiin.

Trumpin viha sai vastaansa kansan raivon, joka oli loppupeleissä vahvempi ja hajotti republikaanisen yhtenäisen rintaman muuttaen sekä senaatin että kongressin edustajainhuoneen demokraattienemmistöiseksi. Trump teki myös suuren palveluksen demokraattien uudistusmieliselle siivelle näyttäessään mihin vaaroihin ja hengenvaaralliseen tasapainottomuuteen umpikonservatiivinen populismi, jonka synonyymi on äärioikeistolaisuus, voi johtaa maassa, missä kaikki vihaavat syvästi toisiaan uskonnollisten johtajien vedellessä naruista taustalla kuin Iranin ajatollat. Trump kasvatti Nixonin tapaan vihasta ja kaikesta trumpilaisesta pahasta säikähtäneen, vielä alle äänestysikäisten suuren radikaalilauman, josta nousee uusi gretatunbergilainen sukupolvi vaatimaan todellista muutosta Yhdysvaltojen eriarvoistavan yhteiskuntakoneen suunnan muuttamiseksi kohti perinteistä pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa, kun sen aika tulee joskus kahdenkymmenen vuoden päästä, jos tulee, se nimittäin riippuu paljolti siitä miten republikaanit saavat rivinsä koottua ja vastapropagandansa hiottua tätä sosialismiksi haukkumaansa demokraattien New Dealista 30-luvulla alkanutta hyvinvointivaltioprojektia vastaan.

Trumpin toinen suuri palvelus oli paljastaa republikaanipuolueen umpikonservatiivisuus, selitetään mitä selitetään suomalaisen trumpistin, dosentti Markku Ruotsilan toimesta. Republikaanit ovat edelleenkin se sama puolue, joka haluaa luopua Yhdysvalloissa ankaran kansalaisoikeustaistelun jälkeen vasta orastavasta tasa-arvosta sekä vastustaa kynsin ja hampain vain radikaalien demokraattisenaattorien, Bernie Sandersin ja Elisabeth Warrenin puheissa vielä vilahtelevasta tasavertaisuudesta. Trumpin jälkeen rammaksi ankaksi muuttunut republikaanipuolue ei ole enää entisenlaisensa. Trump on muuttanut sen osaksi omaa poliittista agendaansa vastustaa peräänantamattomasti vallassa jo liian kauan olleita niin demokraatteja kuin republikaanejakin. Trumpin valkoisen miehen viha ja sekavalta puheryöpyltä tuntuva sekoilu asiattomuuksien hetteikössä on jatkossakin valtaan pyrkivien äärioikeistolaisten polttoainetta, eri asia on se, hajoaako republikaanit lopullisesti nyt vai vasta myöhemmin, kuinka kauaksi aikaa ja mitä siitä seuraa valtakunnan politiikassa.

Bidenin virkaanastujaispuhe henki syvää nöyryyttä, lämpöä ja halua ymmärtää. Oliko näin? Epäilenpä, sillä puhe ei olisi niin merkittävä, ellei Trump olisi ollut vallassa neljä vuotta näyttämässä toisenlaista esimerkkiä siitä, mitä pahaa ja ilkeää luonne- ja mielenvikainen miljonääri voi saada toisten samanlaisten johdolla maassa, mikä on kaikkea muuta kuin esimerkillinen, demokraattinen tai yleistä hyvää kansalaisilleen tahtova. Kun Bidenin ja Trumpin puheita vertaa toisiinsa, tulee väistämättä mieleen Chaplinin Diktaattori-elokuvan kaksoisvalotus ihmisen mittaamattomasta typeryydestä ja pahuudesta, jos pahat ihmiset pääsevät niskan päälle vain siksi, että he osaavat kietoa pahansuopaisuutensa kauniisiin sanoihin, joihin tietämättömät ja helposti narutettavat ihmiset lankeavat aina yhä uudelleen yhtä vakuuttuneina kauniiden sanojen takana olevaista hyvistä tarkoituksista itsensä vahingoksi.

Toinen silmiinpistävä ero oli presidenttien tapa nähdä maansa. Trumpille se oli kuin toimitusjohtajalle neljännesvuosikertomuksen lukua medioille ja vakuuttelua osakkeenomistajille, yhtä kylmää ja numeroihin perustuvaa "melkein totta ja yhtä valhetta", sillä kaikille se ei ole hyvää eikä edes totta. Biden puhui sydämellä suoria sanoja kansaa eheyttäen ja hyvän voimaa vakuuttaen samalla tavalla, kuin Yhdysvaltojen omat Craccuskan pojat, liberaalit Kennedyt ja Marthin Luther King jr. sekä Barack Obama aikoinaan, herättäen toivonpilkahduksen kansalaisoikeusliikkeiden keskellä jatkaa aikoinaan konservatiivisen vasta-aallon sekä presidentti Ronald Reaganin johdolla pysähtynyttä kansalaisoikeuksien lisäämistä uhkarohkeana tavoitteena liberaalien pohjoismaiden ihanne: taloudellisesti vapaa ja tasavertainen ihminen, jota eivät orjuuta isolla rahalla Capitol-kukkulalla lobbaavat suuryritykset ja polje jalkoihinsa mätä hallinto sekä rakenteellista väkivaltaa kansalaisiaan ja erityisesti vähemmistöjään kohtaan sodan tavoin käyttävä julkinen valta.

Bidenin puhe oli selkeä, rauhallinen, vakuuttava ja hyvin presidentillinen ilman Trumpin jäähyväispuheen sisältämää halpaa kikkailua numeroilla ikään kuin puolustukseksi sille kaikelle tyhmyydelle ja ilmiselvälle pahalle, mitä Trump tuntui tekevän niin mielellään sydämensä kyllyydestä vanhana koulukiusaajana ja epäempaattisena rikkaan perheen häiriintyneenä kauhukakarana. Biden kertoi haluavansa yhdistä kansan ja ryhtyä voimakkaisiin toimenpiteisiin coronaviruksen runteleman ja rikkirepimän kansakunnan haavojen parantamiseksi katseiden suuntaamiseksi kohti huomista. Mutta mikä on Trumpin rooli tämän jälkeen? Sitä arvellaan ainakin republikaanipiireissä kauhunsekaisin tuntein, sillä tekee hän mitä tahansa, se vaikuttaa pitkälle puolueen tulevaisuuteen, eikä mitenkään myönteisellä tavalla.

Eräs asia mitä asiantuntijat katsoivat tarkalla silmällä, oli Bidenin kunto ja Kamala Harrisin mahdollinen asema varapresidenttinä. Vuosi ennen vaaleja gallupit kertoivat vain Bidenin pystyvän voittamaan Trumpin. Taktikoitiinko tällä demokraateissa ja saatiin presidentinvirasta koko poliittisen ikänsä haaveillut vanhus huijattua mukaan varmistamaan Trumpin toisen kauden estämisen lisäksi Harrisin valinta seuraavaksi presidentiksi naisten ja vähemmistöjen äänillä? Biden ei ehkä jaksa loppuun koko kauttaan. Silloin hän olisi jo 82-vuotias. Hänellä on vanhan miehen liikkeet ja taudit. Obama nosti Bidenin poikkeuksellisen vaikutusvaltaiseksi varapresidentiksi, jonka kanssa jakoi valtaa. Tekeekö Biden saman Harrisille, joka on demokraattipuolueen tulevaisuudentoivo ja tulevaisuuden vaalit ratkaiseville uusille poliittisille sukupolville riittävän radikaali? Jää nähtäväksi.

Harrisia katsellessa tulee väkisinkin mieleen, että shown todellinen tähti on hän eikä Biden. Ja miksi Trumpin varapresidentti hymyili virkaanastujaisissa maskinsa takaa? Siksi että kaikesta huolimatta hän mitä todennäköisin on republikaanien presidenttiehdokas neljän vuoden päästä, sillä jos on kestänyt pedon kanssa tulisessa pätsissä neljä vuotta saamatta sielulleen vammaa, kelpaa ihan varmasti myös presidenttiehdokkaaksi oltuaan kerran varapresidentti. Virkaanastujaiset on tarkoin harkittua ja ilmaista pr:ää primetimeen uudelle hallinnolle. Sitä oli myös puhe, missä Biden väitti, ettei Yhdysvallat ole koskaan epäonnistunut, kun se on yhdistänyt mahtinsa. On siis aika sotia ja aika sopia. Biden tarjoaa keskitien kulkijana sovinnonkättä republikaanien perinteiselle Yhdysvaltojen itärannikon liberaalille ja sivistyneelle oikeistosiiville. Maata voidaan hallita yhdessä kompromisseja puolin ja toisin tehden, se oli Bidenin sanoma mutta ei republikaanien, jotka vasta heräilevät miettimään mitä tehdä itsekunnioituksen ja kansan luottamuksen takaisinsaamiseksi. Bidenin ele oli ihanteellinen mutta onnistuuko se?

Nietzscheläisessä mielessä jo tekstin alussa mainittua toista ihannetta on sanottu hyväksi, koskemattomaksi sekä jumalalliseksi; jolle kaikkein korkein, mitä kansa kohtuudenmukaisesti pitää arvonmittanaan, merkitsisi jo melkein vaaraa, rappeutumista, nöyryytystä tai vähintään pelkkää viihdykettä, sokeutta, ajoittaista itsensä unohtamista; edellämme kulki Nietzschen mukaan inhimillis-yli-inhimillinen hyvänolon ja hyväntahtoisuuden ihanne, joka kyllin usein näytti epäinhimilliseltä. Miten tämä Nietzschen Ecce Homossa kirjoittama teksti liittyy Trumpiin? Ei mitenkään! Ja juuri se on siksi ongelma kahtia jakautuneelle maalle, joka herää huomenna uuteen aamuun, missä vihattu hirviö, jonka kanssa pitää olla koko ajan varuillaan mistä päin kulloinkin tuulee, ei kusekaan enää ulos teltasta, vaan lorottaa ulkoa sisään telttaan niin paljon kuin sielu sietää. Ja tällä sieluttomalla paholaisella ei ole mitään rajoja eikä pidikkeitä. Mutta miten tuhoisaa se on teltassa olijoille, selviää vasta kun Trump on päättänyt muutaman päivän päästä, mitä tekee itsensä kanssa pysyäkseen "jossain muodossa" kansansa mielissä, kuten hän rivien välistä uhkaili vihollisilleen uudella tulollaan kannattajilleen suunnatussa läksiäispuheessaan.

Lopuksi lähetin juuri virkavalansa vannoneelle Yhdysvaltojen uudelle presidentille, Joe Bidenille sähköpostin Yhdysvaltojen presidentin yleiseen s-postiin heti virkaanastujaisten jälkeen noin kello 22.00 illalla Suomen aikaa - ehkä siksi en ole vielä saanut vastausta:

Mr. President

Congratulations on behalf of the whole world and especially Finland. You cannot even imagine how here in the far north we have watched the U.S. presidential election in our hearts with great joy that you won the election.

Your speech was brilliant and gave the world confidence that the United States will once again be ruled by good will and practical thinking, without forgetting justice and the common good.

When you compare the recorded farewell speech of President Trump and your speech, it is easy to understand why the world breathes freely again for a moment. There was nothing true in Trump's speech. The familiar and still astonishing lie continued. The best and most anticipated point was: when I now leave the White House.

Harald Olausen

Editor in chief

www.digivalila.com

P.S. When will you come to Finland to meet President Sauli Niinistö and Mrs. Jenni Haukio and their Lennu dog?