Uusi Hercule Poirot: Aikataulukon arvoitus

Teksti Harald Olausen

"Sarjan hahmo eroaa täysin David Suchet'n esittämästä hymyilevästä Poirot'sta. Sarjan maailmankuva on kyyninen. Käsikirjoittaja Sarah Phelps tuo mysteerin keskipisteeksi Poirot'n sotatrauman, ja hahmo saa uuden historian. Tarinassa Poirot'n kunnianpäivät ovat mennyttä. Poissa ovat myös komisario Japp ja Poirot'n apuri Hastings. Poirot etsii aakkostappajaa, joka lähettää hänelle kirjeitse vihjeitä tulevista tapahtumista." -Wikipedia.

Uusi versio Poirotista kyseenalaistaa Poirotin olemuksen ja aiemmat tarinat. Hän ei ole toiminut Belgian poliisissa. Sotapakolainen hän kyllä. Hän on käyttänyt komisario Jappin typeryttää ja hyväuskoisuutta hyväkseen luomalla itsestään kuvan, joka ei täsmää totuuden kanssa. Uusi versio asettaa tapahtumien keskiöön sattuman oikullisuuden, valheen ja ihmisen luonollisen selvitymisvietin. Poirotista tehdään uhri, tavallinen ihminen, jolla on selkeä motiivi ja tarkoituksensa elää ja kostaa.

Elämä on teatteria ja teatteri on aina silmänkääntötemppuja esittävää hokkuspokkustaidetta eli illuusiota. Poirot on mitä suurimmassa määrin ominaisuuksiltaan osa tätä esitystä. Uuden sarjan nerokkuus onkin murtaa perusolettamus; kysymykset esittävä auktoriteetti onkin itse vain valhe ja ohjattu numero. Poirotista on tullut itsensä maksettu ohjelmanumero. Hän on vanhan Englannin kulahtanut vastine Buffalo Billyn eli William Codyn Villiä länttä ympäri Yhdysvaltoja esittäneelle kiertueelle.

Uusi versio Poirotista on sopivampi tämän päivän dekkaristien verta janoavaan makuun, kuin vanha, mutta sitä ei ole yhtä hauska katsoa kuin vanhaa jo lähes klassikoksi muuttunutta tepastelevaa ylimielistä mutta inhimillistä diivaa. Brittidekkareita ei katsottu vain jännityksen takia. Niiden englantilaisympäristö, oxfordinenglanti ja idealisoitu kuva vanhasta kunnon (sodan voittaneesta) brittiläisyydestä, olivat 70-ja 80-lukujen vaihteen nuorten lauantai-iltojen harmitonta ja hauskaa viihdykettä.

Mutta aikaisemmasta Hercule Poirotista tuntui sittenkin puuttuvan jotain oleellista. Se mitä se oli, tulee esille kunnolla vasta kuuluisasta salapoliisista tehdyssä uudessa versioissa (The ABC Murders, 2018). Poirot ei ole siinä erinomainen ja ylimielinen onnistuja vaan kärsivä ja epäonnistunut ihminen, joka on eksyksissä ja epäsuosittu vieraassa maassa vailla ystäviä, sen ainoankin, eli Jappinkin kuoltua äkillisesti omaan puutarhaansa ennen kuin ehti purkaa sydäntään Poirotille ja jättää jäähyväiset.

Siksi uusi versio on kiinnostava, mutta ei kiinnostavampi. Mutta se ei myöskään tee siitä huonoa, sillä se on jännitteisempi ja monisyisempi ja siksi innostavaa katseltavaa. Se kuvaa myös hitusen todenmukaisemmin tympeää ympäristöä ja belgialaisen kokemaa ulkomaalaisvihaa kuin aikaisemmin, kuten myös nenäkkään olemuksensa tunkevaa entistä mestarietsivää, jolle on käynyt kuin Vittorio de Sican Umberto D:n unohdetulle pikkuvirkamiehelle; hän on muuttunut merkityksettömäksi.

Uusi sarja kuvaa myös tarkasti erään tärkeänajan vaihtumisen, kun 1700-luvun teollisen vallankumouksen hieman nuukahtanut maa alkaa muuttua nykyaikaiseksi. Iloinen ja I ms:n koettelemuksista toipuva 20-luku oli vaurastumisen ja optimismin aikaa. Yläluokka oli vielä voimissaan ja kartanoissa vietettiin ylellisiä juhlia, joihin Poirotkin oli tervetullut. 30-luvulla tunnelma muuttui. Maailma jännittyi odottamaan Hitler-nimisen hirviön uhoamaa kuoliniskua ja huoleton jouteliaisuus vaihtui jäytäväksi peloksi.

Uuden version kuva Poirotista on lohduton ja ikävä, mutta mitä todennäköisesti psykologisesti oivaltavampi. David Suchetin ylinäyttelemä pakkoneuroosin tavoin pinttyneisiin tapoihinsa tarrautunut etsivä, on vaihtunut flegmaattiseksi ja kärsiväksi lihakasaksi, jonka aika käy vähiin. Uusi versio ei ole kuitenkaan parempi kuin vanha, vaikka se on ajankohtaistettu nykyajan piinaavaksi jännitystarinaksi, missä kaikki pelaa hyvin yhteen, niin tarinan kulkeminen, näytteleminen kuin lavasteetkin.

Yksi syy siihen, että jokin tässä uudessa ei tunnu toimivan, on sarjan mielenmaiseman muuttuminen liian alakuloiseksi. Toinen harmaa synkkyys, ja kolmas kaikkein pahin: pääosanesittäjän rasittavat maneerit ja naamanvääntelyt. Malkovichista on tullut huolimaton vanhetessaan ja hän ikään kuin "vuotaa" näytellessään samalla tavalla kuin puheessaan lespaa. Hän on alkanut näytellä rooleissaan vanhenevaa itseään. Joskus tuleekin mieleen ajatus, miksei hän malta lopettaa ajoissa. Rahan takiako?

Molemmat Poirotit on tehty kuitenkin tarkasti ja huolella sekä katsojaystävällisesti erittäin hyviksi - vanhoista kaavoista ei poiketa muuta kuin uudessa tavassa näyttää P katuvana ihmisenä. Mikä on selvästi Poirotia, sellaisena se pysyy myös uudessakin, hieman vain jalostettuna, mutta alkuperäistä tulkintaa kunnioittaen. Sarjan sisäinen kuva ihmisen ahdingosta ja psyykkisistä häiriintyneen mielen mekanismeista on tarkka, samoin kuin kuva yhteiskunnan kipupisteiden musertavasta painolastistakin.

Mutta on yksi asia, mikä aina salapoliisijuttuja lukiessa tai katsoessa aivan erityisesti ällöttää ja pistää vihaksi, ihan kuten Poirotissakin; murhilla märehditään ja niille annetaan elämää suurempi arvo. Usein väitetään murhan olevan monimutkainen ja älyä vaativa rikos, vaikka se on jotain ihan muuta; brutaalia ja tilastojenkin valossa kovinkin tavanomainen, tylsä ja sairaan mielen tai juopon päähänpinttymä. Mutta onhan se toki karmaiseva. Ehkä siksi murha onkin yleensä tylsistyneen keskiluokan piristys.

On ABC-murhilla oma vastineensa kieroutuneen aikamme fanikulttuurissa, kun rapistunutta ja häpäistyä Poirotia fanittava murhaaja syyttää Poirotia murhista. No tavallaan, sillä Poirotin esiintyminen hänen veljensä vaimon syntymäpäiväjuhlissa hienossa kartanossa viisi vuotta aiemmin sai murhaajan pohtimaan, miten murhata veljensä ja saada tämän rahat ja arvonimi.

Murhaaja samaistuu ja ihastuu Poirotiin, ja tuntee olevansa samanlainen kuin Poirot: "Kaksi sydäntä pumppaamassa kuumaa verta. Pimeys ja valo. Metsästäjä ja saalis. Te ja teidän oudot lumonne, Hercule (heittäytyy tuttavalliseksi, antaa silauksen Herculen syyllisyydelle). Te ette tienneet millaista veistä teroititte." Poirot kieltää kauhuissaan väärinymmärtäneen murhaajan väitteet. Murhaaja olisi halunnut kuuluisan salapoliisin ihailevan hänen nerokkuuttaan, mutta sellaista ei ansaita moraalittomalla teolla ja pahuudella. 

Elämä on katolisille Poirotille pyhää ja sitä tuhoava paha ei ansaitse mitään palkintoja. Herculeen salaisuus on kapina pahuutta vastaan ja jumalan pettäminen tässä taistelussa. Käsikirjoittajat ovat napanneet katolilaisuuden mukaan. Vuonna 1914 saksalaiset hyökkäsivät Belgiaan ja teurastivat Poirotin kylän asukkaat. Siitä sotatrauma ja omantunnontaistelut. Silloin hän menetti uskonsa ja siirtyi epäilijäksi. Se on hänen kirouksensa ja raskas riippa kantaa eteenpäin. Hän lupasi taistella murhaaja vastaan (Jumalalle?).

Poirot on lopulta riipaisevan yksin. Hän menettää viimeisenkin yleisönsä häntä ihailevan fanin marssiessa hirttopaikalle. Kohtauksessa on muutakin yksityistä ja yksinäisyyttä kuvaavaa, tosin piilossa. Poirotia ei kuvata sarjassa heterona, mutta ei homonakaan. Hän on vanheneva katolinen mies, joka yrittää pitää intohimonsa ja tunteensa kunnon katolilaisena kurissa, vaikka vaikeaa se on varsinkin papille, joka sarjan mukaan Poirot oli siinä belgialaiskylässä minkä saksalaiset teurastivat kirkkoon 1914.

Uusi versio noudattelee samaa uudistuksen kaavaa kuin Sherlock Holmesin tapauksessa. Lisätään hieman kierroksia ja nykyaikaistetaan asennetta vanhan pohjalta. Poirot on eri mutta lähes sama. Christien kirjoittama Poirotin itsemurha piinaa vieläkin sekä kirjojen kustantajia, että myös etenkin Poirotin laajaa ystäväjoukkoa. Se ei ollut lainkaan kunniakas. Poirotin uusi tuleminen, vaikkakin lähes hylkiönä, nostaa pääosaan itse epäilevän salapoliisin, ja sen tärkeimmän: ne harmaat pienet aivosolut!