Unta harhaa – harhaunta: Tarkovski näyttää meille runollisen silmän, joka katsoo meitä hellästi hymyillen ja lempeästi

Teksti Harald Olausen

"Katok i skripka - Katujyrä ja viulu" (Neuvostoliitto 1961; ohjaus Andrei Tarkovski).

"Katujyrä ja viulu sisältää jo nimessään tyypillisen dialektiikan, ja jotkut ovat nähneet siinä omaelämänkerrallisia piirteitä. Elokuva kertoo poikkeavasta lapsesta Sashasta, joka mieluummin soittaa viulua kuin pelaa jalkapalloa, ja hänen lyhyestä ystävyydestään katujyrän kuljettajan Sergein kanssa. He sopivat menevänsä katsomaan Vasiljevien Tshapajev-elokuvaa, mutta Sashan äiti panee poikansa kotiarestiin sopimattoman tuttavuussuhteen takia."

-Venäläisen elokuvan erikoisasiantuntija ja Filmihullun toimituskunnan jäsen, ohjaaja Velipekka Makkonen

20.7.2021 ja uudelleen 23.7 2021 Kino Reginassa esitetty Andrei Tarkovskin "Katujyrä ja viulu"-elokuva on sekä tarinana että dramaturgialtaan poikkeuksellisen vetovoimainen elokuva huolimatta sen tietystä rosoisuudesta. Siksi sen pitäisi kuulua jokaisen elokuvasta kiinnostuneen toivelistalle. Elokuvassa näkyy jo se, mistä maailmasta ja ajatuksista Tarkovski ponnistaa elokuvakerronnassaan. Tarkovskin taito on maagisuuden löytäminen kaikkialta, minne hän vain kameransa suuntaa. Erityisesti minua viehätti tarinan keskittyminen kuvaamaan ohikiitävää pikkulapsen ja satunnaisen työläisen ystävyyttä. Ja teemat sekä kuvallinen kerronta, maaginen ote, muistojen ja unien sekoittaminen, äiti, pikkulapsen näkökulma, puuttuvan isän kaipuu ja ympärillä oleva "bimmustakorvalainen" neuvostoyhteiskunta saavat tässä ensimmäisessä Tarkovskin "tarkovskimaisessa työssä" jo heti alussa oman täyttymyksensä.

Tarinasta muistuu mieleen ruotsalaisen runoilija Tomas Tranströmerin muistot siitä kun hän oli, hieman vanhempana kylläkin, kyllästynyt maailmaan ja vanhempien ihmisten kylmäkiskoisuuteen, ja löysi eläinmuseosta, ilmeisesti vahtimestarin, niin hän muistelee, vanhemman miehen, joka ensimmäisen kerran piti häntä järkevänä oliona ja tasavertaisena aikuisten maailman edessä puhuen hänelle kuin täyspäiväiselle. Se jätti itsemurhaa ja muita eksistentiaaliongelmia hautoneen nuoren miehen sieluun lähtemättömän vaikutuksen. Vieden hänet omaan hiljaiseen runon maailmaan (toki hän valmistui myös nuorisopsykologiksi).

Mikä on mitä ei ole tämän elokuvan kuumaa sisintä. Tarkovski näyttää kyllä maailman, mutta peilien ja auringonheijastusten kautta monena eri mahdollisuutena, johon voi hypätä mukaan. Siitä tämänkin elokuvan viehätys ja ilo: kuuma sisin on lapsen maailman ja persoona aitous sekä viattomuuden lumo, mikä ei ole pakonomaista, suorittavaa tai seksuaalista, vaan aidoimmillaan sitä ihmettelevää ja oivaltavaa, josta kaikki hyvä ja kaunis saa oikein oivallettuna alkunsa. Minusta oli erityisen viehättävää se, ettei elokuva sortunut melodramaattiseen kaavaan, ja esimerkiksi muiden lapsien olisi ollut pakko rikkoa viulu, jotta elokuva olisi saanut draamallisen lisäkierroksen, kuten olisi mitä todennäköisemmin tapahtunut sen ajan amerikkalaisissa psykologisissa draamoissa. Huomasin elokuvan olleen Neuvostoliitossa lasten elokuvien kustantama ja levittämä, eli elokuva oli virallisesti lastenelokuva. Ajatella, että neuvostoviranomaiset halusivat lapsensa näkevän itsensä Sashan tavoin omina itsenään vapaana ja uskaliaina vailla sen suurempaa dramatiikkaa. Neuvostomaassa oli pioneeri Pavlik ja kasvatusideologina Makarenko. Länsimaissa Summerhill ja (sosialisteilla August Bebel) ja vapaan maailman kuriton anarkisti, Aku Ankka.

Olen aina pitänyt venäläisen elokuvaohjaaja Tarkovskin Ei paluuta-teosta nuoren mestarin kympin käyntikorttina, mistä näkyy selvästi hänen elokuvallinen suuruuteensa runonomaisena muistutuksena siitä, että elämä on aina tarina, missä sielumme liikkuivat vain toisten varassa, sidottuina ja pakotettuna noudattamaan muiden mielijohteita, kahlehdittuina heidän opetuksensa arvovalallaan orjuuteen. Meidät on siinä määrin alistettu talutushihnoihin, ettemme enää osaa liikkua vapaasti, ellemme riuhtaise ja tee jotain odottamatonta ja mitä ehdottomasti emme osaa, kuten Andrei Rublejevin nuori kellonvalaja. Kino Reginassa (aina kun viikonloppuisin käy kuuden jälkeen alakerran vessahotellissa kusella sinua kyylää tiukkailmeinen amisvartija, joka kysyy, mistä tulet, ihan kuin se hänelle kuuluisi, näkeehän hän mistä tulemme, ja minne olemme hädässämme menossa, vai onko se sokea vartija tai sellainen, jonka usko on niin heikko, ettei usko mitä näkee; vastaan niille aina: Mitäs luulet?) joka on vastenmielinen paikka eikä siellä pitäisi esittää Tarkovskin tasoisia hienoja laatuelokuvia vaan länkkäreitä, siirappisia Romy Schneider-värirainoja ja piilopornoa, mitä Kino Regina jo jonkin verran kepulaisen demokraattisesti valitun tohtorijohtajansa märkänä päiväunena tarjoileekin, toisen, sosialidemokraattisen umpimielisen tohtorisössön varmistaessa melkein yhtä huonolla elokuvamaullaan, että suurelta osalta yleisöä pitää kohta kysyä henkilöllisyyspaperit k-16 elokuvien paljouden ja pornokiinnostavuuden takia. Mutta näin toimii demokratia. Tämä porvarillinen ja edustuksellinen Pohjolassa ennen kuin jotain muuta keksitään tai tulee vallankumous.

Paikka on etovuudessaan ja tympeydessään kuin suoraan SDP:n entisen diktaattorin paikallisjunalla Eurooppaan-kirjan kirjoittajan, Kalevi Sorsan, Hakaniemen demarislummisuunnitelmista korruptoituneen punarakennusosuuskunta Hakan ajoilta. Viimeksi olin siellä katsomassa viime vuonna Fellinin Rooma-elokuvaa, kun satuin myöhässä tulleena uusista säännöistä istumaan paikkaan, johon ei olisi saanut istua. Ei mennyt kuin se kuuluisa sekunti, kun demari on onnistunut kahmaisemaan ison tukun yhteisistä varoista seteleitä käteensä ja sullomaan ne isoihin taskuihinsa (meillä Kotkassa satama- ja työläiskaupungissa oli sanonta: on niin kylmä, että demarillakin on kädet omissa taskuissaan), kun paikalle ilmaantui vihainen (demari?)-lipunmyyjä, joka huusi minulle päin naamaa, että enkö halua noudattaa yhteisesti hyväksyttyjä sääntöjä istumalla paikalle, johon ei saisi istua! Siellähän se juippi vieläkin näyttää olevan töissä huomasin tänään. Onneksi lymyili kopissaan. Varmasti jommankumman puoluepoliittisesti tehtävään kyylämäisyytensä ja nipottamistaitonsa takia valitun elokuvatohtorin lahjaton amispoika tai vähintäänkin James Bondeista pitävä serkku, siinähän oli jo riittävästi meriittiä Kino Reginan lipunrepijäksi tai yhdistelmävirkaan Hakaniemen sosiaalidemokraattien sihteeriksi. Yritän muutenkin vältellä koko paikkaa sen ankeuden takia. Helppoa se on, koska ohjelmisto on 90-prosentiisesti ala-arvoista sillisalaattia tyydyttämään halvimman maun omaavien satunnaisten elokuvankävijöiden turmeltunuttua makua, jos sellaiseksi voi kutsua halua tuijottaa Austin Power-roskaleffoja, jotka ovat pierunhajuisina englantilainen vastine Pekko Aikamiespojan tylsyys(perä)aukkoon.

Paikka on kuin likaisen varaston eteinen. Tein nyt kuitenkin poikkeuksen kaksi kertaa (ja lisää, sillä aion katsoa kaikki kesän Tarkovskit tästä valtiollisesta roskapöntöstä) Tarkovskin takia, sillä tänä kesänä siellä näytetään kaikki Tarkovskin elokuvat. Paikalla ovat, ainakin olleet, myös sekä neuvostoelokuvan että erityisesti Tarkovskin asiantuntijat, aiheista paljon Filmihulluun kirjoittaneet, Filmihullun toimituskunnan jäsenet, Velipekka Makkonen ja Mia Öhmän, mm. Filmihullun Tarkovski-erikoisnumeroon 2/2020. Tarkovski on minulle yksi elokuvamaailman suurimmista nimistä Kieslowskin ja Pasolinin ohella. Pidän myös muista neuvostoelokuvista, sillä olen punaisen idän eli kotkalaisen taistelevan elokuvakerho Majakan kasvatti Kulttuurivihkojen ja kulttuurimarxismin kulta-ajalta. Näin ensimmäisenä elokuvana 15-vuotiaana neuvostoelokuvan, Vasili Shuksinin (Tarkovskin kaveri) Punaisen Heisipuun, ja vasta sen jälkeen tsekkiläisen Jiri Mentzelin Tarkoin vartioudut junat, ja sen jälkeen kaiken mahdollisen, mitä 1970-luvun loppuun mennessä oli tuotettu laatuelokuvia, päätyen aina John Cassavetesin pitkästyttäviin aviodraamoihin, missä ohjaaja näytteli miehen roolit (ehkä säästösyistä?) ja vaimo, Gena Rowlands, naisten roolit.

Minua kiinnostaa aivan erityisesti Tarkovski ja hänen poikkeuksellinen tapansa nähdä ja kertoa tarinaa sisäsyntyisesti irrottamalla katsomiskokemus siitä riivanneesta vuorosanojen, realismin ja naturalismin tyhmäksi (esimerkiksi Rauni Mollberg) tekevästä orjuudesta. Tarkovski asettaa meidät henkilöidensä keskelle tarkkailemaan tapahtumia. Vertailin Tarkovskin kahta ensimmäistä elokuvaa toisiinsa löytääkseni sieltä jotain, ja löysinkin. Siksi olin niin haltioissani ja itku kurkussa sen kauneudesta, sen ihmeellisen taianomaisuuden, unen, peilien ja heijastusten maailman, jolla hän niin mestarillisesti pysäyttää elokuvan mekaanisen koneiston, päästäen hengen sisään imemään katsojat omina tarinoinaan henkilöidensä sisälle. Samalla hän näyttää meille runollisen silmän, joka katsoo arvoituksellisesti meitä ja me sitä tietämättä, kumpi om kumpi; mestarillista työtä nähtynä ja ajateltuna kuin lintu, joka ei lennä fysikaalisessa (tässä olevaisessa realismissa) tilassa, vaan eksistentiaalisen (meidän kuvitelmiemme ja toiveidemme) vuoroveden vaikutuksesta. Lintu on sidottu hänen olemassaolonsa pulssiin (elokuvan kuviin ja tunnelmaan), jonka kannattamana lintu lentää. Juuri niin avarasti liitelevät taivaalla katsojan ajatukset vapaina kuin kaikki muutkin taivaan linnut Tarkovskin ollessa vain se uni, jonka hän meille auringonvälähdyksinä ja peilien kuvina tarjoilee omana unenamme. Tarkovskin elokuvat voi tulkita myös rukouksena, kuten Velipekka Makkosen Filmihullussa no 5/2020 kuuluu otsikko, mikä käsittelee Tarkovskin elokuvia. Niiden musiikissa on samaa koraalisuutta kuin Kieslowskin elokuvissa, ja ne pistävät meitä katsomaan ihmistä kokonaisuutena lintuperspektiivistä vapaana maan kahleista.

Katujyrän ja viulun tarina on epäsovinnainen ja täynnä monitulkinnaisia jänniteitä. Velipekka Makkonen kirjoittaa "kavin" (kukaan ei tiedä mikä on "kav", on vaikea sanoa mitä tämä lyhenne tarkoittaa, saattaa olla, että siitä on kepulaistolloilta unohtunut l keskeltä pois, jolloin se olisi på svenska kalv eli vasikka, kultainen vasikka tai kepulaistolloista kyseenollen lypsettävä vasikka eli valtio) elokuvasta kertovassa esitteessä vuodelta 1988 kysymyksessä tarinassa olevan hengen ja materian poikkeuksellinen liitto, jota kukaan ei katso hyvällä: "Voisi kuvitella, että Katujyrä ja viulu tarjoaisi jo ennakkoaavistuksen merkittävän taiteilijan synnystä, sen verran merkityksellisiä sen tuntemukset yksilön ja massan, hengen ja materian välisistä suhteista tuntuvat. Nyt nähtyinä nämä rinnastukset näyttävät jonkin verran karkeilta, paikalleen jätetyiltä hiomattomilta kivipaaseilta, mutta toisaalta sen aihelmat viittaavat selvästi tulevaisuuteen, josta ne löytävät tarpeeksi monipuolisesti rinnastuskohtansa."

Minua jaksaa hämmästyttää Tarkovskin ehtymätön kyky nostaa tavalliset arjen pienimmätkin hetket ohjaus- ja ennen kaikkea - leikkaustyylillään "elämää suuremmiksi hetkiksi" niin, että niistä nousee potenssiin sata ylös runo taivaaseen kuin korkeaveisu, kuten tässäkin elokuvassa, joka on vain pientä alkusoittoa varsinaisen esikoisohjauksen, eli "Ei paluuta" - elokuvan hienolle runollisuudelle, muistoille ja auringonheijastuksille, jotka saavat myöhemmin täyttymyksensä Tarkovskin hienoimmassa elokuvassa Peili, jossa näkyy myös se sama ratkaisematon ongelma kuin kaikissa Tarkovskin elokuvien tarinoissa; miten monet hyvät ja kauniit asiat menevät pilalle tavasta, jolla käsittelemme niitä, ja meille jää vain muistot ja luulot jäljelle eivätkä nekään pitkiksi aikaa. Miksi sitten elämme ja mitä elämä oikeasti on muuta kuin sattuman ja pahan odottelua, sillä eihän meille täällä käy kenellekkään loppupeleissä hyvin? Mikä tarkoitus tällä kaikella häviävällä turhuudella meille ja maailmalle on? Ei mikään muu kuin lyhyt onni ja nautinto sekä se, opimmeko koskaan nauttimaan niistä pienistä hetkistä, joita suuri tarina on meille sattumanvaraisessa oikullisuudessaan suonut?

Tarkovski on osaava. Katujyrä ja viulu-elokuvassa on hellää yksinkertaisuutta ja samalla lohduttavaa taikaa. Se on nautinnollinen henkinen kokemus. Piristys kuumaan kesäpäivään hengittää sisään raikasta kuvaa lapsuuden viattomuuden keskeltä muutoin niin barokkisesti paisutetussa ympäristöstä. Velipekka Makkonen näkee Tarkovskin jo tässä elokuvassa tekevän taikojaan katsojan mielissä; jos haluaa tavoittaa tietyn henkisyyden asteen, pitää ensin käydä käsiksi konkreettisesti näkyvään, jolloin elokuva muuttaa näkyvän näkymättömäksi, aineen hengeksi.

Toinen Filmihullun toimituskunnan jäsen ja neuvostoliittolaisen elokuvan erikoisasiantuntija, Mia Öhman, kirjoittaa Filmihullun Tarkovski-erikoisnumerossa 2/2020 otsikolla "Tarkovski ja neuvostoelokuvan dilemma" Tarkovskin elokuvakouluun yhdessä Andrei Kontsalovskin kanssa tekemästä käsikirjoituksesta Katujyrä ja viulu-elokuvaan. Öhmanin mukaan Andrei Tarkovski oli neuvostoelokuvan lahja maailmalle.

Siitä voi olla täydestä sydämestä samaa mieltä. Tarkovskin elokuvat olivat aikoinaan uutta neuvostoelokuvaestetiikkaa edustavina enemminkin elokuvallisia kuin monet vanhaan tarinointiin turvautuneet; kuvat luovat sisäisen dialogin katsojan kanssa ja antavat tilaa tunteen soljua sisään mieleen - ja mikä tärkeintä: sanat ovat silloin turhia, koska vievät harhaan ja viettelevät vastoin tahtoamme meidät sellaiseen, mikä on meille itsellemme haitaksi. Mutta on siinä muutakin. Katsoja aistii mestarin kädenjäljen kaikessa. Hän antaa aikaa ja rauhaa ihmisilleen. Ei hätiköi eikä mene suoraan asiaan. Tapahtumien kehittely ja ihmisten moninaisuuden näyttäminen kannattaa. Me näemmä draamallisia kaarteita, joita muiden elokuvissa on katsojan ja itse elokuvan harmiksi kovin vähän.

Kohtaukset ovat yhtä häilyvää ja vaihtelevaa kuin ihmiselämän oikullisuus, eikä aina voi olla varma Tarkovskia katsoessa, kummasta on kysymys - onneksi, sillä juuri siitä elämän ja itsensä oivaltamisessa Tarkovskin elokuvia katsoessa on kysymys; ei ole, eikä voi olla, mitään yleispätevää kaiken - myös pahan - pyhittävää ajatusrakennelmaa, vaan kaikki pitää aloittaa joka aamu uudelleen yhtä ällistyneenä ja äkkiä, kuin se olisi uutta, niin itsensä arvioiminen ja kaiken alusta tekeminen, kuin kaiken ihasteleminen ja kyseenalaistaminenkin. Tässä on hänen taikakalunsa paljastettuna alastomimmillaan; hän luo odottavan tunnelman ja antaa katsojan itse ratkaista kuvien arvoituksen ja tien oman mielikuvituksensa löytää perille.

Tarkovskia voi katsoa rauhassa ilman pelkoa riivaamisesta tai huijaamisesta. Hiljaisuudessa ja tauoissa katsoja ymmärtää sen, mitä ei ymmärtäisi sanallisesti, tai löytäisi tavallisesta kohinasta. Juuri siksi hän viehättää. Tarkovski on rehellinen tarinakertoja ja riittävän fiksu uskoessaan katsojan käyttävän koko tunnerekisteriään istuessaan penkille elokuvan hurman vietäväksi jännitteen säilyessä korkealla alusta loppuun. Mestariteoksen resepti on tässä: Tämä kaikki on vain unta harhaa - harhaunta: Tarkovski näyttää meille runollisen silmän, joka katsoo meitä hellästi hymyillen ja lempeästi.