Uutuussarja Tanskalainen nainen hämmentää

Teksti Harald Olausen

"Jos kasvaa syrjäisessä tuppukylässä idioottien keskellä, polkupyörä voi pelastaa hengen". Pääosanesittäjä Ditte Jensen uutuussarjassa Tanskalainen nainen – Danske Konan (2025). Tässä on televisiosarja, joka on tehty hämmästyttämään ja herättämään tavallisia ihmisiä katsomaan hieman eteensä. Meidän on vaikea ymmärtää skandinaavien keskinäistä nokittelua, joka perustuu vuoroin ylimielisyyteen, vuoroin alemmuudentunteeseen. Tanskalainen uutuussarja on poikkeava ja tahallaan ärsyttävä musta komedia. Se on myös omituinen ja vinksahtanut, varsinkin jos sitä vertaa muihin televisiosarjoihin, ja erityisesti helppoihin nakkeihin, eli ennalta arvattaviin sarjoihin - Tanskalaisessa naisessa on maailmaparannuksen paatoksellisuutta.

Ditte muuttaa Tanskasta Islantiin ja panee heti hösseliksi tappamalla puutarhassaan vaanineen kotikissan. Ditte on raju mummo, jonka pitää häärätä ja jäärätä (sekoittaa) asioita haluamallaan tavalla sellaisiksi, jotka hän näkee oikeiksi. Kun esimerkiksi Ditte kommentoi lähipiirinsä yhteiskunnallisia epäkohtia sekä taloudellisten vastakohtien synnyttämiä vääryyksiä, kuten pohjoismaisen sosialidemokratian petosta, poliisin mädäntyneisyyttä, helposti nenästä vedettävien korruptoituneitten poliitikkojen typeryyttä, ja kaikkialle levittäytynyttä silkkaa pahuutta, jonka annetaan rehottaa tyhmyyden ja välinpitämättömyyden ansiosta sekä farssimaista skandinaavisuutta, mikä on typistynyt vain tylsiksi ja tyhmiksi vitseiksi. 

Ditte on yhteisönsä herättäjä ja omatunto, kummallinen otus, kuin Pier Paolo Pasolinin Teorema (1968). Elokuva kertoo porvarisperheestä, jonka elämän salaperäinen vieras (Terence Stamp) mullistaa viettelemällä jokaisen perheenjäsenen. Kun muukalainen yhtäkkiä lähtee, perheenjäsenten elämä suistuu täysin raiteiltaan, ihan kuten Dittenkin tapauksessa käy, hänen yhteisönsä lamaantuu. Ditten tekee poikkeusyksilöksi herkkä ja voimakas omatunto, mikä ihmisiltä on jo kadonnut tai muuttunut mitään tarkoittamattomaksi jorinaksi poliitikkojen valheellisiin lupauksiin ja itseään kehuviin juhlapuheisiin yhtä vikkelästi, kuin lapsi on heitetty pesuveden mukana markkinakapitalisimin, ja sen mukanaan tuoman järjettömän yksityistämishuuman jäljiltä. 

Ditte ei tätä hyväksy ja anna tapahtua, vaan mieluummin kärsii ja laittaa syylliset myös kärsimään. Hän seisoo yksin pahassa maailmassa ihmetellen muiden kanssahenkilöiden löysyyttä ja vastuun välttelyä niin itsestään, kuin muistakin kärsivistä kanssaihmisistään maailmassa, joka on toivottoman harmaa ja masentava. Ditte ei hyväksy ympäristön suojelemaa valhetta ihmisen itsepetoksesta ja illuusiosta olla jotain muuta, kuin he ovat, näiden valheiden häpeällisyyden, tehottomuuden ja julmuuden takia. Siksi hän kapinoi ja taistelee yleisesti omaksuttuja huonoja ja tappavia käsityksiä vastaan. Hänessä on hieman vanharaamatullisen saarnaajan vikaa, koska hän osaa erottaa ne tärkeät piirteet ihmisessä, mitä Shakespearen Kuningas Lear ei.

Lear oli toisin, kuin Ditte, nahjus ja kyvytön erottamaan todellisia tunteita mielistelystä. Näin Ditten voi nähdä oikeudenmukaisuuden kovakouraisena jumalatterena, tai ajankuvana nykymaailman surkeudesta ja toivottomuudesta. Sarjassa on aineksia moneen muuhunkin tulkintaan. Yksi voisi olla hieman muunneltuna Bernard Shawn esikoisnäytelmän Widowers Housen (1892) muistutus siitä, että kun ihmiset ovat oikein köyhiä, heitä on mahdoton auttaa, tunsipa heitä kohtaan kuinka suurta myötätuntoa tahansa. Shawn mielestä ihmisen luonteesta riippui se, mitä hän oli, mutta hänen tekonsa ja niiden seuraukset riippuivat kokonaan vallitsevista olosuhteista. Ditte ei itse ymmärrä tätä (tai halua sopeutua ja ymmärtää).

Ihmiset, heidän loppumattomat ongelmansa yhdistettynä ihmisyyden yleiseen ongelmaan, ovat Dittelle syy puuttua niiden kulkuun ja yrittää ratkaista ne. Sarjan ihmiset eivät saa otetta itsestään ja kykene muuttumaan, vaan jämähtävät suremaan paikoilleen. Tämä onkin parasta -hahmotelmat - televisiosarjassa. Dittestä on moneksi. Hän on kanaemo, joka tarjoaa lohtua ja lämpimän sylin eksyneille. Tai naarassusi, joka suojelee haavoittuneita lapsiaan. Mutta ennen kaikkea hän on nykyaikainen Aasa eli Æsir (muinaisnorjaksi áss tai ǫ́ss, mon. æsir), jumalten soturisukua, tehdessään näkymätöntä näkyväksi (Henri Bergsonilaisessa) maailmassa, missä ihmisenä oleminen on muodon tavoittelua ja määrittelyn luomista määrittelemättömälle.

Hänen impulsiivisuutensa vaikuttaa hullun maanikon touhuilta. Hän on tavallaan syyntakeeton koska on hullu, raiteiltaan juuri valheen ja onnettomien olosuhteiden takia suistunut onneton ja yksinäinen nainen, jota syyllisyys ja menneisen tapahtumien karut muistot vaivaavat. Samalla tavalla hänessä on myös ikävää jankuttajaa sekä peräänantamatonta uppiniskaisuutta, kuin Almodovarin Naisia hermoromahduksen partaalla (1988)- elokuvassakin. Ditte on yhtä pelottava, ellei jopa pelottavampikin, kuin Almodovarin elokuvan hullu akka, joka jahtaa elokuvan läpi hänestä eronnutta ja toisen naisen kanssa romanttisessa suhteessa elävää miestä. Ditten haastavaa persoonaa alleviivataan televisiosarjassa suurilla vetisillä silmillä, ja hurjistuneilla tempauksilla.

Jotain maagista ja salaperäistä hänessä on, sillä hänen tahtonsa on rautainen kuin itsenäinen olento, ehkä leijona tai käärme, sillä se tietää Ditten ajatukset ennen häntä. Schopenhauerin tavoin Ditten tahdolla ei ole kuitenkaan varsinaista päämäärää, vaan sokea elämäntahto tuottaa motiivit, ja johtavat Ditten tietoista tahtoa eteenpäin toimimaan miten toimii. Televisiosarjan käsikirjoittaja, ohjaaja, ja ennen kaikkea pääosanesittäjä Ditteä näyttelevä Trine Dyrhom, voivat onnitella itseään tv-sarjasta, jossa kuvataan kerrankin psykologisen tarkasti yhteiskunnan yläkerrosten väkivaltaisen valheen seuraukset mieleltään hajonneen tavallisen ihmisen minän tasolla. Vaikea tapaus Ditte on yrittäessään paeta traumojaan muuttamalla Islantiin.

Ditten kanssaihmiset ovat samalla sekä ihmiskarikatyyrejä että luonneminiatyyrejä ihmisistä pelkoineen ja huolineen, kun primitiiviset elämänvaistot yrittävät keskeytyksettä tukahduttaa heidän eettisiä ja kunniallisia pyrkimyksiään. Muuttuessaan he eivät pääse irti siitä, mitä oli ennen. Silloin heidän epätoivoisista teoistaan puuttuu looginen yhtenäisyys. Ditte on siis kuin teatteriohjaaja ja hänen kanssaihmisensä erilaisten naamioiden sekä roolien vaihtajina merkityksettömiä sivuosanesittäjiä. Ditten ohjaamaa näytelmää voisi kutsua kaiken kyseenalaistavaksi todellisuudeksi, sillä Dittelle mikään ei ole hyvää tai pyhää.  

Ditte on rauhaton ja traumaattinen persoona, joka ei anna kristillisesti anteeksi, vaan kostaa ja vainoaa kiusaajiaan. Hän ei ole saamaton idiootti vaan yhtä omapäinen ja tehokas niin hyvässä kuin pahassa, kuten James Bond. Hesarin arvostelussa 28.6. 2026 Siru Valleala otsikoi kritiikkinsä "Vastenmielisen hurmaava sarja". Arvostelusta voi olla montaa mieltä, mutta se kuvaa hyvin mistä televisiosarjassa on kysymys. Vallealan mielestä katsoja joutuu painimaan vastenmielisyyden tunteen kanssa: "Ditte on törkeä. Hän alkaa törkein keinoin puuttua naapureidensa arkeen – vai mihin itse asiassa. Ilmenee, että Dittelle henki ja elämä on toimia järkähtämättömän oikeustajun velvoittamana." Puhuisin mieluummin ehdottomasta eettisyydestä ja kovasta tahdosta.

Viime vuosina ovat televisiosarjojen ystävät saaneet tutustua vahvoihin naisiin, jotka eivät (mm. Bancroft) kulje tavanomaisia – ja aina edes laillisia – polkuja, vaan tekevät mitä haluavat, ja asettavat itse itselleen omat sietämisen rajansa. Tanskalainen nainen on yksi tällainen kummallinen kukka tässä ovelassa puutarhassa kulkiessaan ylpeästi omia latujaan "vontrierläisen mustan komedian ja tanskalaisen hulluttelevan absurdismin" hengessä. Tanskalainen nainen kuvaa sekä yhteiskunnan että yksilön törmäyskurssia, että myös valheen tuhoavia jälkiä petetyissä ihmisissä. Tanskalaisille kyseessä on kollektiivinen trauma ja pettymys sekä YK:n rauhanturva- että natojoukkoja kohtaan. Niiden piti olla entisen siirtomaavallan kansainvälisiä käyntikortteja.

Oikeastaan ne olivat vain pelkkää kulissia ja imagopesua, sillä tanskalaiset ovat edellenkin se sama ylimielinen ja itserittoinen kansakunta, joka hyökkäili kymmeniä kertoja 1600-luvulta lähtien valloitusmielessä niin Norjan kuin Ruotsinkin ´kimppuun, vailla omantunnon seurauksia aiheuttamastaan tuhosta. Kuin kohtalonomaisena karmana ja kirouksena heistä tulikin likaisen työn tekijöitä ja häikäilemättömien suurvaltojen imperialististen halujen pikkuapureita mm. Irakissa ja Afganistanissa. Tätä traumaa ja eettistä ongelmaa on purettu tanskalaisissa elokuvissa ja televisiosarjoissa. Tanskalaisessa naisessa otetaan kierroksia lisää ja askel eteenpäin. Se on yhdistelee myös Bertold Brechtin Äiti Pelotonta ja Setsuanin hyvää ihmistä keskenään juuri Dittessä. 

Tanskalainen nainen on myös vahvojen naisten voimannäyttö sekä rento ilottelu hallitsevan patriarkaatin jäykkyyttä ja machoilua vastaan, mikä näkyy sarjan miehissä;. naistaan hakkaavassa miehessä, vaimolleen huutavassa miehessä, pihan huoltomiehissä ja dieselkäyttöisellä citymaasturillaan maata saastuttavasta taloyhtiön hallituksen puheenjohtajamiehestä. Turhautumisesta kertoo Ditten kommentit turvallisuuspoliisin päällikön yrityksiin houkutella Ditte mukaan vielä yhteen "likaiseen operaatioon" tekemään heidän puolestaan itsensä uhraamalla ikävät työt: "Jenkkijohtajat pettivät kaikki ja tekivät meistä pettureita. Ei ihanteita, ei periaatteita. He tekivät meistä rikollisia. Siksi en enää palvele enkä mielistele sinua ja amerikkalaisia."