Uutuussarja Tanskalainen nainen hämmentää

Teksti Harald Olausen

"Jos kasvaa syrjäisessä tuppukylässä idioottien keskellä, polkupyörä voi pelastaa hengen". Ditte Jensen uutuussarjassa Tanskalainen nainen – Danske Konan (2025). Suomalaisten on vaikea ymmärtää skandinaavien keskinäistä nokittelua, joka perustuu vuoroin ylimielisyyteen, vuoroin alemmuudentunteeseen. Tanskalainen uutuussarja on poikkeava ja tahallaan ärsyttävä musta komedia. Se on vastanmielisyydessään myös omituinen ja vinksahtanut, varsinkin jos sitä vertaa muihin ja ennalta arvattaviin sarjoihin jo siksikin, että siinä on vahvaa maailmaparannuksen paatoksellisuutta, kun Ditte kommentoi elämällä elämäänsä marginaalissa yhteiskunnallisia epäkohtia sekä taloudellisten vastakohtien synnyttämiä vääryyksiä; pohjoismaisen sosialidemokratian petosta, poliisin mädäntyneisyyttä sekä helposti nenästä vedettävien korruptoituneitten poliitikkojen typeryyttä ja farssimaista skandinaavisuutta, mikä on typistynyt vain tylsiksi ja tyhmiksi vitseiksi. Ditten tekee poikkeusyksilöksi herkkä ja voimakas omatunto, mikä pohjoismaisilta demokratioilta on jo aikaa sitten kadonnut juhlapuheisiin kuin lapsi pesuveden mukana kovan kapitalisimin ja sen mukanaan tuoman järjettömän yksityishuuman jäljiltä. Siksi Ditte kärsii ja seisoo yksin ihmetellen muiden kanssahenkilöiden löysyyttä ja vastuun välttelyä niin itsestään kuin muista kanssaihmisistään maailmassa, joka on toivottoman harmaa ja masentava. Ditte ei hyväksy ympäristön suojelemaa valhetta ihmisen itsepetoksesta ja illuusiosta olla jotain muuta, kuin he ovat, näiden valheiden häpeällisyyden, tehottomuuden ja julmuuden takia. Siksi hän kapinoi ja taistelee yleisesti omaksuttuja huonoja ja tappavia käsityksiä vastaan. Hänessä on hieman vanharaamatullisen saarnaajan vikaa, koska hän osaa erottaa ne tärkeät piirteet ihmisessä, mitä Shakespearen Kuningas Lear ei - Lear oli toisin, kuin Ditte, nahjus ja kyvytön erottamaan todellisia tunteita mielistelystä. Näin Ditten voi nähdä oikeudenmukaisuuden kovakouraisena jumalatterena, tai ajankuvana nykymaailman surkeudesta ja toivottomuudesta. Sarjassa on aineksia moneen muuhunkin tulkintaan. Yksi voisi olla hieman muunneltuna Bernard Shawn esikoisnäytelmän Widowers Housen (1892) muistutus siitä, että "kun ihmiset ovat oikein köyhiä, heitä on mahdoton auttaa, tunsipa heitä kohtaan kuinka suurta myötätuntoa tahansa". Shawn mielestä ihmisen luonteesta riippui se, mitä hän oli, mutta hänen tekonsa ja niiden seuraukset riippuivat kokonaan vallitsevista olosuhteista. Ditte ei itse ymmärrä tätä (tai halua sopetua ja ymmärtää), koska on hullu, raiteiltaan juuri valheen ja onnettomien olosuhteiden takia suistunut onneton ja yksinäinen nainen, jota syyllisyys ja menneisen tapahtumien karut muistot vaivaavat. Samalla tavalla hänessä on myös ikävää jankuttajaa sekä peräänantamatonta uppiniskaisuutta, kuin Almodovarin Naisia hermoromahduksen partaalla (1988)- elokuvassakin. Ditte on yhtä pelottava, ellei jopa pelottavampi kuin Almodovarin elokuvan hullu akka, joka jahtaa elokuvan läpi hänestä eronnutta ja toisen naisen kanssa romanttisessa suhteessa ollutta miestä. Ditten hulluutta alleviivataan televisiosarjassa suurilla vetisillä silmillä, ja "kuin höyrynä päästä pursuvalla voimakkaalla tahdolla", mikä tietää Ditten ajatukset ennen häntä. Schopenhauerin tavoin Ditten tahdolla ei ole kuitenkaan varsinaista päämäärää, vaan sokea elämäntahto tuottaa motiivit, ja johtavat Ditten tietoista tahtoa eteenpäin toimimaan miten toimii. Televisiosarjan käsikirjoittaja, ohjaaja, ja ennen kaikkea pääosanesittäjä Ditteä näyttelevä Trine Dyrhom, voivat onnitella itseään poliisisarjasta, jossa kuvataan kerrankin psykologisen tarkasti yhteiskunnan yläkerrosten väkivaltaisen valheen seuraukset mieleltään hajonneen tavallisen ihmisen minän tasolla. Vaikea tapaus Ditte on yrittäessään paeta traumojaan muuttamalla uuteen paikkaan, mutta hän ei ole saamaton idiootti vaan yhtä omapäinen ja tehokas niin hyvässä kuin pahassa, kuten James Bond. Hesarin arvostelussa 28.6. 2026 Siru Valleala otsikoi kritiikkinsä "Vastenmielisen hurmaava sarja". Arvostelusta voi olla montaa mieltä, mutta se kuvaa hyvin mistä televisiosarjassa on kysymys. Vallealan mielestä katsoja joutuu painimaan vastenmielisyyden tunteen kanssa: "Ditte on törkeä. Hän alkaa törkein keinoin puuttua naapureidensa arkeen – vai mihin itse asiassa. Ilmenee, että Dittelle henki ja elämä on toimia järkähtämättömän oikeustajun velvoittamana." Minä puhuisin ehdottomasta eettisyydestä. Viime vuosina on maailman dekkariskene saanut tutustua vahvoihin poliisinaisiin, jotka eivät (mm. Bancroft) kulje tavanomaisia – ja aina edes laillisia – polkuja, vaan tekevät mitä haluavat, ja asettavat itse itselleen omat sietämisen rajansa. Tanskalainen nainen on yksi tällainen erikoinen kukka tässä ovelassa puutarhassa kulkiessaan ylpeästi omia latujaan "vontrierläisen mustan komedian ja tanskalaisen hulluttelevan absurdismin" hengessä. Tanskalainen nainen kuvaa sekä yhteiskunnan että yksilön törmäyskurssia, että myös valheen tuhoavia jälkiä molemmissa. Tanskalaisille kyseessä on kollektiivinen trauma ja pettymys sekä YK:n rauhanturva- että natojoukkoja kohtaan, sillä niiden piti olla pienen, entisen siirtomaavallan kansainvälisiä käyntikortteja, mutta niistä tulikin likaisen työn tekijöitä, ja häikäilemättömien suurvaltojen imperialististen halujen pikkuapureita. Tätä traumaa ja eettistä ongelmaa liberaalit arvot omaavassa Skandinaviassa on purettu aikaisemmissakin jonkin verran, mm. tanskalaisissa elokuvissa ja televisiosarjoissa. Tanskalaisessa naisessa otetaan kierroksia lisää ja askel eteenpäin. Se on lajissaan nautinnollista katsottavaa ja hyvin onnistunut musta komedia Bertold Brechtin Äiti Pelottoman henkeen yhdistämällä siihen Setsuanin hyvää ihmistä. Sarja on myös vahvojen naisten voimannäyttö ja rento ilottelu "patriarkaattia (miehiset valtarakenteet, säännöt, huolimattomuus ja elämälle vastenmieliset säännöt)" vastaan, mikä näkyy naistaan hakkaavassa miehessä, vaimolleen huutavassa miehessä, pihan huoltomiehissä ja dieselkäyttöisellä citymaasturillaan maata saastuttavasta taloyhtiön hallituksen puheenjohtajamiehestä. Turhautumisesta kertoo Ditten kommentit turvallisuuspoliisin päällikön yrityksiin houkutella Ditte mukaan vielä yhteen "likaiseen operaatioon" tekemään heidän puolestaan itsensä uhraamalla ikävät työt: "Jenkkijohtajat pettivät kaikki ja tekivät meistä pettureita. Ei ihanteita, ei periaatteita. He tekivät meistä rikollisia. Siksi en enää palvele enkä mielistele sinua ja amerikkalaisia." Hesarin kriitikko Siru Vallealan mielestä sarjassa parasta on Ditten hahmon lisäksi se, ettei juonen kulkua voi lainkaan ennustaa: "Varmaa ovat vain yllätykset, ja ne eivät lopu".