Urheilun ihmemaailman filosofiaa
Teksti professori Timo Airaksinen
Otin asiakseni ajaa Helsingistä Turkuun Kupittaalle seuraamaan Vaasan Palloseuran ja Turun Palloseuran miesten edustusjoukkueen välistä ottelua. Asuin aikoinani Kupittaan puiston toisella laidalla, joten kenttä on tuttuakin tutumpi. Kovin nostalgista on istuskella ja muistella kaikkia kärsittyjä tappioita TPS:aa vastaan. Ja niinhän siinä kävi nytkin. VPS hallitsi peliä ja TPS voitti viime hetken hienoakin hienommalla maalilla.
VPS:n valmentaja sanoi, ettei jalkapallossa parempi joukkue aina voita, mikä on tosi väite. Joskus voittomaali on oma maali tai sitten tuomari ratkaisee pelin. Sattuma korjaa satoa.
Tässä kohden joku lausuu, että voittaja on parempi, koska se voitti. Siis jos TPS on koko ajan alakynnessä ja VPS:n maali roikkuu ilmassa (kuten sanotaan), TPS on silti parempi, koska lopussa se voittaa 1-0. Jos VPS on kuitenkin laukonut pelissä 24 kertaa ja vastustaja kerran, mitä siitä sitten seuraa? Johtopäätös on, että pelissä pelataan maaleista, ei siitä kumpi on parempi joukkue. Parempi on se, jonka olisi pitänyt voittaa tai jonka olisi voinut olettaa voittavan. Asia on näin yksinkertainen.
Monissa urheilulajeissa tulokset ratkovat paremmuuksia, kuten vaikkapa pituushypyssä. Mittanauha ei valehtele, eikä tuurilla ole vaikutusta tulokseen. Tuomaripeliä ei ole.
Sitten on sellaisia kummallisia lajeja kuin taitoluistelu eli kaunoluistelu, jossa kauneimmin suorittanut on paras. Hyvä esimerkki on jäätanssi. Ajatelkaa, että oopperassakin olisi läsnä tuomaristo, joka antaisi joka aarian jälkeen laulajalle pisteet. Järjestelmä toimisi baletissakin. Katsojan olisi mukava tietää, kuka tanssijoita tai laulajista onkaan paras, eikä tarvitsisi arvuutella ihan omin päiten.
Mäkihypyssä, ainakin ennen, annettiin tyylipisteitä ja tuomarit vetivät kotiinpäin sen kun ehtivät. Jos hyppäsi rumasti pitkälle, se ei kelvannut, mikä aina ihmetytti minua silloin kun vielä jaksoin kaikenlaisia lajeja seurata. Futiksesta en luovu, se on varma. Kannatan VPS:aa ja Cambridge Unitedia Englannissa. Kaksi vuotta kului Cambridgessa aika synkissä tunnelmissa, mutta talvella sateessa, kylmässä ja pimeässä kentän laidalla seisoskellessa olin hetken muissa maailmoissa.
Pitää olla oma seura ja päästä katsomaan peliä paikan päällä. TV-urheilu on sitten aivan jotakin muuta. Pelit ovat kollektiivisia kokemuksia, kun kaikki yhdessä ja pitkän perinteen vaalijoina seuraamme sen kertaisen joukkueen menestystä ja saavutuksia yhtä hyvin kuin sen menetyksiä ja kärsimyksiä. Ja on aivan turhaa puhua suomalaisen futiksen heikosta tasosta. Cambridgen pikkukaupungissa 8000 katsojaa joka ilta, myös silloin kun on pudottu 4. sarjatasolle. Futis on tietysti niiden kansallispeli, kun meidän on pesäpallo. Siinä sitä onkin korkea taso.