Unohdamme yhdessä mutta kärsimme yksin

Teksti Harald Olausen

Parhaillaan elokuvateattereissa pyörivä Ranskan tämän vuoden Oscar-elokuvaehdokas ulkomaisten elokuvien sarjassa, Yhdessä, on tyyliltään raakarealistisen hiljainen ja koruttoman minimalistinen välähdys ja paljastus tavallisen arjen keskellä kahden vanhenevan naisen välisestä rakkaudesta ja ystävyydestä peripateettiseen (elokuvassa tämä Aristoteleen runousopissa hahmottava käänne on se, kun tytär tajuaa oman äitinsä vihanneen miestään ja eläneen kaksoiselämää naapurissa asuvan oppaan kanssa, jonka löysi Rooman-matkaltaan yli 20-vuotta sitten) ranskalaistyyliin romanttisissa väreissä räiskyen. Mutta ei missä tahansa romanttisissa väreissä. Nyt kyseessä ovat pitkät jäähyväiset ja yhteiset muistot, toisesta välittäminen tuli mitä tuli ja haluttomuus eroamiseen kohtalon puuttuessa peliin siitä huolimatta, ettei heidän salasuhteellaan ole lainvoimaa papin aamenena tai "salavuoteutta (onpa tyhmä ja vanhanaikainen sekä moralisoiva termi!)" harrastaneen naisparin lapset tiedä asiasta, ja kun saavat tietää, suuttuvat ja yrittävät estää heidän tapaamisiaan. Elokuvan kerronnallisena alaviitteenä toisessa tarinassa itse tarinassa ja pinnan alla vaikuttavana voimana, on vihjaava naisten kokeman yhteisen ajan vapaa villeys, radikaalin 60-luvun huolettomuus sekä pakollinen paikoilleen jääminen (on mies, jonka kuolemaa odotetaan, on lapsia, joiden kasvua aikuiseksi toivotaan) ja lopulta vanhuus sekä odottamattomat hyvästit.

Ystävyys on yksi kautta aikojen koskettavimpia LGBTQ-elokuvia, jossa kuvataan sateenkaaripiireissä hiljaiseksi vaiettua vanhenemista ja heideggeriläistä "ihmisen täälläoloa", mikä tapahtuu silmiemme edessä koko ajan hiljaa edeten kohti kuolemaa. Ja siitä huolimatta, ettei siitä puhuta, se on koko ajan läsnä ja varjostaa kaikkea elävää, kuten tässäkin elokuvassa, missä toinen vanhoista naisista, Madeleine, saa juuri ennen kuin he ehtivät yhdessä toteuttaa elinikäistä "vapausunelmaansa " - joka ei ole Madeleinen mielestä ihan ongelmaton - muuttamalla taloon Tiber-joen varrelle, aivoinfarktin taantuen lähes vihanneksen tasolle odottamaan kuolemaa, mutta vielä puhekyvyttömänäkin rakastavana ja hellyyttä kaipaavana sinä Madeleinena, johon hänen kumppaninsa on aikoinaan rakastunut silmät elämäniloa välkkyen. Ystävyys on ehdottomasti syksyn yksi hienoimmista uutuuselokuvista kaupallisessa levityksessä ja ansaitsisi tulla jokaisen katsottavaksi.

Mutta miksi Ystävyys-elokuva sitten säväyttää ja saa kyyneleet silmäkulmiin, vaikka onkin ranskalainen? Siksi, että emme unohtaisi sitä, mitä Heidegger tarkoitti muistuttamalla ihmisen unohtaneen ihmetellä olemistaan, mikä liitti hänet osaksi maailmankaikkeutta; ihminen on omaksi vahingokseen jo lähes unohtanut, mitä merkitsee olla ihminen vieraantuen samalla olemisen perustasta ja omasta ihmisyydestään kadottaen olemisen mielen ja sen myötä yhteyden muihin oleviin. Paitsi jotkut merkittävät runoilijat, kuten Joseph Brodsky, joka jo kymmenvuotiaana tuli ajatelleeksi Marxin kuuluisaa lausumaa, jonka mukaan olemassaolo säätelee tietoisuutta. Brodskystä se piti paikkansa vain vain niin kauan kuin tietoisuudelta meni vieraantumisen taidon omaksumiseen; tämän jälkeen tietoisuus oli hänestä omillaan ja voi sekä säädellä olemassaoloa että jättää sen vaille huomiota. Juuri tätä oivallusta varten on myös tehty Yhdessä-elokuva, ihan kuten aikoinaan Ingmar Bergmanin Seitsemäs sinetti -elokuvakin, missä kuolema muistutti omasta äkkinäisestä luonteestaan pelaamalla shakkia kohtaloaan välttelevien ja kuolemalle nauravien ilveilijöiden kanssa. Molemmat elokuvat muistuttavat tänään kuolemasta ja elämään oleellisesti liittyvistä varjoista, joiden kanssa meidän tulee oppia - tahdoimmepa sitä tai emme- elämään jotenkuten siedettävästi siihen asti, kunnes oma mitta on täällä täysi ja "täälläolo" saa täyttymyksensä.

Täytyy tunnustaa, että hieman epäröin mennä katsomaan tätä elokuvaa, koska useammat kaupallisessa levityksessä maailmalla viihtyvät nyky-ranskalaisleffat ovat aina saman kaavan mukaisia juodaan, naidaan, keskustellaan, erotaan ja kyynelehditään siinä sivussa ranskanleipää mutustellen ja punkkua hörppien, mutta kun Juliet Binoche ja Gerard Depardieu eivät olleet onneksi tuppautunut elokuvaan edes pieneen sivurooliin (mistä sen tietää oliko hän salaa hivuttautunut siihen joukkokohtaukseen, jossa kodistaan äkillisesti kadonnutta Madeleinea etsittiin?) uskaltauduin katsomaan elokuvan, sillä elokuvassa on kysymys siitä samasta menneen ajan muistelemisesta, mitä Joseph Brodsky kuvasi samanlaiseksi tunteeksi kuin yrittäisi käsittää olemassaolon tarkoituksen ja epäonnistuisi siinä. Kumpikin sai hänen mukaansa ihmisen tuntemaan itsensä pikkulapseksi, joka puristi käsissään koripalloa; käsien ote ei millään tahdo pitää.

Yhdessä-elokuvan traagisuus on yhteistä kaikille meistä, kun sen aika tulee; me unohdamme yhdessä kyllä kaiken hyvän ja pahan ja sitten meidätkin unohdetaan, mutta me joudumme kärsimään kaiken yksin, kuten elokuvan Madelein, jota ahdistaa se, ettei hän ole voinut kertoa lapsilleen rehellisesti oman elämänsä suurinta salaisuutta. Elokuvan teema voisi olla ajatus siitä, että meidän tulisi kaikesta siitä huolimatta, mitä pahaa meille tapahtuu ja mitä muille teemme, yrittää säilyttää sielumme puhtaina ja eheinä kokonaisuuksina. Elokuvan nimi voisi ihan yhtä hyvin olla minuuden muuttumisesta kertova "Minä ja toinen minäni" ellei se olisi niin selittävä ja tylsä sekä liian pitkä. Yhdessä-elokuva on alusta loppuun kuin korutonta ja yksinkertaista tarinaa, mistä puuttuu useaan ranskalaiselokuvaan oleellisesti usein liittyvä yltiöpäisyys ja vouhkaaminen - lähes tyystin - muutamaa pikkukohtausta lukuun ottamatta, kuten se kun opastyttöystävä heittää Madeleinen ällötyttären ikkunasta läpi kesken heidän illallistensa.

Elokuvan kaksi vahvaa naisroolia vakuuttavasti näyttelevät näyttelijät piirtävät sydämellä herkän kuvan ystävyydestään sortumatta silti yliampuvaan romantisointiin. Kuvat ovat kauniita ja tunnelma herkkä. Loppukohtaus on häkellyttävän kaunis kahden vanhan ystävän päästessä turvaan (se on lainattu eräästä Kieslowskin keskenjääneen elokuvan loppukohtauksesta, jonka Tom Tykwer kuvasi loppuun ja missä kaksi poliisien ahdistamaa kapinallista nousee helikopterilla ilmaan vainoojiensa sitä huomaamatta; sen voi tulkita myös rakkauden ja ystävyyden voimaksi ja merkitykseksi maailman kurjuuden häivyttäjänä) tanssimassa toisiaan vasten paljain jaloin (viittaus 60-luvun kukkaiskansaan) onnellinen hymy huulillaan, ihan kuin loppukohtauksen olisi kirjoittanut itse koko ajan matkalla ollut ja valosta, pimeydestä, menneisyydestä ja nykyhetkestä toiveiden ja täyttymysten, elämän ja kuoleman suhteena kirjoittanut sekä tunnettu koti-ikävää ja ulkopuolisuutta koko ikänsä tavalla tai toisella kokenut maanpakolainen ja dissidenttirunoilija Joseph Brodsky, joka sanoi muistavansa omasta elämästään varsin vähän, ja sekin mitä hän muisti, oli hänen mielestään vielä vähäisempää merkitykseltään - onneksi hänelle itselleen ja elämälleen sekä maailmanrunoudelle.