Vaikealukuinen ja hitaasti etenevät Rushdien Saatanalliset säkeet ja professori Airaksisen Sade-pelastus!

Teksti Harald Olausen

"Saatanalliset säkeet on mielikuvituksellinen kertomus. Surrealistiset tapahtumat kuvaavat toisinaan profeetta Mahoundin ja hänen aikalaistensa elämää, ja toisinaan nykyajan Gibreeliä ja Saladinia, jotka ovat siirtyneet Intiasta Lontooseen. Gibreel Farishta on kuuluisa intialainen filmitähti ja Saladin Chamcha on englantilaistumassa oleva intialaissyntyinen näyttelijä. Parivaljakko on selvinnyt mystisellä tavalla hengissä lento-onnettomuudesta, minkä jälkeen heille alkaa tapahtua merkillisiä asioita. Gibreel saa sädekehän päänsä päälle ja Saladinille kasvaa sarvet, jonka lisäksi hänen jalkansa muuttuvat kavioiksi."

-https://fi.wikipedia.org/wiki/Saatanalliset_s%C3%A4keet

Luen parhaillaan Salaman Rushdien ilmestyessään valtavaa kohua maailmassa herättänyttä kirjaa Saatanalliset säkeet (WSOY, 2020), minkä alkuperäinen versio julkaistiin jo vuonna 1988. Salaman Rushdie on yksi aikamme suurista kirjailijoista, ja kirjailijalle kuolemantuomion islamistien piirissa aiheuttanut Saatanalliset säkeet yksi tärkeimmistä kirjoista. Sitä on luonnehdittu raivoisan ja loisteliaan maagisen realismin mestariteokseksi, ehkä siksi että se yhdistelee ravisuttavalla tavalla erilaisia mielipiteitä, unta ja totta nykypäivän pirstaleisen mielenmaiseman Intiaan.

Kirjan keskeinen väittämä ja islamisteja suututtanut suoranainen jumalanpilkka on se, kun Islamin profeetan Muhammedin kerrotaan joutuneen paholaisen huijaamaksi ja lisänneen Koraaniin monijumalaisuuteen viittaavia säkeitä, jotka hän myöhemmin poisti. Koska islam on tiukasti yksijumalainen uskonto, muslimit pitävät kyseisiä säkeitä uskottomien lisääminä ja loukkaantuivat siitä, kun Rushdie väitti kirjansa nimessä Koraanin olevan paholaismainen kirja.

Yllättäen huomaan, etten lainkaan pidä kirjasta tai sen tavasta ahnehtien imeä sisäänsä koko universumi, ja oksentaa sen sitten silmiemme eteen hämmästeltäväksi aika roisillakin tavalla. Mutta olen velvollisuudentuntoinen ja kärsivällinen lukija. Odotan sitä hetkeä, kun (mahdollisesti) kirjan salaperäinen viehkeys avautuu minulle kaikessa ihanuudessaan ja onnen autuudessaan. Nyt olen jo kahlannut kirjaa sivulle 345 eikä se ole vielä avautunut, ja minua ymmärrettävästi tympii. Kirja on vaikealukuinen ja täynnä asioita, joista minulla ei ole hajukaan, ja joista en ole edes kiinnostunut.

Rushdien maailma on intialaisen taikurin maailma, Jotta ymmärtäisi paremmin tätä maailmaa, pitäisi tuntea myös sen alueen historiaa, huumoria, politiikkaa ja kulttuuria, joista meillä on kovin vähän tietoa. Epäilenpä ettei Rushdien kirjaa ymmärrä muutkaan kunnolla samalla tavalla, kun ei ymmärrä Platoniakaan, jos ei ole tutustunut kunnolla etukäteen antiikin ajatteluun, jonka hieno kristallisoituma sokraattinen irvailudialogi on. Ja nyt en puhu kuuluisasta Platonin luolavertauksesta.

Rushdien laajassa kertomisen tulvassa uivat vahvasti riidellen toisiaan vastaan ihmisen synnynnäinen huijaamisen halu ja kyky, vastaan sovinnollinen ja sovitteleva ihmisnäkemys. Mitä muuta uskonto on kuin alistamista, Rushdie tuntuu kysyvän; kun nykyaikainen ihminen törmää vanhaan ihmiseen, heidän välillään seisoo erottamassa heidät toisistaan jumalkäsitys, kuin kaksikasvoisena petona valmiina puremaan kumpaakin, sillä ihmisen omaa ajattelua ja tiedonhalua vihaava ankara jumala ei ole koskaan tyytyväinen, jos hänet alistetaan ihmisten tuomion alle ja hänen tekonsa tutkitaan ja kyseenalaistetaan.

Suomessakin olisi voinut olla omat "Saatanalliset säkeensä", ellei luterilainen pragmaattisuus olisi alkanut aikaa sitten kääntyä jo lähelle agnotismia ja uskonasioiden kiinnostavan vain yliopistohemmoja. Emeritusprofessorit Raija Sollamo sekä Heikki Räisänen, joita pidetään suuressa arvossa maailmalla, vaikka monet heidän tutkimuksensa kyseenalaistivat tai vähintään nostivat uusia tulkintoja esiin kiusallisesti lähes kaikesta mahdollisesta pyhiin teksteihin liittyvistä asioista, muistuttivat Raamatun antaneen ilmeisen väärään kuvaan syntiuhrista Jeesuksen ristinkuoleman yhteydessä.

"Suomalaisista saatanallista säkeistä" kävisi esimerkkinä myös pastori Antti Kylliäinen väite kuuluisassa kirjassaan, Jumalan ja ihmisen armo (Otava 2004), ettei helvettiä ole eikä ihminen näin ollen tarvitse kirkkoa, sen oppeja tai rituaaleja pelastuakseen. Kylliäisen mukaan käsitys Jeesuksen kuolemasta syntien sovituksena on kestämätön. Idean hän lainasi juuri Heikki Räisäseltä, jonka mukaan toisin kuin luterilainen julistus antaa usein ymmärtää, syntiuhritulkinta ei ole koko Uuden testamentin näkemys; ns. synoptisista evankeliumeista kuten Markuksen, Matteuksen ja Luukkaan, se puuttuu kokonaan.

Rushdien kirjassa on samoja villejä tulkintoja islamin pyhiksi katsotuista opeista. Kirjan esittelyssä kustantajan sivulla kehutaan kirjaa sen verran hyvin ja kutsuvasti, että jaksan yrittää lukea kirjan loppuun. Kliimaksi on selvästikin vielä edessä ja kun rienaavasta ja älyllisestä kirjasta on kyse, sitä lämmitellään pitkän kaavan mukaan kaikki herkut siihen liittäen. Ehken ole vain tottunut uskonnolliseen luettelointiin, sukurimpsuihin ja itämaisten torien päät sekoittavaan satujen ja tarinoiden maailmaan.

"Kun lentokone räjähtää pirstaleiksi Englannin kanaalin yllä, mereen putoaa kaksi näyttelijää. Kuin ihmeen kaupalla he selviävät putouksesta hengissä, vaikkakin he yhtäkkiä huomaavat, että Gibreel on saanut itselleen sädekehän ja Saladin taakakseen sarventyngät…Vuosituhannet kattavassa huikeassa kertomuksessa uskontojen synnyt ja siirtolaisuuden ongelmat sekoittuvat unten maailmaan sekä ihmiselämän alituiseen problematiikkaan, rakkauteen ja kuolemaan. Teoksen näyttämönä toimii koko mystinen maailmankaikkeus."

https://www.wsoy.fi/kirja/salman-rushdie/saatanalliset-sakeet/9789510441084

Rushdien kirja pitäisi kuulua jokaisen lukulistaan, sillä se on tärkeä  ymmäryksen avaajana ja erityisesti siksi, että se sulattaa sadun ja toden itämaisella kiihkeydellä ja runsaudella toisiinsa, ja ottaa samalla kantaa menneen sekä nykyisen maailman välisiin fundamentaalisiin eksistenssiongelmiin. Ennen kaikkea on kiinnostavaa Rushdien sekularistinen tulkinta islamilaisen maailman ongelmista ja haasteista nykyihmisen kiusausten riivaamana. Se on tänään ajankohtaisempi ja tärkeämpi kuin koskaan aiemmin.

Yksi tärkeä huomio kirjassa on myös yhteinen maailman uskontojen yhteyttä ja samanlaisia ongelmia pohdittaessa: Ihminen ei muutu mihinkään siitä, että haluaa elämäkseen kaikkein parhaimman mahdollisen tarjolla olevan huolimatta, että sen edessä saattaa olla ylivoimaiselta tuntuvia esteitä, jolloin ihmisen ja myös sekä islamin että kristinuskon välinen jännitteinen suhde on ollut kuin veriuhriin perustuva primitiivinen yhteisö, joka tarvitsi jatkuvasti marttyyrejä pysyäkseen hengissä sekä elinvoimaisena.

Ehkä pitäisi puhua preesensissa: TARVITSEE. Mutta millainen ihminen sitten tappaa Jumalansa, kuten Nietzsche väitti nykyihmisen tehneen? Ja millainen ihminen on tämä nykyihminen, niin Kylliäisen kuin Rushdienkin kirjoissa? He muistuttavat yllättävän paljon toisiaan, ja vielä hämmästyttävämmin markiisi de Sadea, jonka filosofian ja etiikan suuri periaate ja päämäärä – ainoa päämäärä – oli mielihyvä nautinnon muodossa, siis niin vahvana ja voimakkaana kuin suinkin ja juuri nyt. 

"Oikeastaan suurimman nautinnon hetkenä seksissä ja murhaamisessa tekijä on samalla kertaa uhri ja tekijä. Samalla kun uhri kuolee, symbolisesti seksissä ja oikeasti murhassa, tekijä kuolee itselleen eli hän menettää tajuntansa ja tietoisuutensa ja ikään kuin sulautuu suureen maailmankaikkeuteen, kokee nirvanan, palatakseen sitten taas tajuihinsa ja tähän meidän maailmaamme", kirjoittaa aiheesta professori Timo Airaksinen.

Jos tappaminen on suurin nautinnoista, se on sitä juuri tästä syystä. Kirjan Sadesta kirjoittanut (Markiisi de Saden elämä, Kulttuuriklubi 2019) Timo Airaksinen puhuu tästä: "Hyvä elämä on Sadelle tällaisen loputtoman syklisyyden määräämää. Tuntuu ikävystyttävältä, jota Sade ei saata kieltää. Saden sankarille ei ole luvassa pelastusta ja taivasosuutta tuonpuoleisessa. Hänet on tuomittu ikuiseen paluuseen (Nietzsche) ja pahan elämän tuottaman nautinnon syklisyyteen ilman toivoa pelastuksesta. Sade on tietysti ateisti, muuten hänen olisi ajateltava pelastusta ja pakoa tuon suuren pyörän tyranniasta, taivaskaipuuta ja taivasosuutta. Sade suorastaan raivoaa tätä ajatusta vastaan ja pakenee materialismiin."

Samaa tekevät vailla pidäkkeitä ja vanhan kotimaan vanhoillisen uskonnon pakkopaitaa Rushdienkin henkilöt. Juuri siksi jaksan kahlata kirjan ajatuksella, huolimatta että se tuntuu haasteelliselta (ehkä siksi että luen sitä öisin ennen nukkumaanmenoa). Airaksinen kertoo, miten Sade kirjoittaa "Juliettessa" laajoja esityksiä luonnon laeista ja niiden sitovuudesta. Hän pyytää lukijaa tarkastelemaan kanssaan luontoa, sen toimintaa ja toiminnan periaatteita, aivan kuten luonnon tutkijan kuuluukin tehdä. Luonto kertoo meille itsestään ja Sade kuuntelee tarkalla korvalla ilman ennakko-oletuksia ja auktoriteettien apua.

Mutta mitä hän kokee ja näkee? Hänestä selvää on, että luonto näkyy ennen kaikkea tuhlaavana ja tuhoavana voimana: "Joka tapauksessa Sade huomaa ilokseen, että kaikki mitä luonnossa on ja ylipäänsä saattaa olla, syntyy ja kuolee. Jos on kaksi suurta luonnon periaatetta, syntymä ja kuolema, miksi Sade korostaa vain kuolemaa, tuhoa ja hävitystä? Miksi syntymä, synnyttäminen ja elämän luominen ei olisi yhtä arvokasta ja eettisesti sitovaa kuin vastakohtansa kuolema, tuho ja hävitys? Olen itse ihmetellyt tätä pitkään ja jopa sortunut ajatukseen, että Sade olisi tässä kohdin väärässä. Typerä epäilys todella."

Ehkä Airaksisen pitäisi kirjoittaa LUTERILAINEN (tai hänen tapauksessaan toki SUOMEN JOHTAVANA ÄLYLLISENÄ ATEISTINA ateistinen) Saatanalliset säkeet, kun hän esittää lopulta oivallisen ratkaisun: "Mikä syntyy ja elää, sen on myös kuoltava. Kun joku kuolee, se vain kuolee, lakkaa olemasta, häviää ja unohtuu. Näin on ajateltavissa, että syntyminen ja elämä ovat kuolemaa varten. Toisin sanoen, syntyvä syntyy kuollakseen. Kuoleva ei kuole mitään varten, joten Airaksisen mukaan on pääteltävissä, että kuolema on ensisijainen elämään nähden. Kuolema on itsenäinen eli autonominen periaate, päinvastoin kuin syntyminen, joka on alisteinen kuolemalle. Tämä on luonteeltaan metafyysinen perustelu, entä etiikka?", hän kysyy. 

Kysymys tarkoittaa, jos hyväksymme kuoleman metafyysisen ensisijaisuuden, mitä siitä seuraa eettisesti? Miten periaate ohjaa ihmisen oikeaa toimintaa? Ratkaisu on Airaksisesta itsestään selvä. Kun kerran kuolema on ensisijainen periaate, sitä on noudatettava ja noudattaminen tarkoittaa tuhoamista ja tappamista. Luonnon ensimmäinen laki kuuluu, tapa. Luonnollinen maailma on järjestetty ikään kuin viisaasti, toisin sanoen ikään kuin sen olisi suunnitellut paha demoni tai demiurgi pahimmaksi mahdolliseksi maailmaksi, kuten jotkut uusplatonistiset lahkot uskoivat. Viisaus on myös siinä, että tappaminen on tehty niin helpoksi: 

"Tappaminen on helppoa, koska se on niin nautinnollista. Mikään ei ole hekumallisempaa kuin tappaminen. Sade ammentaa tässä taas kerran filosofian suurmiehiltä, kuten Leibnizilta. Hänen mukaansa hyvä Jumala loi parhaan mahdollisen maailman ihmiselle asua. Miksi maailmassa sitten on pahaa? Tämä on kuuluisa teodikeaongelma, jonka kanssa teologit ja filosofit ovat ikiaikaisesti painiskelleet ilman tyydyttävää tulosta. Joka tapauksessa kaikki hyvä, kaikkitietävä ja kaikkivoipa Jumala loi maailmaan pahuutta ja ihmisille kärsimystä yli oman tarpeen."

Sade vääntääkin Airaksisen mukaan perinteisen ongelman nurinpäin. Luonnon tarkoitus onkin Airaksisen mielestä sen pahuudessa, jolloin kuolema, tuho, tuska ja kärsimys merkitsevät täydellistymistä. Ja luonto on kuin onkin täydellinen, koska kaikki kuitenkin kuolee. Mutta mitä jos kokonaan hylkäämme syntymisen periaatteen, silloinhan tappaminen loppuu materiaalin huvetessa ja loppuessa, Airaksinen kysyy. Sade ei milloinkaan suosittele lisääntymistä, siittämistä ja synnyttämistä, pelkkä ajatus kuvottaa häntä. Ristiriita onkin näennäinen: yltäkylläinen luonto luo koko ajan uutta materiaalia kuolemaa varten, joten syntyminen on pelkkä väline; välineen puute johtaa toiminnan loppumiseen; tässä tapauksessa toiminnan loppuminen on kaiken lopullinen kuolema, joka on suurin mahdollinen arvo.

Toisin sanoen, jos syntyminen loppuisi, suurin arvo toteutuisi kaiken kuollessa Airaksinen väittää. Samalla kuolisi kaikki nautinto ja paha rakkaus, rakkaus pahaan, mutta tämä ei ole ongelma. Nautinto on aina vain syklistä toistoa, joka ei johda mihinkään uuteen. Se ei salli kehitystä. Joten kaiken lopullinen kuolema, maailmanloppu, olisi suurin kaikista nautinnoista. Se ei todellakaan toistu, mutta miksi sen pitäisi toistua? Jokainen nautinto on, mikä on, nautinto, eikä mitään muuta. Jos nautinto toistuu, hyvä niin, ellei se toistu, mitä sitten? 

Yhteiskunnassa Sade on aina läsnä. Sade ei ollut Airaksisen mielestä yhteiskunnallinen ajattelija, silti hän kertoo, miten oli ennen, miten kommunismissa, ja miten nyt on kapitalismissa. Airaksisen mukaan Saden sankarit, miehet ja aivan yhtä hyvin naiset, ovat ylhäisiä suvultaan, korkeassa virka-asemassa ja rajattoman rikkaita. Näistä vaatimuksista saatetaan joskus vähän joustaa, kuten "Justinessa" tapahtuu, mutta iso kuva on selkeä: valta ja raha vapauttavat toteuttamaan halut, ja rajaton valta merkitsee rajattomia haluja ja se taas johtaa alitajunnan syövereiden paljastumiseen, idin ilmestymiseen.

"Ajatelkaamme Tšernobyliä ja atomivoimalan räjähdystä, jossa reaktorin ydin paljastui. Helikopterista kuvatussa filmissä räjähtäneen reaktorirakennuksen katolla juoksee ihmisiä katsomassa, miten kävi. Kaikki he ovat kuolleita joutuessaan kohtaamaan paljastuneen ytimen, joten filmi on traagisuudessaan kauhea katsoa. Id on kuin reaktorin ydin, jonka jäähdyttäminen on pakollista tai se tappaa. Saden id on paljaana, ja se säteilee tavalla, joka turmelee tuhoaa kaiken hyvän ja kauniin. Entä sitten? Moderni yhteiskunta on joka tapauksessa Markiisin oikein kuvaama – vaikka hän ei kuvaa yhteiskuntaa. Vahvat tekevät mitä haluavat, eikä kukaan tiedä mitä he haluavat. Heikot uhriutuvat yhä uudelleen, eikä kukaan tiedä heistä. Uhrilla ei ole psykologista persoonaa. Toisaalta vahva valtansa myötä menettää oman persoonansa," kirjoittaa Airaksinen.

Suoraa ja vaikuttavaa tekstiä kuin vastakuvana kristinuskon lohdulliselle sanomalle ja ymmärtävälle ihmiskuvalle, joka on tehty naisia, lapsia, hyväuskoisia, orpoja, toivottomia ja heikkolahjaisia varten; meille elämän tuiskujen tuivertamille reppanoille, joille ennen oli tarjolla tuhatseitsemänsataa vuotta kristillistä paatosta hyvyydestä ja onnellisuudesta ennen kuin elämän tarjoamien ilojen innostama markiisi loi eteemme kaiken sen ihmisyyden salaisen ihmettelyn, mistä puhuminen oli ollut aiemmin kiellettyä, vaikka jokainen sitä salaa harrastikin (kts. Cantebyryn tarinat italialaisen mestarin, Pier Paolo Pasolinin ohjaamana).

https://kulttuuriklubi.com/wp-content/uploads/Markiisi-de-sade/index.html#PDF/1

Juuri siksi, eli edellä esitetyn professori Timo Airaksisen Sade-pelastuksen takia, jaksan lukea kirjan loppuun, sillä kirjan sivuilla villahtaa kaikista kaavuistaan ja naamioyrityksistään huolimatta modernin kärsimyksen itämainen perustyyppi ala pohdiskeleva Sade, joka ei vain tiedä ja tunne, vaan myös elää ja kokee. Ja juuri tätä on Rushdien Saatanallisten säkeiden oikeutus sekä älyllinen voima ja riittävän hyvä perustelu, miksi kirja kannattaa vaikka väkisin kahlata lävitse varsinkin öisin, kun on hiljaista ennen nukkumaanmenoa; ja jotain tärkeää ja vaikuttavaa jää kirjasta päähän sekä unien ihmeelliseen maailmaan. UGH! Vaikenen, sillä on taas se aika yöstä kun pikkuhiljaa palaan Rushdien Saatanallisten säkeiden maailmaan. Saas nähdä tärppääkö jo tänään!